Death Hawks ja Kadavar Tampereen Klubilla 6.11.2013

Partojen väpinää ja punttien tutinaa oli odotettavissa, kun vastikään Eurooppaa yhdessä kiertäneet suomalainen Death Hawks ja huhtikuussa julkaistun kakkosalbuminsa Abra Kadavarin jälkeen basistia vaihtanut saksalainen Kadavar löysivät tiensä Tampereen Klubille.

Ensimmäisen Death & Decay -täyspitkänsä vuoden 2012 helmikuussa julkaissut ja tänä vuonna sille nimettömän seuraajan tehnyt Death Hawks on saanut ylistystä osakseen uransa alusta alkaen. Molemmat levyt tsekanneena yhtyeen psykedeelinen rock on kuitenkin kuulostanut korvissani kovasta yrityksestä ja oikeaoppisesta tulokulmasta huolimatta varsin sisällyksettömältä haahuilulta ja plimputtelulta, eikä nähty keikka muuttanut tuntemustani mihinkään suuntaan.

Death Hawks 2

Jollain lailla kuvaavaa on, että vaikka Klubilla oli porukkaa yllättävän paljon, Death Hawksin keikan aikana lavan edustalla ei ollut kuin kymmenkunta puoliammattimaisilla kameroilla varustettua kuvaajaa, jotka tihrustivat innokkaasti etsimen läpi koko 40 minuutin mittaisen keikan. Orkesteri tuntuikin esittävän musiikkia, vaikka toisaalta en epäile heidän tarkoitusperiään. Kappaleet kuulostivat parhaimmillaankin pitkitetyiltä tunnelmaa kasvattavilta alustuksilta ennen varsinaista huuruiluun pää edellä sukeltamista, mihin asti ei koskaan kuitenkaan päästy.

Toisin kuin lämmittelyakti, Kadavar laittoi jytämenot päälle heti ensimmäisestä biisistä, ja esittämisen sijasta bändi esiintyi, vaikkakaan ei suoranaisesti yleisölle, vaan pääasiassa itselleen, antautuen täysin musiikkinsa vietäväksi.

Jos bändi vetelee levyillänsä fiilistellen 70-lukulaista Pentagramin ja Black Sabbathin hengessä kulkevaa heavy rockia, keikoilla se on huomattavasti tanakkakätisempi ja kiihkeämpi boogiejyrä, joka on karsinut musiikista kaiken turhan ja ylimääräisen. Tämä näkyy ja kuuluu jo pelkästään siinä, että yhtye operoi triona yhtenäisessä linjassa, rumpali keskellä vimmatusti niin settiään kuin päätäänkin paukuttaen. Pannuosastolla ei ole käytössä kuin neljä rumpua ja kolme peltiä, eikä kitaristin tai basistin instrumenteistakaan löydy tavallisuudesta poikkeavaa kielimäärää. Välispiikkejä ei muutamaa lukuun ottamatta kuulla, sillä musiikki puhuu puolestaan riittävän kuuluvasti.

Rumpali Christoph ”Tiger” Bartelt on huomion keskipisteessä, eikä vain sijoittelunsa takia, sillä miehen eläväinen ja omintakeinen soittotyyli kerää väkisinkin huomiota. Näyttää siltä, että kun herra liikuttaa päätään alas kapuloiden tahtiin, setin kätköihin piilotettu tuulikone nostaa miehen tukan ja koko nupin ylös saaden tukan ja melkeinpä muhkean parrankin hulmuamaan näyttävästi. Jos tämä pannumies ei kärsi vanhempana erilaisista nivelvaivoista niin ei kukaan, mutta ainakin joka kerta annetaan kaikki.

Kadavar 2

Rumpujen oikealla puolella bassottelevan Simon ”Dragon” Bouteloupin toiminta on täysin eleetöntä ja tapahtuu yleisöön nähden sivuttain. Laulaja-kitaristi Christoph ”Lupus” Lindemannin vahvasti kaiutettu laulu antaa vasemmalla omintakeisen säväyksen tunnelmaan, mutta hienointa on herran soolojen harhautuminen vahvasti psykedeeliseen vingutukseen, josta palataan kuitenkin aina ja hieman yllättäenkin takaisin asiaan entistä rajummalla, koko artistin kropan ja etenkin tukan liikkumaan pistävällä rokkauksella.

Tunnin kohdalla samoin elementein etenevä setti alkaa hieman puuduttaa, vaikka ronskihkolla volyymilla mutta mainiosti eri soittimet erottelevilla soundeilla tuutannut trio onkin saanut kuulijansa lähes huumaantumaan pelkällä puhdasoppisen ja konstailemattoman jytärockin voimalla. Reilu kymmenen minuuttia myöhemmin homma onkin paketissa ja kaikilla hyvä mieli. Rock’n’roll elää ja voi hyvin edelleen, ainakin kun sitä tehdään alkuperäisten oppien mukaisesti.