Viidestoista albumi. On kyllä kunnioitettava luku. Toki svedudeathin tervaskanto Johnny Hedlundin johtama Unleashed on jo reilut 35 vuotta puskenut menemään, joskin moinen määrä albumeja kertoo myös melkoisen kovasta työmoraalista ja levytystahdista.
Tukholmalaisen death metalin ensiaallon mukana rantautunut viikinkilaiva ei tyyliään ole matkalla pahemmin muuttanut, eli tekee sitä mitä lystää, eikä muita kumartele. Vaikka Unleashedin voi laskea kuuluvan ruotsalaisen death metalin big fouriin, niin menestys ei varsinaisesti ole bändiä koskaan seurannut. Esimerkiksi paljon myöhemmin viikinkiteemoihin perehtynyt Amon Amarth purjehti ohi ja ryösteli niin sanotusti jackpotit ja isommat saaliit, vaikka Unleashed taisi olla ihan ensimmäisiä skandinaavisesta mytologiasta innoituksensa nappaavia kuolokoplia.
Tähän voi tietysti vaikuttaa se, että nelikon romuluinen kohkaus jäi aika nopeasti jälkeen muista notkeammin death metaliaan muotoilevista kilpakumppaneista. Myöhemmin mätön joukkoon alkoi myös lipua yhä enemmän klassisesta heavy metalista tuttua keskitempoista juntihkoa junttausta. Tällä levyllä sitä osastoa piisaa ja kun vauhti pysyy myös maltillisena, vanhoille sotureille sopivana, niin alkuaikojen kohkausta tuleekin jo vähän ikävä. Muutamissa kappaleissa nämä tyypilliset manowarmaiset ”hail odin” ja ”hail sitä tätä” -kertosäkeet melkein jo huvittivat. Noissa kohdissa lie helppoa nostaa juomasarvia pikku pieruissa keikoilla, mutta kotioloissa ei oikein huvita.
Sovitukset eivät ole niin kulmikkaita kuin aikoinaan, eli sillä saralla vuodet ovat tehneet tehtävänsä, mutta riffit eivät paljoa päätä räjäytä ja osa niistäkin on melkoisen tylsiä. Tasaisen varmaa toimittamista toki. Ja siinäpä se. Jotenkin tulee mieleen Destructionin nykykunto, eli jääräpäistä keskitien runttausta. Väliin osuu maaliin, väliin taas ei lähellekään.
Jos jotain kumman syystä et Unleashedia tunne, niin tutki nyt ihmeessä. Ainakin niitä alkupään levytyksiä.