Pidättelemätön luonnonvoima – arviossa Enslaved

Julkaistu Infernossa 2/2023.

23.03.2023
ENSLAVED
Heimdal
NUCLEAR BLAST

Kuusitoista albumia 29 vuoden aikana. Sitä voi sanoa tuotteliaisuudeksi. Varsinkin, kun norjalaisen Enslavedin elämään on kuulunut myös pienjulkaisuja ja lukemattomia kiertueita.

Hämmentävää Enslavedissä ei silti ole julkaisujen määrä vaan niiden laatu. Kitaristi Ivar Bjørnson ja laulaja Grutle Kjellson ovat pitäneet yhtä yli kolme vuosikymmentä, ja heidän laajaa yhteistä tuotantoaan yhdistää se, ettei joukkoon mahdu huonoa levytystä. Totta puhuen joukossa ei ole edes kovin keskinkertaisia tuotoksia.

Kaikilla on Enslaved-tuotannosta omat suosikkinsa. Ehkäpä jokin aikakausi tai tietyt levyt eri jaksojen varrelta. Itse tapaan listailla viikinkimetallisemmalta ajalta Frostin (1994) ja Mardraumin (2000), progressiivisemmalta jaksolta Below the Lightsin (2003) ja Isan (2004) sekä bändin eri puolet yhdistävältä 2010-luvulta Axioma Ethica Odinin (2010), RIITIIRin (2012) ja E:n (2017). Silti huomaan ajattelevani, että voisin hehkutella myös muita levyjä.

Laadun ohella osa Enslavedin viehätystä on ollut sen soundin hiipivä, ikään kuin ikiaikaisesti etenevä evoluutio. Jokaisen albumin kohdalla tietää saavansa kuunneltavakseen jotain monumentaalista, lyriikoiltaan kiinnostavaa ja tunnelmaltaan kiehtovaa, mutta loput sävyt elävät jatkuvassa muutoksessa. Enslaved ei ole ottanut jättimäisiä harppauksia, mutta aina välillä sen huomaa kääntävän urallaan uuden sivun. Heimdal tuntuu uuden luvun alulta.

Enslaved on edelleen Enslavediä. Bjørnsonin kitarasoundin tunnistaa sekunneissa. Kjellsonin raaka ääntely on ennallaan. Silti kaikki tuntuu erilaiselta jo Behind the Mirror -aloituskappaleen edetessä. Viimeistään polveilevasti hypnoottisen Cognelian kohdalla tunnelman huomaa olevan tutun eeppinen, mutta Enslavedin soinnissa on nyt uutta väriä. Ihan kuin norjalaisissa vuoristomaisemissa olisi vaihtunut vuodenaika.

Muutos korostuu erityisesti nelosbiisi Kingdomissa ja levyn suurellisesti päättävässä nimikkokappaleessa. Ensimmäinen sekoittaa Enslavedin olemukseen pinnan alla piileviä elektronisempia elementtejä, mutta jotenkin nämäkin irrottelut sulautuvat täydellisesti osaksi bändin soundia. Kahdeksanminuuttinen Heimdal puolestaan erottuu Enslavedin pitkistä eepoksista progressiivisuudellaan, joka johdattaa kuulijan hienovaraisesti kliimaksista toiseen.

Huomaan erään toisenkin säännön toistuvan. Kun yhtyeeltä tulee uusi albumi, kuuntelen sitä aluksi riivatun paljon ja sitten säännöllisesti siihen asti, kunnes Enslaved julkaisee seuraavan levytyksensä. Sen jälkeen en enää palaa vanhoihin albumeihin kuin harvakseltaan. Elän siis samanlaisessa syklissä kuin bändi itse. Eikä tämä tarkoita, että vanhemmat levytykset olisivat kuluneet loppuun. Kyse on tarinan elämisestä yhtyeen mukana.

Nytkin tiedän Heimdalin olevan yksi vuoden 2023 soundtrackeistä. Tulee olemaan mahtavaa kuunnella sitä kuulokkeilla ulkona ja vinyyliltä sisällä. Haluan uppoutua Heimdalin maailmoihin täysin ja punoa auki sen jokaisen kerroksen.

Enslaved ei ole ollut enää pitkään aikaan vain metallia. Se on kaikkea, mitä Bjørnson ja Kjellson haluavat bändin olevan. Enslavedistä on tullut luonnonvoima, jota ei pidättele mikään.

Heimdal osoittaa Enslavedin olevan yhä raskaan musiikin inspiroituneimpia bändejä, joka ei tarvitse uuden luomiseen mitään tekemällä tehtyä. Riittää, että se jatkaa matkaansa ja ottaa kuulijat mukaan vaellukselleen.

Lisää luettavaa