Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sami Lommi (kuvat Tavastian-keikalta 30.11.2023)
Näin Sólstafirin ensimmäistä kertaa livenä 18 vuotta sitten. Oli perjantai 18. marraskuuta vuonna 2005, kun nämä islantilaiset soittivat Nosturissa Spinefeast-tapahtumassa. Bändi ei ollut vielä edes julkaissut vielä kakkosalbumiaan Masterpiece of Bitternessia (2005), mutta olin ehtinyt kuulla levyn promokappaleena ja rakastunut välittömästi juuri siihen islantilaiseen soundiin, josta Sólstafir tänäkin päivänä tunnetaan. Muistan yhä ne kylmien väreiden aallot, jotka kulkivat kehoni läpi Nosturissa, kun mainitun albumin 20-minuuttinen aloitusraita I Myself the Visionary Head soi.
Tämän jälkeen Sólstafirille on tapahtunut juuri sellainen ihme, mitä ei meinaa uskoa todeksi. Mahtava Köld-albumi (2009) oli jo eräänlainen läpimurto Sólstafirille, mutta vielä tuokin albumi oli englanninkielinen. Sen jälkeen yhtyeen laulukieleksi vaihtui vielä paremmin sen soundiin istuva islanti, mutta karsiko tämä suosiota? Vielä mitä. Pikkuhiljaa Sólstafir on vakiinnuttanut asemansa keskisuurena postrockin, metallin, sludgen ja karun islantilaisuuden yhdistelmänä, joka voi soittaa pitkiä kiertueita ja vetää joka maassa puoleensa vielä isohkoja yleisöjäkin.
Nyt marraskuun kirpeiden pakkasien keskellä kävelin Tampereen Tavara-asemalle, näin Sólstafirin livenä kymmenennen kerran, eikä mikään ole muuttunut näiden live-kokemuksien tai kertyneiden vuosien aikana ainakaan huonompaan suuntaan. Sólstafir on yhä kuin islantilainen karun kaunis luonnonvoima, joka on yhtä tuhoisa kuin se on kauniskin. En vieläkään ymmärrä sanallisesti juurikaan yhtyeen sanoituksista, mutta ymmärrän silti tavallaan täysin mistä yhtyeen kappaleet kertovat ja tämä johtuu siitä, miten voimakkaasti tunne kanavoituu yhtyeen musiikissa.
Siinä vaiheessa kun Aðalbjörn Tryggvason, Sæþór Maríus Sæþórsson, Svavar Austmann ja Hallgrímur Jón Hallgrímsson nousivat lavalle ja äänentoistosta alkoivat soida ensimmäiset laavan lailla valuvat Bláfjall-kappaleen äänet, tapahtui jotain sellaista, minkä voi suurena musiikin rakastajanakin kokea aidosti vain muutaman kerran vuodessa: Sólstafir vie niin täysin maailmoihinsa, että suuren osan keikasta kuunteli silmät ummessa, jossain kaukana Tavara-asemasta ja Tampereesta, eikä aikoja tai paikkoja ollut hetkeen olemassa. Oli vain Sólstafirin pohjoinen taika.
Kun silmiään raotti auki keskiviikosta huolimatta melko täydellä Tavara-asemalla, aistin että moni muu koki Sólstafirin juuri samalla tavalla. Keikan tunnelma oli lähes toismaailmallinen. Jos joillakin keikoilla tunnelma syntyy moshpiteistä, pään heiluttamisesta, nyrkin puimisesta, mukana hoilaamisesta tai riemukkaasta tunnelmasta, Sólstafirin kohdalla kyse on yhdistelmästä käden puristamista nyrkkiin ja hampaiden puremista sekä harrasta liikuttuneisuutta silmkulmat kosteina, kun islantilaisten musiikissa luonto ja ihmisyys yhdistyvät käsittämättömällä, rituaalimaisella tavalla.
Tällaisen lähes monumentaalisen konsertin kohdalla lämppärin pesti voi olla harvinaisen epäkiitollinen, mutta tänä vuonna debyyttinsä julkaissut, vaikkakin toki tekijäporukasta koostuva The Abbey otti tilan ja paikan haltuun harvinaisen sulavasti. Natalie Koskinen keulillaan esiintyvän The Abbeyn doom metallinen tunnelma erosi tavallaan täysin Sólstafirin luonnonvoimailuista, mutta tämä pääesiintyjä-lämppäri -yhdistelmä oli oikeastaan täydellinen esimerkki siitä, miten rakentaa toimiva keikkailtama erilaisilla, mutta silti hämmentävästi yhteen sopivilla yhtyeillä.
Levyllä The Abbey on jo itsessään raudanluja, mutta ennen kaikkea lupaava yhtye, jonka matkan ei todellakaan toivo jäävän yhteen albumiin. Tämä ajatus vahvistui keikalla, kun näin yhtyeen nyt toista kertaa. Edellinen kerta oli Insomniumin lämppärinä Tavastialla Helsingissä. Jo yhdeksän kuukauden aikana The Abbeyn jo levyllä vahvat kappaleet ovat saaneet vielä enemmän live-energiaa sisuksiinsa. Luulenpa että jos yhteenhitsautuminen tapahtuu tämän orkesterin riveissä tähän malliin, voi kakkosalbumilta odottaa vieläkin lumoavampaa kokonaisuutta.
The Abbey. Kuva: Sami Lommi