Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Saara Planting
The Cure esiintyi omalla jäähallikeikallaan – silloin tosin Hartwall-areenalla – Helsingissä lähes päivälleen kuusi vuotta aiemmin, 7.10.2016. Myös tuolloin lauteet lämmitteli skotlantilainen postpunkpoppoo The Twilight Sad. Tuo ei kuitenkaan ole The Curen viimeisin Suomen-vierailu, sillä yhtye sinetöi sunnuntai-illan vedollaan vuoden 2019 Flow-festivaalin. Kolme Suomi-keikkaa kuuden vuoden sisään – jo vain kelpaa.
Jäähallin käytävillä vastaan asteli niin varttuneempaa kuin nuorempaakin goottisukupolvea. The Cure yhdistää. Aina yhtä hurmaavan meikkipeikon Robert Smithin luotsaama bändi puhuttelee niin punkkaria kuin pukumiestä, niin äärimetallipäätä kuin kenkiin tuijottelevaa runosielua. Moni on toki kaikkia edellä mainittuja yhtä aikaa. Aivan kuten The Cure on monta eri aspektia samassa paketissa. Mitään ei suljeta pois.
The Curen merkitys ja vaikutus ovat valtavia. Maailman suurin kulttibändi, sanotaan. Se on elävä reliikki, joka ottaa aina uuden sukupolven lempeään syleilyynsä, vanhoja unohtamatta. Alternative rock, brittipop, goottirock ja -metalli – The Curen lonkerot ulottuvat vaikka minne. Lähes 45 vuotta omalla hämyisellä polullaan tallannut yhtye on jättänyt jälkeensä lukuisia sen musiikista inspiroituneita sieluja.
Jotain uutta, paljon vanhaa
Varsinainen setti alkoi ja loppui uuteen, vielä julkaisemattomaan materiaaliin. Sekä avausbiisi Alone että päätöskappale Endsong edustivat viipyilevää ja synkkäkulmaista, melankolista Curea. Alonea vaivasivat vielä pienet soundiongelmat, mutta Endsong onnistui puhuttelemaan todella väkevästi. Minuuttien mittainen instrufiilistelyalku toimi täydellisesti. Kai se uusi levykin sieltä joskus.
Helsingin-keikka oli meneillään olevan kiertueen toinen veto. Latvian Riikan settilista olisi ollut verkossa, mutten vilkuillut sitä. Halusin yllättyä. Vastoin oletuksiani, Helsingissä ei kuultu kuin kaksi kappaletta tänä vuonna kolmekymppisiään viettävältä Wishiltä, jonka juhlajulkaisua yhtye on mainostanut ahkerasti somessaan. Tämä on toteamus, ei valitus.
Eniten, eli viisi biisiä, kuultiin vuoden 1985 A Head on the Door -levyltä. Ja mikäpä siinä, esimerkiksi selittämätöntä kaihoa huokuva A Night Like This sekä monotonisesti mutta värikkäästi keinahteleva Kyoto Song antoivat paljon.
Sekä uutta että vanhaa edusti supervähäeleisesti tulkinnut kitaristi-kosketinsoittaja Perry Bamonte. Vuonna 1990 The Cureen liittynyt Bamonte sai lähteä bändistä vuonna 2005. Nyt hän on iloksemme palannut Cure-vahvuuteen peräti seitsemäntoista vuoden poissaolon jälkeen. Et ehkä välttämättä lue tätä, Perry Bamonte, mutta silti: tervetuloa takaisin.
The Cure on suurien tunteiden, mutta pienten liikkeiden yhtye. Poikkeuksena pillifarkuissaan rokkaileva ja ihan steveharrisina pitkin lavaa spurttaileva basisti Simon Gallup. Gallup, joka joku vuosi sitten ehti jo julistaa jättäneensä bändin. Robert Smith intoutui jopa tanssahtelemaan niin kepeästi kuin vain 63-vuotias goottikeiju voi. Harvat välispiikkinsä Smith mumisi kuin itselleen ja itsekseen. Hän lupasi kyllä opetella suomea seuraavalle Suomen-keikalle. Jäämme odottamaan.
Synkkyyden ylistys
Illan hienoimpia hetkiä koettiin, kun Kiss Me Kiss Me Kiss Me -levyn (1987) taikayön mystistä tunnelmaa välittävä, totaalirakastettava If Only Tonight We Could Sleep taiottiin lavalta. Pörrötukkainen Jason Cooper noudatti uskollisesti yhtyeen entisen rumpalin Boris Williamsin oivaltavaa kompitusta. Miten voikin homma toimia! Siihen perään kun laitettiin illan ainoa Pornography-pala Cold, niin alettiin olla synkkyyden suurella rakkaudella sykkivässä ytimessä. Curen goottilaisimman ja kylmyyttään kolisevan, tänä vuonna 40-vuotisiaan viettävän levyn vilpoisin biisi lähti täydellisen ihanasti. Kylmät väreet olivat tosiasia.
Ensimmäinen encore oli varsinainen herkkuhetki, sillä se oli koko neljän biisin mitassaan omistettu iki-ihanalle Seventeen Seconds -levylle (1980). Mukana totta kai pakollinen, Simon Gallupin basson iskuihin ja yleisön taputusten yhteispeliin päättynyt A Forest sekä täysin ajaton ja timanttinen Play for Today.
Erityisen sykähdyttävää todistettavaa olivat harvemmin kuullut At Night ja M. Salaperäisesti kulkeva At Night ei ole koko kansan hittibiisiä nähnytkään, ja se onkin yksi monista Curen ”yöpuolen” onnistumisista. At Nightin perään soitettu M on omissa kirjoissani The Curen tuotannon ehdotonta parhaimmistoa, ja se toimi livenä juuri niin hienosti kuin voi olettaa.
Ilon kautta päätökseen
Toinen encore alkoi Disintegrationin (1989) Lullaby-hämähäkkimieshiiviskelyllä ja kehkeytyi kepeästi rullailevaksi ja positiivia viboja säteileväksi kimaraksi. Vähemmän yllättäen bändin tiedetyin kappale Friday I’m in Love sai jengin tanssimaan myös istuinkatsomossa, vaikka mitään joukkohullaantumista ei todistettukaan. Kahden ja puolen tunnin tuhti tarjoilu päättyi Boys Don’t Cry -klassikkoon, jonka myötä yhtye asteli lavalta.
Ei tällaisen 27 kappaleen setin jälkeen oikein osaa kaivata mitään. The Cure antoi kaiken. Itselle toki viides Cure-keikka, eli paljon oli jo tullut kuultua ja nähtyä. Uskallan silti sanoa, että ensikertalainenkin sai nyt paljon ja enemmän. Vuonna 1978 perustella Curella on mistä ottaa. Se saa koottua monia puoliaan esittelevän setin ilman kummempaa puristamista. Toivottavasti taas pian uudestaan.
The Curen settilista:
Alone / Pictures of You / Kyoto Song / A Night Like This / Charlotte Sometimes / Lovesong / If Only Tonight We Could Sleep / Cold / Burn / Fascination Street / The Hungry Ghost / Push / Want / Shake Dog Shake / From The Edge of The Deep Green Sea / Endsong
1. Encore: At Night / M / Play For Today / A Forest
2. Encore: Lullaby / The Walk / Friday I’m In Love / In Between Days / Close To Me / Just Like Heaven / Boys Don’t Cry
Alla Saara Plantingin kuvagalleriat sekä The Twilight Sadin että The Curen esityksistä:
