Hirviörockryhmä Lordi sai alkunsa pääarkkitehtinsa Tomi ”Mr Lordi” Putaansuun ideasta jo 1990-luvun alussa. Lordin ensimmäinen kokopitkä Get Heavy ja siltä irrotettu ykkössingle Would You Love a Monsterman? rymistelivät framille heinäkuussa 2002 – juuri ajallaan koko valtakunnan sisäänsä kietoneen hevibuumin alkajaisiksi.
Lordi oli profeetta omalla maallaan vielä silloin, kun monsterikomppania teki suomalaisen viihdemusiikin historiaa voittamalla Euroviisut. Sen jälkeen yhtye on tehnyt uraa lähinnä Keski- ja Etelä-Euroopassa.
Uutta musiikkia Lordi on julkaissut tasaiseen tahtiin, ja bändin juuri ennen koronapandemiaa ilmestynyt kymmenes studioalbumi Killection sysäsi liikkeelle sen massiivisen ja ennennäkemättömän järkäleen, josta tässä tekstissä puhutaan.
Killection oli kuvitteellinen kokoelmalevy, jonka biisit tehtiin siten kuin ne olisivat olleet yhtyeen aiemmin julkaistua materiaalia aina 1970-luvulta lähtien. Alkaessaan säveltää uutta musiikkia koronatauon alkajaisiksi Putaansuu ei halunnut pudottaa panoksia, ja ainoa keino pistää Killectioniä paremmaksi oli toteuttaa koko kuvitteellinen albumikatalogi. Siksi Lordiversitystä kehkeytyi lopulta seitsemän levyn mittainen paketti.
Lordiversity on hyvin tekijänsä näköinen kokonaisuus, joka ammentaa vahvasti Putaansuun musiikillisten sankarien galleriasta. Kolme ensimmäistä levyä esimerkiksi peilaa suoraan KISSin ensimmäisen vuosikymmenen tekemisistä.
Sceletric Dinosaur myötäilee härskisti Hotter than Hellin retrosoundia ja sovituksia. Superflytrap on diskometallin proto-inkarnaatio ja Abban perillinen, mutta veikkaisin sen kumartavan vahvasti myös KISSin Dynastyn ja Unmaskedin suuntaan. Harmi että albumit ovat liian tasapaksuja, vaikka soitto on priimaa ja sävellystyö perinnetietoisen oivaltavaa.
Kolmoslevy The Masterbeast of the Moon on levyistä ensimmäinen, joka nappaa kuulijasta niskalenkin. KISSin The Elderin, mutta myös monet 1970- ja 1980-lukujen progejutut mieleen tuova teos on melodisesti ja sovituksellisesti niin kiinnostava, että se alkaa vaatia välitöntä toistoa.
Samoin tekevät seuraavat Abusement Park ja Humanimals, joista ensimmäinen ammentaa roisimmasta 1980-luvun puolivälin hard rockista jälkimmäisen keskittyessä kepeämpään aikuisrokkiin. Kaksikko edustaa edeltäjänsä ohella Lordiversityn sävellyksellisesti onnistuneimpia kokonaisuuksia ja pärjäisi loistavasti omillaankin. Näillä levyillä Lordi-miehistö näyttää senkin, miten vahvoista tarpeista heidät on soittajina tehty. Myös Mr Lordin leimallinen ääni taipuu kappaleisiin yllättävän saumattomasti. Ainakin tässä osoitteessa mainitun levykolmikon pariin palataan vielä useita kertoja.
Lordiversityn kaksi viimeistä albumia sotkeutuu samoihin vaikeuksiin kuin kaksi ensimmäistäkin. Abracadaver edustaa modernin groovaavaa thrash metalia, mutta yksikään levyn kappaleista ei erotu edukseen. Sama pätee industrial metal -muotilla valettuun Spooky Sextravaganza Spectaculariin. Molemmat levyt ovat toki sinällään hyvin tehtyjä.
Lordiversity on millä tahansa mittapuulla ennakkoluuloton ja huikea metallimusiikillinen hanke, joka myös voittopuolisesti onnistuu. Ja Lordi on juuri se yhtye, jonka tällainen eepos piti tehdäkin.