Kuinka Mikkey Dee tykitteli Scorpions-pallilla? Tarjolla keikkarapsaa ja kuvagalleriaa

Scorpions – Rockin’ Kaarina, 29.7.2016

10.08.2016

Ensimmäistä kertaa järjestetyn Rockin’ Kaarinan tiedotuksesta vastaava Tomi Lindblom kommentoi tapahtumaa ennakkoon seuraavasti:

”Hovirinnan ranta on tullut kesäkuisen Saaristo Openin myötä tutuksi festivaalipaikaksi. Merellisyys sai festivaalin tuottajana toimivan Eastway Liven kiinnostumaan paikasta. Jos Turulla on Ruisrock, Kaarinalla voisi jatkossakin olla Rockin’ Kaarina, Saaristo Openin lisäksi.”

Puitteet olivatkin kieltämättä hienot, ja kun aurinkoinen sääkin helli paikalle saapunutta reilut 5000-päistä yleisöä, mikäpä siinä oli annista nautiskellessa.

Scorpionsin lisäksi lavalla nähtiin kolme muuta bändiä. Illan avasi pitkän linjan kulkija Peer Günt, jonka keikalle en valitettavasti ehtinyt, ja toisena esiintyjänä nähtiin ruotsalainen Eclipse. Bändi ei vakuuttanut livenä, ei sitten yhtään. On toki myönnettävä, että pojat osaavat tehdä biisinikkarinsa Erik Mårtensonin johdolla tarttuvamelodisia biisejä, mutta ne toimivat levyllä huomattavasti paremmin kuin livetilanteessa. Lavalla bändiltä puuttuu kokonaan karisma ja tekemisen meininki, eikä Mårtensonin totaalinen ”nörttilook” ainakaan parantanut tilannetta. Kiitos ja näkemiin.

Norjalainen Jorn Lande on tuttu mies muiden muassa Avantasiasta, Masterplanistä ja erinäisistä tribuuttiprojekteista, mutta miehen varsinainen pääjuttu on aina ollut Jorn-bändinsä.

Yhtye on julkaissut vuosien varrella toistakymmentä studioalbumia sekä nipun live- ja coverlevyjä, joista viimeisin, Heavy Rock Radio, ilmestyi viime kesäkuussa. Jornilla on kieltämättä mahtava ääni, mutta keikan aikana kävi selväksi, miksi bändistä ei ole koskaan tullut suurta nimeä Norjan ulkopuolella: Jornin biisit ovat valitettavan keskinkertaisia ja yhdentekeviä.

Vaikka mies kuinka puhkuu ja puhisee, se ei pysty pelastamaan kokonaisuutta, joka jää kovin heppoiseksi. Jotain kertonee, että keikan huippukohdat olivat lainabiisejä: Sabbathin Mob Rules ja Dion Rainbow in the Dark toimivat miehen käsittelyssä upeasti.

Lavabändi oli ilmeisesti kasattu ainoastaan tätä ja seuraavan päivän Kuopion-keikkaa varten. Kitaristina nähtiin U.D.O:sta tuttu kikkarapäinen Igor Gianola, josta en pitänyt Udon bändissä, eikä tämä keikka muuttanut mielipidettä. Rytmiryhmäkin soitti jotenkin löysän oloisesti. Ilmeisesti takana ei ollut liikaa yhteisiä treenejä, mikä kyllä näkyi ja kuului.

Jos katsomossa oli hieman väljää kolmen ensimmäisen bändin aikana, tilanne muuttui totaalisesti, kun Scorpions asteli lavalle. Keikka lähti käyntiin räväkästi uusimman Return to Forever -levyn avausbiisillä Going Out With a Bang, jota seurasivat vanhat klassikot Make It Real ja The Zoo.

Kovin moni asia ei ollut muuttunut sitten viime näkemän. Klaus Meine oli pukeutunut tyylilleen uskollisena kokomustaan nahkaan, aina lippistä myöten, ja lauloi komeasti. Vain muutamassa kohtaa, erityisesti 70-lukumedleyn aikana, miehen äänestä huomasi, että ikä on tehnyt tehtävänsä. Ne kaikkein korkeimmat nuotit eivät enää lähteneet yhtä terävästi kuin joskus, mutta eipä tuo isommin haitannut. Kun muistaa, että kyseessä on 68-vuotias veteraani, suoritus oli vähintäänkin hyvä.

Myös samanikäinen mutta ikinuori kitaristi Rudolf Schenker oli mainiossa iskussa. Mies juoksenteli ja ilveili lavalla entiseen tapaan. Toinen kitaristi Matthias Jabs oli huomattavasti rauhallisempi ja pysytteli enimmäkseen omalla tutulla paikallaan. Miehen tavaramerkiksi muodostunut leveä hymy oli päällä koko keikan ja soittokin kulki, joten eipä ole hänenkään lavakunnossaan valittamista.

Mies rumpupatterin takana oli vaihtunut. Pitkäaikainen kannuttaja James Kottak oli jätetty kotiin hoitamaan päihdeongelmaansa ja hänen tilallaan nähtiin Motörheadistä ja King Diamondista tuttu Mikkey Dee. On myönnettävä, että kun kuulin Deen pestistä, en ollut kovin riemuissani. Mies on profiloitunut NIIN vahvasti Motörhead-rumpaliksi, että jo pelkkä ajatus kaverista soittamassa Scorpionsin ”juustoballadeja” tuntui todella etäiseltä, jollei jopa mahdottomalta.

Oli kiva olla taas väärässä. Mikkey oli keikalla ilmiliekeissä ja toi jykevällä soitollaan aivan uutta potkua koko bändiin. Erityisesti menevämmät rokkiviisut jyräsivät vastustamattomasti, ja kylläpä ne pakolliset balladitkin hoituivat Deeltä mallikkaasti. Send Me an Angelin aikana tuli kuitenkin pakostakin mieleen, mitä Lemmy olisi mahtanut tuumata hommasta.

Scorpionsin settilista oli rakennettu hyvin. Bändi huomioi tunnetuimpien hittiensä lisäksi myös uuden levynsä, joka oli edustettuna kolmen biisin verran. Sinkkunakin julkaistu We Built This House sai hyvän vastaanoton, ja uudet biisit sopivat muutoinkin hyvin vanhemman materiaalin sekaan. Myös medley bändin harvemmin soittamasta 70-luvun materiaalista oli mukava kuulla – erityisesti Speedy’s Comin -pätkä oli todellista herkkua korville. Keikan loppupuolella koko bändi tuli patsastelemaan lavan etuosaan ja soitti akustisesti biisit Always Somewhere, Eye of the Storm ja Send Me an Angel. Näistäkin kuultiin vain tynkäversiot, mutta hyvältähän tuo kuulosti näinkin.

Jos jostain pitää vähän nillittää, niin siitä, että bändi jätti edelliset kolme levyään kokonaan huomiotta. Erityisesti Unbreakable on pullollaan loistavia biisejä, joita olisi kuunnellut ennemmin kuin esimerkiksi täysin puhkisoitettua Dynamitea. Myös loistava Savage Amusement -albumi jäi tälläkin kiertueella soittamatta, ja Crazy Worldkin oli esillä vain hittiballadiensa osalta.

Bändin lavarakennelmat eivät ole enää samaa kokoluokkaa kuin kultaisella 80-luvulla, mutta eipä nykyisissäkään ole paljon moitittavaa. Taidokkaasti käytetyt screenit muodostivat show’n visuaalisen ytimen, ja niillä pyörivät klipit olivatkin hetkittäin erittäin näyttäviä. Mikkey Deen rumpusoolon aikana screeneille heijastettiin kaikkien Scorpions-albumien kannet, ja välillä niillä pyöri liekkejä ja vanhoja videoklippejä.

Schenkerillä oli käytössään jo aiemmilta kiertueilta tuttu ”mersukitara”, joka syöksi lavan täyteen savua. Meine puolestaan jatkoi jo vuosia kestänyttä nimikkorumpukapuloidensa yleisöön heittelyä. Niitä taisi lähteä tälläkin kertaa jakoon useampia kymmeniä. Yhtä kaikki, yleisö tykkäsi ja bändillä oli hauskaa. Ei kai keikalta voi paljon enempää vaatia.

Scorpions on saanut viime vuosina hieman kyseenalaista mainetta jatkamalla uraansa lopetusilmoituksista huolimatta. Bändi on kuitenkin yhä voimissaan, enkä näe mitään syytä sille, ettei bändi jatkaisi aktiiviuraansa vielä muutaman vuoden. Eräänlainen merkkipaalu saavutetaan vuonna 2018, kun bändin perustajakaksikko täyttää pyöreät 70 vuotta. Olisikohan silloin niiden lopullisten jäähyväisten aika?

Loppuun pari kommenttia itse tapahtumasta:

Ottaen huomioon, että festivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa, homma toimi ihan hyvin. Isompia järjestyshäiriöitä ei ilmennyt, jonottaa ei juuri tarvinnut ja kaikki sujui rauhallisesti. Jos jotain haluaa kritisoida, niin aluetta dominoinutta vip-aluetta. Se oli todella iso, ja tämän pienen ”very important person” -porukan väljässä yksityiskäytössä oli käytännössä lähes koko lavan vasen puoli. Alueelle ei ollut pressiporukallakaan mitään asiaa, mikä aiheutti pientä nurinaa, syystä.

Muihin ”murheenaiheisiin” kuuluivat ei-niin-maltilliset juomien hinnat. Vaikka mukana oli kahden euron pantti, kahdeksan ja puoli euroa pienestä kaljatölkistä tuntui jo vähän kohtuuttomalta. Suomen festivaalihinnoittelu on toki ollut tämänsuuntaista jo pidempään, joten tämä tuskin tuli kellekään yllätyksenä.

Pitää toivoa, että Rockin’ Kaarina saa jatkoa. Hovinrinnan ranta on keikkapaikkana hyvä ja liikenneyhteydet toimivat. Paikalle kerääntynyt yleisömäärä todisti, että Turunkin seudulla on yhä kysyntää raskaammalle rockille, vaikka Ruisrock on asiassa nykyään täysin eri linjoilla.

Scorpions:

Jorn:

Eclipse:

Lisää luettavaa