Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Lopunajan merkit olivat ilmassa jo ennen keikkaa, kun ajomatkalla minut valtasi yllättävä kuvotus, päänsärky ja paha olo. Vaimokin oli jo suunnilleen tilaamassa ruumisautoa vastaan keikkapaikalle. Välittömästi perille päästyä miltei mahdoton yhtälö muuttui kuitenkin todeksi ja olin taas täydessä vedossa tuon ihmeellisen kylmän (olo)tilan jälkeen. Musiikin parantava voima on uskomaton ja tuo kaikki tapahtui vieläpä aiemmin kuin nuottiakaan oli kuultu.
Edellisellä kerralla kun näin aloitusorkesterina toimineen Peer Güntin, niin motoristit kaatuilivat iloisina toistensa päälle ja yhteislaulun halirinkiin vedettiin mukaan, halusit tai et. Eli hyvä meno.
Nyt tuosta on vierinyt vuosia ja tämän keikan yleisö vaikuttaa noin viisi kertaa apaattisemmalta kuin aikoinaan. Mutta bändi ei. Ei todellakaan.
Keikka startataan tuoreemmalla We Are Gonna Rock You -esityksellä Buck the Odds -levyltä, mikä on itselleni shokki. Soitetaanko nyt vain tuoreempaa räimettä ja kaltaiseni vanhoja huuruja mielellään nautiskelevat käppänäiset unohdetaan kokonaan? Huoli on turha, sillä heti seuraavaksi luukutetaan ekan pitkäsoiton Hard Through the Night. Yleisö on eturiviä lukuunottamatta vaisua, mutta helkkarin hyvää keikkaa pojat ja Timo Nikki vetävät.
Ensimmäisestä täyspitkästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta ja sen kunniaksi puolet levystä tykitetään keikalla läpi. Big Tits -kappaletta jäin kaipaamaan toki, mutta ehkä ensi keikalla.
Bändi soittaa hyvin ja varsinkin maestro T. Nikillä on hyvä meno päällä läpi keikan. Rumpalin pienet kömmähdykset kuitataan kepeästi beetasalpaajan käytöllä.
Fuck the Jazz -paitoja näkee keikalla paljon ja tuon loistavasanomaisen biisin jälkimainingeissa tehdään bändiesittelyt. Niiden aikana huomaan kaipaavani Twist Twist Erkinharjua rumpuihin ja Tsöötz Kettulaa bassoon takaisin. Söpö tuplabasariton violetti rumpusetti ei oikein kolahda ja basistilta puuttuvat aurinkolasit, mutta tämä toki vain omaa nostalgiahapatusta. ”Uusille” kavereille tulee tänä vuonna 20 vuotta bändissä täyteen eli mietin aikoja jolloin kaikki lukijat eivät olleet vielä edes syntyneet. Ja älkää käsittäkö väärin: soitto kulkee kyllä helvetin hyvin tälläkin porukalla.
Losing My Mind– ja Years on the Road -kappaleiden ajaksi Nikin poika Pekka tulee rämpyttämään akustista lavalle. Tämä toimii vallan hienosti eikä näytä ollenkaan siltä että isi olisi väkisin raahannut pojan soittelemaan, vaan Pekka näyttää nauttivan aidosti esiintymisestään.
Lopputriona vedetään I Don’t Wanna Be a Rock’n Roll Star, Backseat ja Bad Boys Are Here. Yleisö ei lähde kuin vaisusti mukaan, vaikka bändi takuttaa viimeiset biisit jäätävällä tempolla ja meiningillä läpi. Timo Nikin sanoin: ”Osa pelkää kainalohikeä.” Ehkä näin todella on, mutta jopa liikkumista tunnuttiin pelkäävän hyvästä keikasta huolimatta. Välillä jo miltei epäilin että korona on tullut voimalla takaisin ja siksi pidetään turvavälejä. Erittäin onnistunut keikka kuitenkin.
Toinen esiintyjistä Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus on julkaissut uusimman tuotoksensa Tuomiojärven muutama viikko sitten. Levyn nimi tulee erittäin todennäköisesti Jyväskylässä sijaitsevasta Tuomiojärvestä, jonka laineissa olen itsekin useita kertoja käynyt nuorena uimataidottomana poikana räpiköimässä.
Jonkun humalaisen sedän suunnattomalla volyymilla heittämä ”hee ehe hee hei” -huudatus toivottaa bändin lavalle. Keikka aloitetaan kahdella uuden levyn kappaleella, jotka toimivat vallan loistavasti. Perisuomalaiset teemat, kuten juurikin avauskappaleen viina ja vittuilu, ovat koituneet monen tuhoksi ja tuollaisia riimejä on helppo jollottaa mukana.
Basisti Ursin vetää hienosti toisena soitetun Kohti tuhoa -biisin mörinät (jotka Tomi Joutsen lauloi levyllä). Tuo kappale on mielestäni stam1na-/mokomamaisesta kertosäkeestä huolimatta tai sen ansiosta parasta Niskalaukausta pitkään aikaan. Ursin olisi kepeästi voinut tuon levyllekin murista.
Kova maa palauttaa hetkeksi Rajaportin tunnelmiin ja sehän toki toimii, mutta toimiiko Idänjuna? Mielestäni vähän heikonlaisesti. Varsinkin uusiin kappaleisiin ajetaan taustanauhoilta synamattoa tai hienoja atmosfäärejä, jotka olisivat toteutuneet paremmin kun niitä ei olisi ollut. Tuore rumpali paukuttaa kannujaan sopivan vähäeleisesti taatulla Niskis-tyylillä. Onko uusi näkökulma tuonut mukanaan myös nuo taustakohinamaisemoinnit, siitä ei itselläni ole tietoa. Mutta epäilys toki.
Asiat ovat kuitenkin hyvin niin kauan kun Petosalmen Jarkon tukka heiluu ja jaloviinashotit tuodaan lavalle (tai lavan taakse.) Seuraava viiden biisin rykelmä alkaen vanhasta kunnon Rahat ja henki -musisoinnista toimii taas. Ainoana debyyttilevyltä soitettu Venäjän orvot ja näköjään ikuisesti sanomaltaan ajankohtainen Toisen luokan kansalainen saavat yleisön riemuamaan. Ja tuo paha kuvotus mikä itseäni vaivasi ennen keikkaa on muuttunut iloluontoiseksi musiikkikokemukseksi.
Timo Rautiaisen mukaan ”Musta valo -kappale ei ole niin vanha kuin Danny eikä niin vanha kuin Dannyn tyttöystävä, mutta kitaristi Huttunen on kymmenen vuotta vanhempi kuin Danny.” Itse biisi on siinä mielessä vaikuttava, että jos tuota kappaletta kuullaan vielä tämän kiertueen jälkeen niin olen ihmeissäni.
Rautiainen pitää hauskahkon monologin siitä mistä Nyt on mies! -kappale kertoo. Eli kotikirurgisesta hammaspoistosta viinan voimin. Ironisesti tämä on ainut kappale jonka aikana näen kun joku herrasmies saatellaan ulos järjestyksenvalvojien toimesta. Liekö sitten yrittänyt liian aktiivista hammaskirurgiaa / muita toimenpiteitä itselleen tai jollekin toiselle.
Tuo hieno taustanauha/atmosfääri mistä olen koko ajan jurputtanut tilttaa pahan kerran ennen Katteeton optimismi -kappaletta. Rautiainen epäilee sattumaa Venäjän propagandaksi ja toteaa että jallut tulivat tarpeeseen. Ilman ongelmia ei olisi kuultu Nils Ursinin pientä bassosooloa tai hassuja välispiikkejä. Ne olivat huomattavasti parempia kuin nälkävuoden pituinen kappale.
Tulee mieleen kun CMX soitti aikoinaan Vanha talvitie -kappaleen livenä. Ihan sama miten pirteänä tai innoissaan on ennen kappaleen alkua, niin loppumetreillä haluaa vähintään nukkumaan ellei nyt sitten kokonaan pois tästä maailmasta.
Onneksi encoret herättävät koomasta. Joitakin käsiä nousee, kun kysytään kuinka moni teistä on syntynyt vuonna 2000 tai sen jälkeen. ”Tissi-iässä olitte kun tätä näytettiin Jyrkissä” toteaa Timo Rautiainen ennen Rajaton rakkaus -kappaletta ja yleisö on taas pähkinöinä.
Surupuku herättää jo sammuneetkin ja kaikki on taas kuin muutamaa nimeltä mainitsematonta kappaletta ei olisi setissä ollutkaan. Todennäköisesti samainen humalainen setä joka avasi huudollaan keikan huutelee taas ”hee ehe hee hei” ennen Lumessakahlaajia. Tällä kertaa yleisö yhtyy huutoon ja ilo on jos ei ylimmillään, niin melko korkealla.
Loistava Barathrum-coveri Viimeinen päivä Taivaan päättää illan ja Rautiainenkin intoutuu hieman jo jammailemaan. Surupuvut ovat yleisöltä nyt viimeistään täysin riisuttu ja ilopuvut ovat kaikilla päällä vaatetuksesta riippumatta.
Kriittisistä pointeista huolimatta oli mahtavaa nähdä Niskalaukaus pitkästä aikaa. Taustanauhat ja kohinat kun tiputtaa pois, niin ei ole teknisiä tai muitakaan ongelmia. Se toki kuulostaa vanhan puritaanin mielipiteeltä ja todennäköisesti sitä onkin. Nipotuksesta viis. Niskalaukauksen yhteiskunnallinen sanoma on tärkeää tässä ajassa. On hyvä myös tiedostaa että jos harrastaa pelkästään viinaa ja vittuilua, niin se ei pitkälle vie.
Peer Günt
Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus
