Vuonna 1994 ilmestynyt Balls to Picasso oli Bruce Dickinsonin toinen sooloalbumi ja ensimmäinen, jonka laulaja teki lähdettyään Iron Maidenistä. Se oli myös Dickinsonin ensimmäinen yhteistyö laulajan tulevan luottokitaristi, -biisintekijä ja -tuottaja Roy Z:n kanssa.
Tyylillisesti Balls sijoittuu jonnekin Tattooed Millionaire -debyytin (1990) klassisen rockin sekä myöhempien sooloaikojen raskaamman ja hevimmän soundin välimaastoon. Lisäksi mukana on aimo ripaus taustabändi Tribe of Gypsiesin mukanaan tuomia tribaali- ja latinosävyjä. Balls oli Dickinsonin soolouralla iso loikka oikeaan suuntaan, kehittyen lopulliseen kukoistukseensa niin ikään Roy Z:n kanssa tehdyillä vuoden 1997 Accident of Birthillä ja siitä vuoden päästä ilmestyneellä The Chemical Weddingillä), ja poiki muun muassa megahitin Tears of the Dragon sekä keikkasuosikki Laughing in the Hiding Bushin.
Dickinson on kuitenkin myöhemmin harmitellut, miten levyssä olisi ollut potentiaalia paljon enempäänkin. Laulajaa jäi kaivelemaan muun muassa se, että levy ei ollut niin ”hevi” kuin olisi halunnut – pääasiassa siksi, että levy-yhtiöstä puututtiin Brucen ja Royn tekemisiin ja vaadittiin kevyempää, rokimpaa ja helpommin lähestyttävää kamaa. Dickinson on muun muassa kertonut legendaa siitä, miten lafka lähetti tälle terveisiä sujauttamalla hotellihuoneen oven alitse Aerosmithin kasetin ja lapun: ”jotain tähän tyyliin”. Näin levylle tehtiin Shoot All the Clowns, jonka nimi on Brucen kuittaus levy-yhtiön pukupelleille. Piikki taisi mennä ohi, sillä biisi julkaistiin lopulta myös singlenä.
More Balls to Picasso onkin Brucen ja Royn yritys antaa levylle kunnon kasvojenkohotus ja päivittää se ansaitsemalleen tasolle. Se ei ole pelkästään miksattu ja masteroitu uudelleen, vaan kokonaisvaltaisesti tuunattu ja puunattu: kitara-, syna-, jousiorkesteri-, perkussio- ja taustalauluraitoja on lisätty runsaasti, jotain raitoja on pudotettu pois ja varsinkin kitarat ovat saaneet kautta linjan roimasti lisää massaa vieden soundimaailmaa lähemmäs Accident of Birthin tai The Chemical Weddingin tasoa. Suoratoistopalveluissa biisien nimien perässä lukeekin ”remixedin” ja ”remasteredin” sijaan ”reimagined.”
Useimpien biisien kohdalla lisäykset ovat aivan toimivia. Esimerkiksi Gods of Warin tunnelmaan ja sanomaan jylhempi soundi istuu kuin nakutettu ja Shoot All the Clownsin torvisektio hymyilyttää. Tears of the Dragon -klassikon muokkaaminen on tajuttu jättää lähinnä kertosäkeiden paisutteluun syna- ja jousiorkesteriosuuksilla, ja ehdottomasti hyvä niin. Ja vaikka avausraita Cyclopsissa on aina ollut minuutti tai parikin tiivistämisen varaa, uusiin sovitusratkaisuihin tai isompiin leikkausoperaatioihin ei ole onneksi lähdetty.
Toisaalta sitten vaikkapa 1000 Points of Lightin kertosäkeeseen lisätty synatiluttelu irvistyttää eikä levyn tylsimpään biisiin eli Fireen saada puhallettua lisää eloa edes näillä tuunauksilla. Eikä levyllä lopulta ole tarjota wanhaan, alkuperäiseen versioon tottuneelle fanille mitään sen ihmeempää uutta. Bonusbiisejäkin on lisätty vain kaksi uutta studiotaltiointia Gods of Warista ja Shoot All the Clownista. Verrokkina vuoden 2005 remasterin mukana tuli kokonainen levyllinen sinkkujen b-puolia, vaihtoehtoisia versioita levyn biiseistä sun muuta erikoista.
Tarpeellinen julkaisu? No, ehkä eniten Dickinsonille itselleen, vaan eipä tällainen tuunattu ja puunattu versio vie mitään keneltäkään poiskaan. Neitseellinen korva myös kuullee levyn eri tavalla kuin paatuneet ja vanhaan tottuneet, mutta kyllähän enemmän nyt on aina enemmän.