Neljäs bändin paluun jälkeinen pitkäsoitto osapuilleen samoilla asetuksilla ja soundeilla alkaa olla kohdallani näemmä liikaa.
Blind Rage (2014) jaksoi nousta yllättäen vielä Acceptin parhaiden kiekkojen joukkoon. Dark Side of My Heartin ja Final Journeyn kaltaiset kappaleet kielivät hämmästyttävästä ja näennäisen runsaasta inspiraatiosta, jolle ei näyttänyt tulevan loppua.
Tätä taustaa vasten The Rise of Chaos on pettymys. Kyseessä on ensimmäinen levy, jolla Tornillon aikainen Accept alkaa osoittaa pieniä kyllästymisen merkkejä. Kyse on edelleen rautaisesti tuotetusta, soitetusta ja saksalaisella varmaotteisuudella tuutatusta teutonimetallista, mutta laatukaman joukkoon on eksynyt aiempaa enemmän silkkaa keskinkertaisuutta.
Pahiten tämä tulee ilmi kertosäkeissä. What’s Done Is Done, Hole in the Head ja Race to Extinction sisältävät pahimmillaan niin antiklimaattisia koukkuja, että hävetä pitäisi. Kuuntele Youtubesta Tauskin Communication ja käännä muotokieli jämeräksi sakuheviksi, niin ymmärrät mitä ajan takaa. Nimikappaleen vääntöä kuunnellessa käy myös ihmettelemään, mikä julmetun pakko tämäkin oli levittää yli viiden minuutin, kun kolmen minuutin kompaktina palana homma saattaisi vielä toimiakin.
Vaan eipä olla liian ankaria. Die by the Sword aloittaa kinkerit menevästi rypistäen, ja levyn puolivälistä löytyvät Koolaid, No Regrets ja Analog Man ovat ensiluokkaista ja settilistaan kelpaavaa tykittelyä. Slaavilaisen melankolian puute ja hötön määrä tipauttavat kokonaisuuden kuitenkin kuolevaisten joukkoon. Edes Accept ei ole erehtymätön.
The Rise of Chaos on toki raskas, mutta valitettavasti raskaus itsessään ei ole mikään arvo. Se vain on. Sävellys tuo tai on tuomatta sisältöä, mutta tyhjällä, sinänsä tuhdilla kuorella ei tee vielä mitään, vaikka sekunnin tai pari saattaa kuulostaa ihan kivalta. Näitä hetkiä on eksynyt joukkoon tällä kertaa liikaa. Ei paljon, mutta kuitenkin.