Drudkhilla on upea, omaleimainen ääni, joka kaikuu tälläkin albumilla niin että sydäntä repii. Minulle yhtyeen kappaleissa kiteytyy kaikki se, mistä hyvässä musiikissa on kyse: bändi herättää sisälläni jotakin, joka johdattaa peruskysymysten ja alkukantaisimpien tunteiden – myös niiden kaikkein kipeimpien – äärelle, välillä hellästi kädestä pitäen, toisinaan niskasta retuuttaen.
Rakastuin bändiin kuultuani Autumn Auroran (2004). Siitä saakka lempi on roihahtanut joka kerta uudelleen ja uudelleen päästessäni yhtyeen tuoreen levyn kimppuun. Viimeksi henkeni salpasi edellinen täyspitkä All Belong to the Night (2022), joka rysäytti ensisoitosta suosikkilistani kärkijoukkoihin.
Harvassa ovat artistit, joiden diskografiasta ei löydy ensimmäistäkään keskinkertaista teosta. Shadow Play on vuonna 2003 debyyttinsä Forgotten Legendsin julkaisseen Drudkhin kolmastoista täyspitkä, ja heidän kohdallaan asia on mielestäni juuri näin. Kaltaiselleni metsäläiselle bändin luonnosta, kansantaruista, runoudesta ja kotimaataan kohtaan tuntemastaan rakkaudesta ammentava tuotanto kolisee kautta linjan. Yhteisen kielen puuttumisesta huolimatta joistakin kappaleista kuultava raastava kaipaus kohti juuria on kuristanut kurkkuni umpeen useammin kuin kerran.
Uuden albumin tunnelma on koleampi ja lohduttomampi kuin edellisillä levyillä. Vaikka Drudkhin musiikin pohjasävyissä on aina kuulunut kaiho ja melankolia, tällä kertaa kuoppa tuntuu syvemmältä. Mielikuvissani olen aina yhdistänyt bändin erityisesti syksyyn, mutta nyt pystyn liki haistamaan pakkasen. Tulivärit ovat kuihtuneet ja talven vääjäämätön läheisyys levittää kalseat helmansa.
Hyisemmän lisäksi henki on vihaisempi, mikä ei tunnu vallitsevat olosuhteet tietäen mitenkään yllättävältä. Tuntuu käsittämättömältä, että niin kaoottisessa tilanteessa on mahdollista tehdä näin erinomainen albumi. Vaikka kriisi voi toimia katalysaattorina monenlaisissa luovissa prosesseissa, koko elämää ravisteleva katastrofi tiputtaisi useimmilta kynän kädestä. Uutta musiikkia luodessaan bändi on toiminut samalla aktiivisesti Ukrainan puolustuksen tukena ja kerännyt esimerkiksi merchandise-myynnillä varoja lääkintätarvikkeisiin, droneihin ja muihin rintamalla tarvittaviin varusteisiin.
Drudkhin tunnusomaisen soundin viimeistelevä tekijä on laulaja Thurios (Roman Blagih), jonka tulkinta onnistuu puistelemaan joitakin liskoaivojeni perimmäisiä kammioita kerta toisensa jälkeen. On vaikea kuvitella, että kukaan sopisi paremmin tähän äänimaisemaan. Parhaimmillaan hän tuntuu seisovan menneen ja nykyisen välisenä porttina, jonka suulla puhuvat edesmenneiden henget.
Bändi itse kertoo albumin olevan oodi vastakohtaisille voimille: valo vasten varjoa, hiljaisuus vasten myrskyä, elämän ja kuoleman sykli. Tähän valon ja pimeyden ikuiseen tanssiin kiteytyy jotakin hyvin olennaista elämästä.
Olen kuunnellut levyn kymmeniä kertoja, ja tuntuma vain paranee joka kierroksella. En aio verrata albumia mihinkään väsyneeseen sipuliin, vaikka aina paljastuu uusia kerroksia ja näkökentän huomaa sumentuneen kyynelistä.
Loistava teos. Slava Ukraini! Heroiam slava!