Inferno 7/2017: Arch Enemy, Accept, The Haunted, Paradise Lost, Leprous, Crimfall, Incantation, Marty Friedman, Venom Inc…

Sadasneljäskymmenesyhdeksäs numeromme lehtipisteissä ja postilootissa perjantaina 25. elokuuta.

Kesä tuli ja meni. Nyt sytytellään syysvalkeita Joni Juutilaisen ja aktien Urn, Rope Sect, Skein, Akercocke ja Masterplan tikuin. Sytykkeitä seuraa Joona Turusen kolumni, jossa mies pohtii vastikään edemenneen idolinsa vaikutusta elämäänsä. Heavy Cooking Clubissa kokittelee kova ukko, Demilich-viemärikurkku Antti Boman.

Varsinaisen haastatteluosuuden avaa Accept, jonka kitaristi Wolf Hoffman tapasi Helsingissä häntä pikkupojasta fanittaneen reportterimme. Kumpikin osapuoli oli tilanteesta mielissään, mutta selkääntaputtelun lisäksi muistettiin puhua myös esimerkiksi haastateltavan uudesta albumista, kuten musiikkilehdessä kuuluu tehdä.

Jeffrey ”Mantas” Dunn (kuvassa vas.) on hieno mies ja varmasti kova panemaan, ainakin likaista rokkiriffiä järjestykseen. Moisia löytyy sammiollinen Venom Inc. -yhtyeen debyytiltä, ja vaikka kahden Venomin olemassaolo on aivan yhtä naurettavaa kuin minkä tahansa ”tuplayhtyeen”, todettakoon se nyt vielä uudestaan: Mantas on hieno mies. Eikä kumpaakaan Venomia saa haukkua.

Kahden edellisen lailla myös ruotsalaisyhtye The Haunted kuuluu siihen bändisakkiin, jolle matka on tarjonnut enemmän mutkaa kuin suoraa. Solisti Marco Aro on nyt yhtyeen keulilla toistamiseen, mutta meno on perustavanlaatuisesti kypsempää kuin päihdehuuruisina vuosina 1999–2003, jolloin karpaasi huusi omille teilleen kaikonneen Peter Dolvingin tilalla ensimmäistä kertaa.

Värifarkkuvaroitus! Norjalainen Leprous on kieltämättä taidokas yhtye, mutta harvoinpa mikään musiikki onnistuu välittämään niin ristiriitaisia tuntemuksia, että yhtenä päivänä sitä rakastaa, toisena vihaa. Bändin kosketinsoittaja-laulaja Einar Solberg yrittää selvittää, mistä Leprousin progressiivisessa menossa on pohjimmiltaan kysymys.

 

Massiivisuudesta ja teatraalisuudesta ei tingitä, kun kotimainen Crimfall (ylh.) palaa hajoamisen partaalta tositoimiin. ”Olemme aina halunneet viedä ihmiset matkalle tarinoihin, kuviin ja maisemiin”, yhtyeestä raportoidaan.

Paradise Lost teki sen taas! Nimittäin perhanan kovan kiekon hivenen toivomisen varaa jättäneen edellislevyn jälkeen. Syyskuun ensimmäisenä julkaistava Medusa esittelee veteraaniyhtyeen niin verevässä kuosissa, ettei vuosien vierimistä hoksaa oikeastaan mistään – yhtälössä täytyy olla tekoa myös bändin nuorella suomalaisrumpalilla Waltteri Väyrysellä. Kannumies, kitaristi Greg Mackintosh ja laulaja Nick Holmes tavattiin promovisiitillä Helsingissä. Krapula oli, totta kai.

Ruotsalainen Portrait on nykyajassa veistetyn vanhan liiton heavy metalin kermaa, ja uusi levynsä Burn the World esittelee yhtyeen entistäkin tujummassa kunnossa: ”Olemme kehittyneet yhtyeenä askel askeleelta, ja nyt olemme taas entistä lähempänä omaa täydellistä soundiamme.”

Alissa White-Gluzin siniset hiukset ovat kuin puolipilvinen taivas kesäisenä iltana auringon- laskun aikaan. Kun astun ensimmäistä kertaa pieneen huoneeseen, jossa Arch Enemyn tyrmäävä nokkanainen istuu, myönnän kokevani aran epävarmuuden pistoksen. Harvemmin olen joutunut kasvokkain näin hätkähdyttävän vaikuttavan ihmisyksilön kanssa.”

Näin alkaa Salla Harjulan kynäilemä kansijuttu, ja lausunto on helppo uskoa. Kymmenes Arch Enemy -levy, White-Gluzin toinen, on julki 8. syyskuuta, ja jutun perusteella planeetallamme ei soittele onnellisempaa bändiä. Sehän on näinä alakulon ja epätoivon aikoina pelkästään mukava kuulla.

Jos alkaa ahdistaa, on syytä muuttaa asioita. Megadethissä supertähteyteen kohonnut kitaristi Marty Friedman suoritti homman viimeisen päälle ja muutti kotimaastaan Yhdysvalloista Japaniin. Ja mitä kaikkea sitten tapahtui, onkin vallan oma juttunsa, joka on meillä pakattu Pölkyllä-palstalle.

Reipas parikymmentä vuotta sitten tuli kuunneltua aika paljon The Crow -elokuvan soundtrackiä, jolta löytyi Tenement Blues -niminen biisi. Esittäjä oli amerikkalainen Machines of Loving Grace, joka miehittää tämänkertaisen Salamyhkä-palstamme vuonna 1993 ilmestyneellä Concentration-levyllään.

Levyarvioiden pääpaikka kuuluu Paradise Lostille, ja Kuudennessa piirissä käsitellään salaperäisen ammattiryhmän nimeltä kiertuemanagerit toimintaa. Ja siinäpä se sitten… eipäs ollutkaan, meinasi nimittäin unohtua vallan, että ennen Piiriä äänessä on yllä olevan kuvan vasurissa murjottava John McEntee, joka puhuu bändinsä Incantationin asiat halki Vanha liitto -sivuilla.

Nyt. Kiitos ja kuulemiin.