Rakastan norjalaisen In the Woodsin kolmea ensimmäistä levyä. Upean Isle of Men -demon (1993) biisejä sisältävä Heart of the Ages (1995) on Green Carnation -bändin alkuperäiskokoonpanon eli Botterin veljesten Christianin (kitara) ja Christopherin (basso), Oddvar Moin (kitara), Jan Transethin (laulu) ja Anders Kobron (rummut) tunteikas debyyttilevy. Se sekoittaa doomia ja esoteerista black metalia, pakanallista folk-tunnelmointia ja progressiivisempia elementtejä. Levyn eläimelliset rääkylaulut repivät aikoinaan syviä haavoja sydämeeni. Ajaton kulttijulkaisu typotettua HEartsanaa myöten.
Vuonna 1997 ilmestynyt kakkoslevy Omnio jatkoi pitkälti ensimmäisen linjoilla, mutta musiikilliset vaikutteet löytyvät ennemminkin psykedelian ja avantgarden kuin blackmetallisen tuuttauksen puolelta. Huumehuuruista ja syvästi tunnelmallista kamaa kauniilla naislauluilla höystettynä. Sattumaa tai ei, mutta esimerkiksi Enslaved lähti trippailemaan samankaltaisille poluille muutama vuosi myöhemmin.
Vuoden 1999 Strange in Stereo on vedenjakaja, jonka aikaan viimeisetkin black metal -tyypit kaikkosivat bändin faniporukasta. Levyllinen taidemusiikkia, progea ja psykeä on hankala pala purtavaksi. Erittäin savuinen ja tajuntaa laajentava kokemus, jonka voi nauttia vain oikeassa mielentilassa.
Levytrilogian jälkeen In the Woods… julkaisi vuonna 2000 Epitaph-singlen sekä Three Times Seven on a Pilgrimage -kokoelmalevyn, jolla on pari uutta biisiä, covereita ja vanhojen biisien uusia versioita. Se on mielestäni parhaita koskaan julkaistuja kokoelmia. Sitten bändi hajosi ja Kobro kasasi Green Carnationin uudelleen. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi vielä Live at the Caledonien Hall, joka on ei-niin-yllättäen kaikkien aikojen parhaita konserttitallenteita.
Vuonna 2016 Debemur Morti pakkasi alkuperäistrilogian yhteen pakettiin, ja yllättäen bändi julkaisi myös uuden levyn, Puren, joka ei oikein onnistunut säväyttämään allekirjoittanutta.
Musiikki oli Swallow the Sunin, My Dying Briden ja Enslavedin myöhäisemmän tuotannon hengessä sävellettyä doomahtavaa kamaa. Huumeinen proge ja psykedelia olivat vaihtuneet melko tavanomaiseen synkeäsävyiseen tunnelmointiin. Säveltäjänäkin toimineen britin James Fogartyn laulut eivät olleet lähelläkään Transethin liekehtivän teatraalista ilmaisua.
Botterin veljekset jättivät bändin – taas.
Vuonna 2018 ilmestynyt Cease the Day oli edellislevyä parempi, mutta sitäkin vaivasi tasapaksu ja puuduttava materiaali. In the Woods… kopioi nyt Enslavediä, kun vielä 1990-luvulla asiat olivat toisinpäin. O tempora, o mores.
Uusi levy onnistuu onneksi huomattavasti paremmin kuin kaksi edellistä. Diversumin biisit ovat edelleen rockin, hevin ja doomin sekoitusta, mutta tärkein muutos on lauluissa. Fogarty sai lähteä ja tilalle tuli norjalainen hevilaulaja Bernt Fjellestad, jonka vivahteikas ja tunteikas ulosanti on aivan eri tasolla kuin brittikollegansa.
Diversum on erittäin hyvä levy, mutta huomaan silti kaipaavani 25 vuotta sitten tehtyjä kokeellisempia vääntöjä. Ehkä Botterin veljekset tulevat takaisin seuraavalle levylle ja kaikki on taas kuten oli tarkoitettu?