Tuntuu kuin siitä olisi vasta viitisen vuotta, kun Battle Beast hyökkäsi välittömästi täysillä päin tajuntaa Show Me How to Die -singlellään, hetkeä myöhemmin ilmestyi Steel-debyytti (2011) ja samassa olinkin jo haastattelemassa bändiä Infernoon ensimmäistä kertaa. Niin vain noista ajoista on kulunut jo neljätoista vuotta, yhtään tuolloin haastateltua jäsentä ei enää bändissä ole ja Battle Beast on jyrännyt itsensä jo seitsemänteen albumiin saakka.
Battle Beastin menestystä ei tarvitse ihmetellä millään tavalla. Se on monin tavoin täydellinen bändi. Battle Beastin musiikki on häikäilemättömän iskevää ja se tarjoaa sekä tarttuvinta mahdollista koukkua että syvällisempää kulmaa, sävyn ollessa jopa synkimmillään varsin elämänmyönteinen. Battle Beastin kanssa ei voi välttää käyttämästä sanaa voimaannuttava, vaikka sana on kokenut viime vuosina erittäin rajun inflaation. Sitä Battle Beast särmikäs Noora Louhimo keulillaan yksinkertaistetusti on. Bändi, joka tekee asiat voimalla ja levittää voimaa ympärilleen.
Steelbound on Battle Beastin periksiantamattomin, häikäilemättömin ja tarttuvin albumi. Taas. Bändi ottaa jokaisella levyllään askeleen sellaiseen suuntaan, jossa se vain antaa mennä ja tekee mitä lystää. Steelbound on niin juustoista ja liisteristä heavy metalia ja diskoheviä, että se tulee varmasti ärsyttämään yhtä monia kuin ihastuttamaan. Jos minulta kysytään, niin juuri tällä tavalla tällaista metallia tulee tehdäkin. Täysillä ja anteeksi pyytelemättä. Jotain kertoo sekin, että jopa itselleni tuli ihan ensimmäisellä kuulemilla näppylöitä joistakin kappaleista, ja pian olinkin jo täysin Battle Beastin lumoissa.
Muutama irtokappale Steelboundilla antaa hyvää osviittaa siitä, miten laajalle Battle Beastin siivet tätä nykyä levittäytyvät. Äärimmäinen diskopophevi-anthem Twilight Cabaret on jo niin kimaltelevaa säihkettä, etten tiedä voiko Battle Beast itsekään tehdä tätä laitaansa enää härskimmin. Toisaalta Riders of the Storm osoittaa, että Battle Beastilta luonnistuu ihan yhtä tiukasti myös viikinkihevimäisempi riffittely ja nostattelu. Albumin suurin huippu koetaan kuitenkin The Long Road -instrumentaalin ja Blood of Heroesin eeppisyyden äärellä, joilla Battle Beast antaa jo osvittaa siitä, että se kykenee kirjoittamaan iskevien rallien rinnalle polveilevampiakin tunnelmointeja.
Steelboundin tiukan 37-minuuttisen kokonaisuuden määrittelevät lopulta ne ”perus-Battle Beastit”, jos levyn suoraviivaisimmat kappaleet haluaa näin mieltää. Juuri tässä bändi kehittyykin kaikkein jyrkimmin. Last Goodbye, Here We Are ja Angel of Midnight ovat kitaroiden ja keytarien, tarttuvien kertosäkeiden ja kertakuulemalla heti päähän soimaan jäävien melodioitten voimalla kaikkea sitä, mitä Battle Beast on aina tehnyt, mutta nyt vielä paremmin kuin koskaan aiemmin.
Yksi albumin suurimmista tähdistä on taas kerran Noora Louhimo. Tässä on kaikin tavoin yksi maamme särmikkäimmistä metalliäänistä. Se lopullinen ero on lopulta hiuksenhieno. Louhimosta irtoaa sekä voimakasta raspia että heleää herkkyyttä kuten monista muistakin laulajista, mutta hänen ääntään kuunnellessaan tuntuu aina, että hän tarkoittaa sitä mitä laulaa ja oikeasti elää laulamiensa asioiden mukana niin täysillä kuin on mahdollista. Louhimo yllättää Steelboundin varrella monta kertaa, vaikka luulin kuulleeni hänen äänensä kaikki puolet jo aiemmin.
Mitä Steelboundilta sitten jää uupumaan? Miksei se ole viiden tähden heavy metal -albumi? Tai viiden tähden Battle Beast -albumi? Kaikki tämä liittyy lopulta kaikkeen siihen, mitä levyllä ei kuulla, eikä niinkään siihen, mitä sillä kuullaan.
Kun kuuntelen Steelboundia ja nautin täysillä Battle Beastin kirjavan elämyksellisestä metallista, alan haaveilla siitä, että bändi haastaisi itseään vielä hieman enemmän. Nyt on kuultu jo monen albumin ajan koko ajan parempaa ja parempaa ”perus-Battle Beastia”, ja hyvä niin. Mutta mitä jos bändi tekisi tyylilajeiltaan vielä vähän monipuolisemman konseptialbumin? Voisiko Battle Beastiin tulla mukaan hyppysellinen Noora Louhimo Experience -yhtyettä, jonka muutaman vuoden takainen Eternal Wheel of Time and Space -albumi on itselleni yhä paras albumi, jolla Louhimo on ollut mukana. Battle Beastilla todellakin olisi kykyä ja intohimoa tehdä todellinen metallin tarinallinen suurteos.
Battle Beastilla on asiat täten paremmin kuin hyvin: Steelboundilla bändi on jälleen ylittänyt itsensä ja luulenpa että tulevaisuudessa kaikki on mahdollista, eikä edes tällä nykyisellä reseptillä jatkaminen ole huono vaihtoehto.