Aikansa kuva. Tämä tulee ensimmäisenä mieleen, kun tätä vuonna 1985 tehtyä crossoverthrashin mestariteosta ja alkuräjähdystä muistelee. Varsin värikkäillä sanoituksilla varustettu tykittely ainakin kaukaisen pohjolan poikaa silloin nauratti, mutta ei vissiin ihan kaikkia jaksanut hymyilyttää.
Levyn kannessa sikaria polttelevan Kersantti D:n rasistinen ja sovinistinen ajatusmaailma ei taitaisi enää mennä läpi, vaikka kuinka alleviivattaisiin, että kieli poskessa tässä vedetään. Miehet ovatkin moneen otteeseen joutuneet jälkikäteen vakuuttelemaan, kuinka huumorilla tämä oli tehty, ja tarkoitus oli vain saada jengiin säpinää. Toisaalta huutaja Billy Milanon myöhempien vaiheiden epämääräinen toilailu pistää tämän vitsiaspektin vähän uuteen uskoon, vaikka on erittäin vaikea kuvitella, että koko miehistö olisi näiden juttujen takana mitenkään tosissaan seisonut missään vaiheessa. Toki levyn nimibiisi tai vaikka Fuck the Middle East ovat vähän tulkinnanvaraista suunsoittoa, mutta sanoisin että viimeistään Pre-Menstrual Princess Bluesin luulisi jo herättelevän että kaikkea ei tarvi ottaa niin tosissaan.
Mutta asiaan, koska tärkeintä oli kuitenkin itse musiikki. Sen kovuus, raakuus ja tuohon aikaan lähes yli-inhimillinen vauhdikkuus. Sinällään varsin yksinkertaisen kuuloiset, mutta nerokkaasti rytmitetyt riffit olivat kuin ongenkoukkuja ja jäivät välittömästi soimaan päähän. Albumin aloittava potpuri March of The S.O.D. ja Sergant D & S.O.D. ovat tästä hyvä esimerkki ja vaikkapa levyn nimikkokappaleen moshpart nyt on vähintään ikoninen ja ja ja… onhan noita. Tapporiffiä pukkaa lähes tauotta.
Hardcoren raivo ja suorasukaisuus yhdistettynä thrash metallin raskauteen ja tekniseen kyvykkyyteen oli tuolloin jotain ihan uutta. Käsittämättömän tiukka yhteensoitto nosti homman vielä ihan uudelle tasolle. Chromatic Deathin kaahaus toimikoot vaikkapa siitä esimerkkinä.
On aika hämmentävää ajatella, että vajaassa viikossa Scott Ianin ja Charlie Benanten kainalopieruprojektin biisit kyhättiin kasaan, äänitettiin ja miksattiin. Levyhän siis tehtiin sillä ajalla, mikä oli jäänyt Anthraxin kakkosalbumin Spreading the Diseasen äänityksistä yli.
Benanten rumpalointi oli jo Anthraxin levyillä vakuuttavaa, mutta kun tässä päästettiin mies toden teolla irti, niin siinä oli kuulija ihmeissään. Teinipojan finnit vaan aikoinaan poksahtelivat Benanten paukutusta kuunnellessa. Tuohon aikaan vastaavaan vauhtiin ja vimmaan ei pystynyt kuin Dave Lombardo, mutta Slayerin synkeämpi konteksti oli aika kaukana näiden New Yorkin punkkiklubeilta innoitteensa imeneiden veijareiden kouhotuksesta.
Monen pää naksahti Speak English or Dien äärellä uuteen uskoon ja monet tunnetut muusikot (kuten Ministryn Al Jourgensen tai vaikka Pearl Jamista tuttu Eddie Vedder) muistelevat tämän albumin olleen iso inspiraatio siinä, että alkoivat itse vääntämään musiikkia.
Tätä löpinää kirjoittaessani kuuntelin levyn läpi, ja itse asiassa kahteenkin kertaan, mitta kun on vain se rapiat 28 minuuttia. Vaikka siitä vuosia kun tämän viimeksi kokonaan kuuntelin, muistin yhä joka biisin ja joka kohdan ulkoa. Ehkä sekin kertoo tästä teoksesta ja sen vaikuttavuudesta jotain.