Perille ei päästä koskaan, mutta Devin Townsend nauttii reitistä.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Erich Saide
Devin Townsend asuu oikeassa elämässä Vancouverissa, mutta musiikissa hän on koditon vaeltaja. Virallisesti kirjoilla Metallissa, ehkä, mutta viihtyy muilla mailla, kertoo kuulumisia ja tuo tuliaisia, kun poikkeaa käymään.
– Kuulin Stravinskin Kevätuhrin ja Tulintua, ja ne ovat enemmän metallia kuin 90 prosenttia metalcorebändeistä! Kyse on mielentilasta.
– Raskas dynamiikka tulee aina olemaan olemassa. Jos kuuntelet Wagneria, tai jotain Beethovenin tavaraa… se meininki on kerrassaan brutaalia. Mahler… brutaalia! Eikö? Joten mielestäni metalli sellaisenaan on ollut siitä saakka, kun ihmiset hakkasivat… tiedät kai… mammutinnahkoja ja mitä lie silloin 10 000 ennen ajanlaskun alkua. Se on mentaliteetti.
Kenelle tahansa, joka on seurannut Townsendin uraa aina Strapping Young Ladista tähän päivään saakka, miehen taipumus venyttää omaa luovuuttaan ja sen synnyttämiä määritelmiä ei tule yllätyksenä.
Uusin hanke, määrätietoisesti nimetty Devin Townsend Project, on neljä albumia käsittävä teos, jota taiteilija ehti valottaa jo viime vuoden puolella tämän lehden sivuilla (#66). Kaksi ensimmäistä lasta, Ki ja Addicted, ovat jo syntyneet, kuopusten Deconstruction ja Ghost laskettu aika on ensi vuoden puolella.
Tällä hetkellä Townsend valmistautuu keikoille ja erityisesti Tuskaan, jossa kuullaan kahtena peräkkäisenä päivänä sekä albumi Ziltoid the Omniscient (2007) kokonaisuudessaan että otteita miehen 15 albumin pituisesta katalogista.
Hän on siis kaikkea muuta kuin levyjä lineaarisella janalla ulossuoltava ”artisti”, sillä rutiineihin ja ennalta arvattaviin sääntöihin kangistunut putkiaivoisuus on miehelle suoranaista myrkkyä. Townsendin mieli etsii jatkuvasti omia rajojaan, ja kun ne löytyvät, ne rikotaan.
– Punk on aivan yhtä tärkeää, mitä tulee todelliseen taiteelliseen vapauteen, hän lisää innokkaasti ja selittää ulkopuolisuuden positiivista vaikutusta henkilökohtaiseen luovuuteen:
– En tarkoita, että kaikkien täytyisi kuulostaa Dischargelta tai Fearilta, mutta punkissa on tietty ajatus, josta olen aina pitänyt. Semmoinen päätös, että hei minä aion kuulkaa nyt olla kusipää! Minä olen runkkari! En yrittääkseni loukata ihmisiä, vaan siksi, koska en vain ole tarpeeksi cool hengatakseni futispelaajien kanssa.
Townsend ei tuhoa tuhotakseen, vaan luodakseen uutta. Nietzscheläinen ajatus vanhan tuhon ja uuden synnyn välisestä jännitteestä muodostaa miehen koko uran moraalisen selkärangan. Identiteettikriisit ja päihderiippuvuudet ovat osa pitkää prosessia, joka kantaa nyt nimeä Devin Townsend Project.
Oikopolkuja onneen
Townsend irrottautui muutaman vuoden takaisesta masennus- ja päihdevyyhdistä ja vaikuttaa nyt olevan tohkeissaan uusista, selvin päin kohdatuista haasteista ja esteettömästä luovuudesta.
Huumausaineet ja niiden positiivinen vaikutus taiteeseen, erityisesti rockmusiikkiin, on kiistaton totuus, mutta myös ihailtu myytti, jota ei oikein osata rikkoa, tai edes horjuttaa. Vaara ja mystiikka ovat osa sitä puolijumaluutta, johon yleisö nostaa rocktähtensä. Huumeethan auttavat rikkomaan ennalta määrättyjä ajatusmalleja ja normeja, joten niiden käyttö kuolemattomien riffien luomisessa on sallittua, toivottua ja jopa ihailtua.
William Burroughs ja Aleister Crowley saivat aikaan kaunokirjallista neroutta. Mitä mieltä Devin Townsend on nyt, kuivilla – voiko huumeita sittenkin käyttää rakentavassa ja tasapainoisessa mielessä, apukeinona?
– No, mielestäni… (tauko) annahan kun kokoan ajatukseni…
Lue koko juttu uudesta Infernosta!