Abbath
Abbath
Season of Mist
Norjalaisen blackin kivijalkoihin kuuluvassa Immortalissa vuosina 1991–2015 kitaraa soitellut ja laulanut Abbath on ollut minulle yhtä kuin Immortal. Vaikka mies jakoi vastuunsa pitkälti bändin toisen perustajajäsenen, vuoteen 1997 saakka kitaraa bändissä soittaneen ja sittemmin sanoitusvastuun napanneen Demonazin kanssa, Abbathin kärinalaulussa, soitossa ja ennen kaikkea ulkoasussa (ne maskit!) olivat käytännössä kaikki Immortalin tunnusmerkit.
Tämän vuoden alussa ilmaantunut tieto Abbathin erosta (tai potkuista, ota näistä nyt selvää) vaikutti selvältä jutulta: Abbath kyllä pärjää, mutta Immortal ei. Odotukset miehen soolomateriaalia kohtaan kasvoivatkin melkoisen korkealle, kun hänen kerrottiin haalineen ympärilleen pätevinä soittajina tunnetut rumpali Baard Kolstadin (Borknagar, God Seed) ja basisti King ov Hellin (ex-Gorgoroth). Joidenkin tietojen mukaan Creature-nimisen rumpalin maskin takaa löytyisi kuitenkin muiden muassa Benightedista tunnettu Kevin Foley, mutta väliäkö tuolla, kunhan komppi kulkee komeasti. Ja sehän kulkee!
Itse levy kuulostaa pitkälti odotetunlaiselta. Se on syvällä sisimmässään eeppistä heavy metalia, jota kuorruttavat mustemmat metallikerrokset. Se kuulostaa suurilta osin myöhempien aikojen Immortalilta, mutta samalla myös Abbathin yhden levyn (Between Two Worlds, 2006) julkaisseelta I-projektilta, jossa muuten soittivat niin ikään aiemmin mainitut Demonaz ja King ov Hell. Piirit ovat pienet, joten ei ihme, että bändit erottaa toisistaan kärjistäen vain pienten nyanssien ansiosta.
Abbathin vahvuudet ovat keskitempoisissa ja massiivisissa kappaleissa, jotka jyräävät eteenpäin tiukalla varmuudella. Juuri ”varmuus” on oikea sana kuvailemaan yhtyeen toimintaa, sillä soitto ei horju mihinkään suuntaan, vaan kulkee eteenpäin kuin panssarivaunu lumihangessa. Ammattimiesten otteet ovat toki omalla tavallaan hienoa kuunneltavaa, mutta tässä tullaan perustavanlaatuisen ongelman äärelle: kuulostaako musiikki jo liian ”hyvältä ja turvalliselta” imaistakseen täysillä mukaansa?
Kaksi avauskappaletta pohjustaa mylläkkää, joka pääsee valloilleen kolmannessa biisissä, Ashes of the Damnedissä. Se esittelee napakkaa blastbeatiä ja mielenkiintoisena efektinä toimivia torvia. Sitten liikutaan viiden biisin verran jossain eeppisen ja aggressiivisen välillä, mutta yleisilme on selkeästi mahtipontisuuden puolella.
Abbathin vahvuuksiin kuuluu myös todella suurieleisten biisien rakentelu periaatteessa hyvinkin yksinkertaisista peruselementeistä, sillä albumilla ei ole todellakaan miljoonaa raitaa päällekkäin sinfonisia äänimaisemia luomassa, vaan levy on rakenteeltaan hyvinkin perinteinen raskasmetallikiekko.
Hieman 40-minuuttinen levy on kestoltaan optimaalinen. Biisinivaskan kuuntelee vaivatta muutaman kerran peräkkäin, ja kappaleet tuntuvat säilyttäneen dynamiikkansa hyvin, vaikka turhankin laiskan Ocean of Woundsin olisi voinut tipauttaa helposti pois.
Näillä näytöillä Abbathin voisi sanoa onnistuneen esikoisellaan, vaikka parannettavaakin jää. Levy osoittautuu lieväksi ”pettymykseksi” sen turvallisuuden vuoksi, alitajunta kun odottaa aina Abbathin narisevan lauluäänen kuullessaan tuutista tupsahtavan mustanpuhuvaa kohkausta Immortalin legendaarisen Pure Holocaustin (1993) merkeissä.
No, ajat ovat nyt toiset. Abbath on aikuistunut ja kehittynyt muusikkona, joten nykyiseen suuntaan on vain totuttava.
Abbath-albumi julkaistaan 22.1.2016.
