At the Gatesin Slaughter of the Soul (1995), In Flamesin The Jester Race (1996) ja Dark Tranquillityn The Gallery (1995). Göteborg-metallin kolmikko, jotka määrittivät kokonaista melodeath-genreä, ja vieläpä ilmestyivät ihan muutaman kuukauden sisällä vuosien 1995 ja 1996 taitteessa. Samalla tätä levykolmikkoa voi pitää pienenä outolintuna siinä mielessä, että ne ovat kuin melodeathin oppikirjateoksia, mutta jäivät kaikkien kolmen mainitun bändin kohdalla myös ainoiksi teoksiksi juuri tässä ilmaisussa. Pian näillä bändeillä oli jo kiire muuttaa suuntaansa.
Itselleni näistä kolmesta ylivoimaisesti tärkein on aina ollut Dark Tranquillityn The Gallery.
Dark Tranquillity, At the Gates ja In Flames hyödynsivät näillä albumeilla reseptiä, joka vaikuttaa hyvin samalta jokaisella levyllä, jos asiaa yksinkertaistaa. Kaikilla levyillä on mukana tuplakitaramelodioita kuin heavy metalin viitoittamana, aavistus 90-luvun alun death metalia, hyppysellinen 80-luvun thrash metalia, akustisia osia ja kaiken keskellä saatetaan jopa mutkitella kuin teknisemmässä ja progressiivisemmassa musiikissa. Silti kaikki kolme albumia ovat ovat tunnelmaltaan ja lopulliselta ilmaisultaan yhtä persoonallisia kuin niiden persoonalliset muusikot ovat.
The Galleryn viehätys perustuu siihen, että se on jo pelkillä melodioillaan, riffeillään ja Mikael Stannen vokaaleilla todella vahva melodeath-levytys, mutta samalla albumilla vallitsee myös ihan poikkeuksellinen tunnelma.
Muistan hyvin sen hetken, kun The Gallery kantautui korviini ensimmäistä kertaa. Se oli täysin kansitaiteiden ansiota. Levykaupan hyllystä pisti silmään oranssinpunainen kansi, joka oli yhtä aikaa hyökkäävä ja jotenkin monumentaalisen oloinen. En tiennyt yhtään, mitä levyltä voisin odottaa, kun sen sokkona ostin ja soittimeeni laitoin, mutta jo Punish My Heaven -aloitusraidan kohdalla Dark Tranquillitysta oli tullut elinikäinen musiikkikumppani. Bändissä viehätti juuri sellainen melodisuuden ja raakuuden yhdistelmä, joka monista melodeath-bändeistä karisi ajan kanssa pois.
Tässä kohtaa ei voi olla mainitsematta Skydancer-albumia (1993). Sehän on Dark Tranquillity debyyttikokopitkä. Ja monelle todella rakas levytys. Skydancer on jäänyt itselleni aina etäiseksi, ihan sinne Dark Tranquillityn tuotannon häntäpään levytykseksi, enkä oikeastaan itsekään osaa ihan tarkalleen perustella, miksi asia on noin. Sen sijaan kykenen peilailemaan asian niin, että The Gallery tekee kaiken saman kuin Skydancer, mutta paremmin.
The Gallerylla soittaa yhä erittäin nuori, nälkäinen ja näyttämisenhalua uhkuva Dark Tranquillity, joka saattaa soittaa jopa hieman osaamisensa rajoilla, ja se jos mikä luo levylle oman särmänsä. Läpi albumin vallitsee kiihkeä tunnelma, jota Studio Fredmanin kirkkaan rupinen tuotanto vain vahvistaa. On helppoa sanoa, ettei Dark Tranquillity tehnyt tällaista albumia ennen The Gallerya, eikä tehnyt sitä edes tämän jälkeen. Jopa levyn seuraaja, The Mind’s I (1997) lähti hieman kokeilevampiin suuntiin, jättäen The Galleryn eräänlaiseksi definitiiviseksi Dark Tranquillityn versioksi Göteborg-melodeathin kivijalkasoundista. Albumi on kuin juuret sille kaikelle, mistä bändi myöhemmin tunnettiin.
Punish My Heaven, Silence and the Firmament Withdrew, The Gallery, Lethe ja levyn päättävä kaksikko Mine is the Grandeur… / …Of Melancholy Burning ovat kaikki yhä tänäkin päivänä Dark Tranquillityn parhaimmistoa, mutta yksittäisiäkin kappaleita enemmän The Galleryssa viehättää sen kokonaisuus. Raa’at melodeath-jyräykset, akustisuudet ja lumoavat naislaulut Mikael Stannen mörinöiden rinnalla saavat aikaiseksi draaman kaaren, joka on oikeastaan koko Dark Tranquilltyn tuotannon paras siinä mielessä, että juuri tällä levyllä kokonaisuus ei muodostu hyvästä kappalenipusta, vaan aidoimmasta albumikokonaisuudesta. The Galleryn melodeathin draaman taju on kuin Shakespearea nykypäivään tuotuna, ja se jos mikä oli kunnianhimoista näiltä nuorukaisilta.
The Galleryn matkan varrelle mahtuu muutamia hieman hapuilevampia kappaleita, joista pahimmat rönsyt terävöittämällä kokonaisuus olisi voinut olla vieläkin parempi, täyden viiden tähden Göteborg-metallin superklassikko. Dark Tranquillity osoitti tulevaisuudessaan, että se oli jopa vielä varhaisinta Göteborg-soundiaan vahvempi hieman modernimmalla ja kokeilevammalla soundilla, kuten kourallinen sen tulevista albumeista tekivät selväksi. Tämä ei kuitenkaan ota mitään pois The Gallerylta, jolla on aivan tietynlainen paikka bändin kaanonin alkupäässä.
Totta puhuakseni olisin halunnut Dark Tranquillityn viihtyvän thegallerymaisessa soundissa vielä albumin tai pari pidempään ja hiovan ne riffit ja ne melodiat ja ne tunnelmat vielä ihan yhden tuuman verran kovemmiksi, mutta historia tunnetaan tätä nykyä toisenlaisena. The Gallery on joka tapauksessa yksi Göteborg-soundin tärkeimmistä kivijaloista juuri tällaisenaan, ja se olisi saattanut ansaita ympärilleen vaikkapa kokonaisen triologian muut osat.