Suurisydämistä tulkintaa historiallisesta death metal -monumentista – arviossa Entombedin livelevy

Julkaistu Infernossa 4/2019.

Entombed
Clandestine Live
Threeman

Ruotsalainen death metal tarkoittaa minulle 1990-luvun taitteessa Tukholman ympäristössä herännyttä ihmeellistä musiikillista aaltoa. Neljännesvuosisata myöhemmin silloiset teinimusikantit vannoutuneine faneineen ovat setämies-iässä ja on mukava muistella menneitä urotekoja.

Vuonna 2016 tuli kuluneeksi 25 vuotta svedukuolon perusoppimäärän julkaisusta. Jos vyöllä on Clandestinen (1991) kaltainen levy manalan jumalien armosta, moista vuosipäivää sietää kunnioittaa. Väistämättömän oli tapahduttava.

Entombed-pomo, rumpali Nicke Andersson on musiikkia monipuolisesti rakastava hahmo. Vuodet The Hellacoptersin ja tsiljoonan muun vähemmän kuolettavan projektin primus motorina eivät ole – tietenkään – saaneet gubbea ujostelemaan menneisyyttään death metalin etujoukoissa. Tekemisiinsä herkin korvin suhtautuva taiteilija on jälkikäteen kritisoinut Left Hand Pathin (1990) seuraajaa omaan makuunsa turhan kiirehdittyjen ratkaisujen ja teknisyyden vuoksi. 

Minulle kyseessä on kaikkien aikojen kovin länsinaapurista tullut musiikkialbumi. 

Hämmentävää kyllä myös ikävämmät asiat toistuvat kuin ruman karman syklinä: ennen Clandestinen äänityksiä kinasteltiin alkuperäinen laulaja Lars-Göran Petrov porukasta sivuun, ja nyt riitapukarit ovat jälleen samat ja Enska on hajonnut kahdeksi yhtä aikaa toimivaksi bändiksi. Onneksi juhlakeikka tykitellään valtaosin sillä oikealla miehityksellä, eikä alkuperäistä kitaristikaksikkoa Uffe Cederlundia ja Alex Hellidiä tarvinnut voidella tositoimiin kauaa.

Alkuaikojen basistin Lars Rosenbergin liikkeistä ei ollut havaintoja, mutta helpottava jelppi löytyi läheltä. Hiljan maahan lasketun Morbus Chronin solisti Robert Andersson (ei sukua Nickelle) otti tehtäväkseen karjuntahommat, ja nelikielistä saapui rankaisemaan vanha bändikaveri Edvin Aftonfalk (Nicken velipuoli). 

Malmön konserttitalossa soitettiin 12. marraskuuta 2016 kaksi konserttia. Ensin poikkitaiteiltiin sinfoniaorkesterin tukemana, sitten tuutattiin perinteisellä tyylillä. Jälkimmäisestä vedosta äänitetyn kiekon eduksi laskettakoon silottelemattomalta vaikuttavan raaka äänimaailma. Laulaja Anderssonin vahvasti kaiutettu tulkinta hukkuu ajoittain death metalille oudon tuvan arkkitehtuuriin. Mutta ei sillä niin väliä, sillä mies hoitaa 20 vuotta vanhemman sukunimikaimansa alkuperäiset lauluosiot likipitäen täydellisesti.

Cederlundin ja Hellidin yhteispeli on nätissä balanssissa, ja voi jösses sentään tuota kaunista HM-2:n murinaa! Entäs itse (lippis)pääjehu? Sanon sen taas: Nicke Andersson on maailman tyylikkäin death metal -rumpali. Joka isku lähtee kuin levyllä. Mutta kuinka sulokasta hänen soitantansa onkaan! Kapuloinnissa on täsmälleen se vanha karvoihin käyvä intensiteetti, jota hän höystää roimalla groovellaan ja omintakeisen oivaltavilla filleillään. 

Lavalta kaikuu suurisydämistä tulkintaa historiallisesta death metal -monumentista. Kuinka yleisö pysyi penkeissään? Kun kyseessä on Clandestinen kaltainen suosikki, lempparikohtauksiaan odottaa kieli pitkällä. Odotus palkitaan antaumuksellisesti, ja taas voi daivata sohvalta. Esitys viimeistellään kappaleeseen Left Hand Path, koska perkele tietysti.

Herra Andersson, saanen pyytää, että lähtisit tällä jengillä studiolevyn äänityspuuhiin, var snäll.