Tammerfestin 25-vuotisjuhlien aatto tultaisiin rymistelemään todella raskaissa merkeissä. Tampereelle pysähtynyt Dying Fetusin ja Ministryn yhteiskiertue kuulosti jo paperilla lupaavalta, onhan kyseessä kaksi täysin eri lajin bändiä. Yhteistäkin löytyy, sillä pumppuja yhdistää täsmälleen sama vitut muista -asenne tekemiseen.
Pakkahuone näytti harmittavan vajaaväkiseltä, kunnes juuri ennen Sikiöiden lavalle astumista jostain Mansen viemäreistä paikalle raahautui varsin jyrkän näköinen ja selkeästi iltaan huolellisesti valmistautunut satojen ihmisten maanalainen armeija.
Dying Fetus
Dying Fetus kiertää edelleen tuoreimman Wrong One to Fuck With -levynsä tiimoilta. Bändi tuli tarkastettua Helsingin Nosturilla ja todettua olevan erittäin lujassa iskussa. No niinpä oli tänäänkin. Ja kuten viimeksi, Trey Williamsin kannutuksen vuoksi leukaansa saa keräillä vielä loppuillastakin. Se oli täydellisen infernaalista täsmätulitusta. Soittonsa on epäinhimillisen tarkkaa, liikkeet eleettömiä, moniosaisten kokonaisuuksien hallinta ilmiömäistä. Ukon iltavuoroa seuratessa ei voinut kuin nauraa, että onpa ammattimaisen helpon näköistä nakutusta.
Kolme miestä sai aikaiseksi täydellisen mylläkän ja pittihän siitä saatiin aikaiseksi. Se kestikin sitten keikan loppuun saakka. Välistä volyymit olivat turhan lujalla ja bassarit menivät puuroksi, mutta kun siirryin takaisin miksauspöydän ääreen, äänilevelit korvissani tasoittuivat. Ja siltä tontilta oli hauskaa seurata täysin kontrollinsa menettäneitä humppaveikkoja.
Keikka oli lämppäribändille ominaisen koruton visuaalisesti, edes taustalakanaa ei oltu roikkumaan viritetty. Ilmeisesti tätä yritettiin paikkailla stroboilla. Perkeleen stroboilla. Suljin silmäni ja annoin pieksännän tulla luo audiomuodossa.
Ministry
Stroboista puheen ollen… Illan pääesiintyjän historia alkaa 80-luvun alusta. Al Jourgensenin industrial rock -ryhmä on kokenut monenmoista tyylin- ja henkilöstönvaihdosta. Kaikki mausteet on taatusti maisteltu ja metodit testattu. Erään tarinan mukaan studiossa pamautettiin ensin herskat suoneen ja sitten vasta strobot täysille. Tämän jälkeen alettiin äänityshommin. Mielipidevaikuttajana, omaehtoisena muusikkona ja julkisekopäänä tunnettu Jourgensen aiheuttaa yksin etukäteen pienen jännityksen kutinan: mitähän sieltä on tuloillaan ja kuinka lujalla?
Skriinillle lävähtää valtava, hidastettu Trumpin pää. ”Wweeee mmmakkke Ammerricca greaatt aggaiin”.
I Know Words.
Sitten, huutomyrskyn saattelemana lavalle tepsuttaa Al. Rastapää rautanaama repäisee päällyspaitansa pois, siemaisee olutlasistaan ja astelee mikille. Joka on siis valtava kyber-laitekompleksi, alustanaan pieni vuori kutistettuja pääkalloja. Komeuden kruunaa jättimäinen linnunnokkainen painajaisten pedon kallo. Alkaa Twilight Zone, uuden AmeriKKKant-levyn toinen raita. Jourgensenin huuliharppu luo liejussa möyrivään tempoon unen ulottuvuuden.
Miehen liikkeet ovat korostetun hidastetut. Etusormea ohimoon tokottavat ”ajatelkaa nyt” -eleet toistuvat jatkuvana luupattujen Trumpin päättömimpien pillunkourintapuheiden aikana. Mutta kun republikaanivastainen bändi vaihtaa anti-Bush -trilogian rivakkaan konethrashiin, Alin edelleen hitaat liikkeet ovat täydessä ristiriidassa taustalla tapahtuvan nopeusajon kanssa!
Taustaprojektiot alleviivaavat Yhdysvaltojen loputonta intohimoa polkea heikompiaan natiiveista mustiin, näytetään pidätyksiä, eskaloituneita mielenosoituksia, aloitettuja ja jatkettuja sotia. Sanokaapa parempaa kuvamateriaalia sille, kun samalla huippuiskussa oleva metallikone pumppaa lauteilla musiikillista väkivaltaansa?
Kuten paikalle piikkikorkkareissaan astelleiden kumihousuisten Catwoman-lookalikejenkin, seitsenkymppisen Al Jorgensenin naama on täynnä rautaa ja tatuointeja. Tämä erikoismies huutaa pöllämystyneen oloiselle tamperelaisyleisölleen ”we are not snowflakes, we are Antifa!” ja näyttää etteivät mustat liput heilu vain reggaekeikoilla. ”Me saamme maamme takaisin, kaltaisiamme on tuhansia”.
Vaimea Manse antaa kohteliaisuusaplodit.
Teksti ja kuvat: Tomi Pohto