2. lokakuuta 1995 ilmestynyt The X Factor on monella tapaa Iron Maidenin tuotannon outolintu, jota turhaan ylenkatsotaan ja aliarvioidaan.
Lähtökohdat yhtyeen kymmenennelle studioalbumille eivät olleet suotuisat. Maiden oli läpi edeltävän vuosikymmenen kasvattanut määrätietoisesti suosiotaan ja julkaissut klassikkoalbumia klassikkoalbumin perään. Lopulta muste sävelkynässä alkoi haaleta eivätkä vuoden 1990 No Prayer for the Dying ja varsinkaan vuoden 1992 Fear of the Dark olleet yksittäisistä hiteistä huolimatta kaksisia kokonaisuuksia, eikä niistä ollut kilpailemaan suuren yleisön huomiosta enenevissä määrin suosiota keränneiden grunge- ja vaihtoehtorockyhtyeiden kanssa. Myös metallin saralla puhalsivat uudet tuulet musiikin mennessä yhä äärimmäisempiin suuntiin.
Eivätkä asiat olleet Maidenin sisälläkään kovin hyvin. Bändiä kulttisuosiosta areenaluokkaan nostamassa ollut nokkamies Bruce Dickinson lähti soolouralle ja debyyttiä lukuun ottamatta kaikki yhtyeen aiemmat levyt tuottanut Martin Birch jäi eläkkeelle. Lisäksi basisti ja bändin pomo Steve Harris kävi läpi vaikeaa avioeroa.
Vaikeuksista huolimatta yhtye jatkoi urhoollisesti eteenpäin. ”Tuottajaksi” Harrisin rinnalle pestattiin ääniteknikkona Killersillä (1981) ja The Number of the Beastillä (1982) toiminut Nigel Green. Suurempi haaste oli löytää joku Dickinsonin kaltaisen korvaamattoman hahmon ja äänen paikalle. Valinta osui suurelle yleisölle tuntemattomaan Wolfsbane-solisti Blaze Bayleyyn, joka matalammalla ja tummemmalla äänellään oli monien fanien mielestä liiankin erilainen Dickinsoniin verrattuna. Bändi kuitenkin luotti Bayleyyn jopa siinä määrin, että julkaisi levyn ensimmäisenä singlenä laulajan yhdessä kitaristi Janick Gersin kanssa kynäilemän Man on the Edge -menopalan.
Siinä missä kahdella edellisellä levyllä yritettiin (huonolla menestyksellä) palata alkuaikojen riisutumpaan ja rokimpaan ilmaisuun, X Factorilla väännettiin eeppisyysnamiskat kaakkoon: 11 biisin kokonaisuus kellottaa yli 70 minuuttia, joista yksin avausraita Sign of the Cross vie 11 minuuttia. Harrisin kotiasioiden vaikutuksesta levystä tuli myös Maiden-mittapuulla erittäin synkkä ja raskassoutuinen niin tuotannoltaan kuin sävellyksiltään ja sanoituksiltaan, joissa käsitellään muun muassa sotaa ja ihmisluonnon pimeää puolta. Myös kansitaide alleviivaa synkkää ja ahdistavaa tunnelmaa: Derek Riggsin ja Fear of the Dark -kannen tehneen Melvyn Grantin maalaamien Eddie-maskottien sijaan kannessa on Hugh Symen realistinen ja groteski, koneen palasiksi repimä Eddie-nukke.
Levyllä on Maidenille/Harrisille tuttuun tapaan useita kirjoista ja elokuvista inspiroituneita kappaleita. Sign of the Cross on ottanut vaikutteita Umberto Econ Ruusun nimi -kirjasta ja Sean Conneryn tähdittämästä vuoden 1986 filmatisoinnista, Lord of the Flies William Goldingin samannimisestä kirjasta, Man on the Edge Michael Douglasin tähdittämästä Rankka päivä -elokuvasta (1993) ja The Edge of Darkness puolestaan Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -sotaelokuvaklassikosta, joka pohjautuu löyhästi Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin. Sotaa käsitellään myös kappaleissa Fortunes of War ja The Aftermath, joissa sukelletaan sodasta palanneen traumatisoituneen sotilaan mieleen, sekä Bosnian sodasta kertovassa Blood on the World’s Hands -kappaleessa. Loput kappaleet – Look for the Truth, Judgement of Heaven, 2 A.M. ja The Unbeliever, ovat puolestaan introspektiivisiä pohdintoja masennuksesta, elämästä ja elämän tarkoituksesta. Hilpeitä aiheita, siis.
X Factorin synkkyys, pitkät, kokeelliset ja rauhassa kasvavat kappaleet sekä uusi laulaja olivat monelle fanille liikaa eikä albumi saanut kovin hyvää vastaanottoa. Monet pitävätkin levyä ja seuraaja Virtual XI:tä (1998) edelleen bändin katalogin heikoimpina – ihan vain erilaisuutensa tai pelkästään Blaze Bayleyn vuoksi.
Vaikka X Factor ei pärjääkään vertailussa yhtyeen klassikkoalbumeille eikä se monien Maiden-levyjen tavoin ole nopeasti ja helposti avautuvaa sorttia, kuuntelujen myötä ja erilaisuudessaan se on lopulta bändin epävakaan 90-luvun tuotannon parhaimmistoa. Kyllä, jopa parempi kuin Fear of the Dark, jolla on muutama ässäbiisi, mutta muuten yhdentekevää huttua.
Ja löytyy niitä ässiä myös X Factorilta. Upealla draaman kaarella varustettu ja progressiivinen Sign of the Cross lukeutuu helposti bändin parhaimpien biisien top kymppiin, ja menevämmän laidan kappaleet Man on the Edge sekä Lord of the Flies toimivat niin Blazen kuin Dickinsonin laulamina. Monipolvinen ja tyypillisestä Maiden-kaavasta suuresti poikkeava The Unbeliever on puolestaan yksi levyn unohdetuista helmistä. X Factor on kuitenkin ennen kaikkea kokonaisuus, jonka synkkään tunnelmaan epäkiitolliseen tehtävään Dickinsonin paikkaajaksi pestatun Blazen ääni sopii erityisen hyvin.
Puristisimmat Maiden-/Dickinson-fanit saattavat kiertää X Factorin kaukaa, mutta avarakatseisimmille se on aliarvostettu levy, jolla on oma tärkeä paikkansa bändin diskografiassa.