Cathedralin Lee Dorrian ei tiennyt bändin edellisen albumin jälkeen minne mennä – vai mennäkö minnekään. Neljä vuotta myöhemmin suunta on paremmin tiedossa. Tai ainakin niitä on monta.
Teksti: Matti Riekki
– En oikeastaan ajattele sitä lainkaan 70-lukutribuuttina.
Ja niin putosi pohja koko haastattelun ytimeltä. Jos olin ajatellut Cathedralin uuden The Guessing Game -albumin olevan sitä itseään, syvää kunnioitusta yhtyeen rakastamalle vuosikymmenelle, Dorrianin ilmoitus iskee ajatukselta ilmat pihalle.
– Jos soitamme musiikkia joka ei ole tänä päivänä muodikasta, se ei tarkoita, että tributoisimme mennyttä. Me vain soitamme musaa, jota tykkäämme tehdä juuri nyt. Meitä kutsutaan ”retroksi” vain koska se on helpoin tapa kuvailla meitä.
Hetkinen, kuka täällä käytti sanaa ”retro”? No, uusi albumi on joka tapauksessa Cathedralin levytysuran laajakatseisin teos, ja ainakin näissä korvissa se summaa aimo pamauksen lailla 1970-luvun rockmusiikin hyviä puolia.
Railakasta psykedeliaa, ”oikealla tavalla” progressiivisia vaikutteita, suuria linjoja, pieniä linjoja, kaikki leveissä lahkeissa, tukevaa riffiä, kuplivaa hapokkuutta, mellotroni… Niin, mellotroni. Kun mainitsen Dorrianille, etten muista aiemmin kuulleeni Cathedral-levyllä tuota soittimista mainiointa, metsään viistää sekin tie.
– Itse asiassa olemme käyttäneet sitä Statik Majik -ep:stä (1993) lähtien, britti viiltää. – Tällä kiekolla se on toki enemmän pinnassa ja orkestroitu kuten ennen vanhaan.
Aiempaa laaja-alaisempaa tulkintaakaan Dorrian ei tahdo pureskelematta allekirjoittaa. Hänen mukaansa biisit ovat koko lailla samanlaisia kuin aiemminkin, nyt niitä on vain lähestytty eri tavalla, kokeellisemmin. Se ainakin on teräksinen fakta, että viimeistään nyt Cathedralia on hankala kutsua simppelisti doom-bändiksi. Itse asiassa laahaava tuomio on uudella albumilla kovin vähissä. Raskaimmillaan yhtyeen voisi kuvailla puurtavan sapatiaanisilla stoner-taajuuksilla.
– Gaz ( Jennings, kitara) kokeili nyt runsain mitoin erilaisia ääniä, vahvareita ja efektipedaaleja eikä mennyt suoraan metallilapa edellä. Minä taas vältin tarkoituksella laulamasta aggressiivisesti. Halusin kokeilla jotain pikkuisen erilaista, luoda enemmän kontrastia raskaisiin riffeihin. Ja kun levyn yleisfiilis on kenties normaalia unenomaisempi, psykedeelinen ote on siinä.
Hämärä tuleva
Cathedralin edellinen pitkäsoitto, The Garden of Unearthly Delights (2006) päättyi päälle 25-minuuttiseen The Garden -eepokseen, joka tuntuu nyt kuunneltuna kuin etiäiseltä uutukaisalbumista. Sillä bändi esitteli monipuolisuuttaan estottomasti, miltei jatsiin venyen, eikä voi olla ajattelematta, että teoksella todellakin luotiin latua tulevalle.
– Voipi olla noinkin, mutta olihan se tosi hankalaa miettiä, mitä tehdä The Gardenin jälkeen. Tässä on yksi syy, miksi uuden levyn tekeminen kesti niin kauan.
Dorrian jatkaa painottamalla, kuinka bändi ei halunnut tehdä ”vääriä liikkeitä” ja joutui miettimään tosissaan, minne viedä toimintaansa – jos minnekään. Parinkymmenen vuoden ja kymmenkunnan levyn kanssa on tultu varovaisiksi. Dorrian vakuuttaa silti, ettei varmaan päälle pelaaminen ole koskaan kuulunut Cathedralin agendaan.
– Jotkut aiemmista levyistämme on tehty liiallisessa kiireessä, olemme menneet studioon liian nopeasti. Emme halua enää toistaa samoja virheitä.
Lue koko juttu uudesta Infernosta!