Tumma, teatraalinen, melankolinen ja mahtipontinen. Ainakin tällaisilla sanoilla voisi luonnehtia gootahtavaa industrial metalia soittavan Lord of the Lostin uutta albumia. Kyseiset luonnehdinnat eivät ole toki uusia pian parikymppisiään viettävälle synkkien teiden dramaturgille. Tällä kertaa yhtye jytisee isommin kuin kenties koskaan aiemmin. Lisäksi bändi on ilmoittanut, että monikerroksinen teos on vasta ensimmäinen osa tulevaa albumitrilogiaa.
Suuremmalle yleisölle viimeistään vuoden 2023 Euroviisuissa tutuksi tulleen koplan tekemisessä on rutkasti taitoa ja visionäärisyyttä. Paljon tästä henkilöityy yhtyeen perustajaan ja luovaan johtajaan, Chris Harmsiin. Miehen oivallisesti dramatisoiva matala tulkinta ja ärhäkkäästi rähisevä huutolaulu ohjaa levyä hienosti. Jylhillä sinfonisuuksilla, raskaasti pauhaavilla kitaroilla ja sävykkäästi värittävillä kone-elementeillä varustetut sovitukset ovat sulavasti linjassa kerronnan kanssa.
Kaikesta levyllä kuullusta huokuu hyvällä tavalla muusikkous. Soitannassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän. Vyöryvällä aggressiivisuudella, vellovalla levottomuudella ja seesteisellä harmonisuudella leikittelevien tunnelmien vaihtelu on saumatonta ja helposti seurattavaa. Myös sävellyksissä vierailevat laulajat, kuten Sharon den Adel ja Andreas Bergh, ovat osuneet nappiin. Pienenä puutteena on tosin mainittava bändin edellislevyiltäkin tuttu pulma eli tyrmäävien hittirallien vähyys. Albumin kovimmat näytöt terävimmästä ja monipuolisimmasta luovuudesta antavat kappaleet Bazaar Bizarre, Damage ja Dreams Are Never Alone. Muilta osin taso pysyttelee tasaisen hyvän ja ihan hyvän välillä.
Saksalaisherrojen yhdeksäs levy on onnistunut paketti ja jälleen askel eteenpäin yhtyeen tummasti luovivassa sapluunassa. Tästä on hyvä ja mielenkiintoista jatkaa kohti trilogian seuraavia käänteitä.