Beyond the Dream onnistuu kimurantissa: rockin kliseet ovat sille vahvuus.
Teksti: Matti Riekki Kuva: Ville Matinmäki
Goottilainen ”dark metal” nahan, kumin ja lepakonguanon tuoksuisine kuvastoineen on vaikea rockmusiikin laji. Jyväskyläläisen Beyond the Dreamin mahtipontinen, kohtalokas ja varjoista ponnistava musiikki kääntyy helposti ”mahtipontiseksi”, ”kohtalokkaaksi” ja ”varjoista ponnistavaksi”. Sen nuoteissa ja lyriikoissa liikutaan kyisellä maaperällä, siellä missä tahattoman huumorin peikko ei meinaa pysyä luolassaan.
– Me ei sitä peikkoa sen kummemmin piilotella, kyllähän ihmisen pitää hiukan hymyilläkin välillä, heittää BtD-solisti Harri Kauppinen.
– Varsinkin lyriikoille saa mun puolesta nauraa itsensä vaikka pyörryksiin, jos kokee sen oikeaksi. Kyse on kuitenkin jostain tunteesta… ja mitä voimakkaampana sen joku kokee, sitä onnistuneempaahan teksti on.
– Toisaalta en voi sietää musiikkia, jonka lähtökohtainen tarkoitus on olla huumoria. Se ei ole ollut mun juttu sitten ala-asteen, jolloin yritti saada Akin ja Turon musalla tyttöjä nauramaan. Sitä jotenkin huomasi, että hevi on se parempi lähestymistapa vastakkaiseen sukupuoleen!
Kitaroin
Kauppinen ei väistele teksteissään kliseitä. Ja miksi pitäisikään, rockhan rakentuu niiden luomalle perustalle, väänsi tai käänsi asian mihin muotoon tahansa.
– Tällä kertaa lyriikoissa konkretisoituu ensimmäisen kerran sana ”baby”. Olen pitkään sivuuttanut sen hiukan erilaisilla sanoilla, mutta nyt, 25 täyttäneenä nuorena miehenä koin, että uskallan kirjoittaa ja tulkita sen sanan vaatimalla tavalla.
Beyond the Dreamin kakkosalbumi, vuoden takaisen esikoisen tavoin itse julkaistu While the World Sleeps on joka tapauksessa tanakka paketti tummasävyistä, tarttuvaa toimintaa. Tässäkin pelaa klisee: toinen levy tavallaan täyttää sen, mitä esikoinen lupaili.
– Kehitys tapahtui oikeastaan huomaamatta, kun ruvettiin tekemään levyä ilman omia tai muiden odotuksia.
Kyseessä on siis ”luonnollinen kehitys”, jälleen kuningasotos rockkliseiden oppikirjasta. Kenties vähemmän luontevaa Kauppisen näkökulmasta oli, että levyn musiikin kynäili tällä kertaa hänen sijastaan kitaristi Teemu Liekkala. Sävellyksellisen päävastuun luovuttaminen ei kuitenkaan kuristanut liiaksi.
– Ei sen enempää kuin morkkis baari-illan jälkeen, Kauppinen luonnehtii.
– Ne biisit työstetään valmiiksi, jotka kuulostaa parhaalta. Uuden levyn demomatskussa muutama mun tekemä biisi oli yksinkertaisesti huonoja… ne jätettiin pois aivan mun omasta aloitteesta.
Levy puhuu sujuvasti kuudella kielellä. Reipas ja ajoittain varsin traditionaalinen kitarointi onkin kuuluvin seikka, joka erottaa BtD:n useimmista kilpailijoistaan. Heidän musiikissaan määrää riffi, ei maalailu, vaikka koskettimillakin on toki osuutensa yhtälössä.
– Huomattiin, miten riffivetoiseksi musiikki on muotoutumassa, ja heitettiin vain lisää bensaa tuleen ja karsittiin vielä ylimääräisiä tuplauksia ynnä muuta.
Kauppinen ottaa taas oppikirjan esille. Sivu 666: Kunnioita ensimmäistä ottoa.
– Niitä jäi todella paljon. Äänityksissä huomioitiin koko ajan myös se, että biisit pitää soittaa viidellä miehellä livenä. Tämä lähestymistapa taisi tehdä sen, että ”vähemmän onkin selkeästi enemmän”.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!