Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Mikko Aaltonen
PERJANTAI
Kahtena aiempana suvena Ilmarisen metsäpirtillä hötkyilty Liedon suuri kesäkulttuuritapahtuma vaihtoi tänä vuonna areenaa vähintään yhtä maailmanlaajuisesti tunnustettuun palveluspaikkaan, Mannintien varressa sijaitsevan Mannin navetan pihamaastoon.
Moni asia oli aiemmista vuosista muuttunut. Aiempien vuosien kehyksiltään kaareva päälava sai toimittaa Metallihelvetti-nimellä siunatun kakkosstagen virkaa. Sen vieressä jökötti entistä isompi ja tukevarakenteisempi Kvlt-päälava. Myyntiständit oli nyt pystytetty festivaalialueen sisäpuolelle, missä liikkumatilaa riittikin roimasti aiempia vuosia enemmän. Kasvupuolelta sopii mainita myös tapahtuman huomattavasti kohentunut ravintovalikoima. Pyttipannut ja makkarat olivat saaneet kavereikseen burgereita ja jopa muutamansorttisia kasvisvaihtoehtoja, ja juomavalikoimaa oli sitäkin laajennettu Laitilan perustuotteista, joten ainakin vatsa lepäsi kun ”Saatananpalvonnan SM-kisojen” kävijäkunnan pää ja raajat suorittivat vihulaismaisia heiluriliikkeitään.
Jos oli hienoa, että lavapuitteet olivat kasvaneet, lavojen vierekkäisyys aiheutti keikkojen sisällä pieniä nihkeitä momentteja. Useammin kuin kerran kävi nimittäin niin, että toisella lavalla soundcheckiä tehneen yhtyeen metakka valui myös toisella lavalla oman taiteellisen tositilanteensa kanssa kamppailleen pumpun sointiin. Yleisö oppi reagoimaan tähän siirtymällä aina kaukaisempaan ristikkäiseen kulmaan ääntään tsekkaavasta yhtyeestä, mikä aiheutti kevyttä ylimääräliikennettä keikkojen aikana.
Siitä sopii olla tyytyväinen, että vähän väliä yllätyshyökkäilleet kesäsateet pysyivät tällä kertaa säänhaltijoiden hallinnassa. Epätasainen ja kalteva maasto olisi kunnon rankaisusateiden myötä muuttunut todennäköisesti aika mielenkiintoiseksi tetsausvelliksi, kun nytkin huomasi ravan roiskuvan aika näppärästi kun laittoi tarpoen lavealla aluepohjalla. Mutta niinhän se on, että jalkineiden rapaisuus kertoo eletystä elämästä.
Tämän aviisin festivaalivastaavalle päivän ensimmäinen musiikillisen rapalingon pyörittäjistä oli australialainen Assaulter. Jos on jo kotvasen tuntunut että 1980-luvun jälkeen aussimetallissa on keksitty Abyssic Haten lisäksi vain yksi toimintatapa eli metallin karkeampia alalajeja svengaavasti sotkeva hyökkäyshenkinen sotametalli, ei Assaulterin kohtuullisella napakkuudella rässännyt ja retuuttanut myllytys juuri hypoteesiin puuttunut. Nahkaliivipartion riffikierrot lähtivät rämäpäisesti ja pilityssooloissakin oli riittävästi kieroutta, joten livenä oli helppo todeta, että vielähän tämmöistä jaksaa, vaikka biisit eivät ennalta tuttuja olleetkaan.
Cannibal Accident oli alkujaan omissa papereissani potentiaalisesti skippaamisen arvoinen kurmuuttaja, mutta kollegiaalinen verbaalitulitus jumitti seuraamisetäisyydelle. Lopulta sitä huomasi olevansa sangen viihdyttävän grind-pläjäyksen äärellä. Kuminaamioita, verisiä puolialastomia adonisvartaloita, Repulsionin ajoilta kumpuavia yksinkertaisia rumpubiittejä ja hyvin öljyttyjä komppikitaroita, kolmen laulusepon ylä- ja alarekisterit monipuolisesti tukottanut äänihuulten sinfonia, oodeja Washingtonin kaupungille ja kasvissyöjärunkkareille, sopivasti vyön alta vispaavia sanaleikkejä ja toimittaja-apinoiden kännykkäjournalismia apinoivia välispiikkieleitä… Onhan sitä monta kertaluokkaa paskemmissakin puitteissa viihdytty. Harvasta grindibändistä, etenkään huumorinmakuisesta, jaksaa vakavikko intoontua, mutta paikallisten heviheerosten tohtoroima Kannibaali veti hampaat esiin ja liman kurkunpohjaan ronskilla osaamisella. Turku, onko sinuun sittenkin uskominen?!
Seuraavaksi pikkulavalla tilan vallanneen Swallowedin musiikista saa hymööriarvoja hakea, ja hyvä niin. Bändissä vakuuttavinta on kuinka kituvalla kylmähermoisuudella nuoret miehet pystyvät maaduttamaan kuolonmetallisen ruumissaattonsa. Erään sortin Beherit-pörinä meets DM -asetuksella toimiva orkesteri onnistui tuomaan sotkuisen mustan tunnelman hienosti pramille myös hiljalleen aurinkoiseksi kääntyneessä kesäiltapäivässä. Etenkin kaikissa hitaissa osissa oli hienoa arvaamattomuutta, joka oli enimmäkseen rumpali Ville Kojosen omintakeisen soittotatsin ansiota – perinteisiä komppeja ei juuri kuultu. Lauloipa tuo death metalin kunniakkaan laulaja/rumpali-perinteen mukaisesti omat osansa myös mahtavan haudantakaiseen tyyliin. Kerrankin tuntui, että kananluut, pentagrammit, hienovaraisesti mustatut silmät ja muut vähäeleisen mutta tyylikkään old school –garderobin osaset kuuluivat asiaan. Loppukeikasta tajusi ensimmäisen kerran vierekkäin sijoitettujen lavojen nihkeyden, kun päälavalla soundiaan tsekanneiden kuopiolaisten retrorokkareiden liidikitaraharjoitelmat puskivat läpi Swallowedin mätänemisestä. Parhaassa tapauksessahan tuo olisi voinut toimia kuin vuosien takainen tuplastereoista tuupattu Obituary/The Mars Volta -synergia, mutta kun ei nyt kuitenkaan. Bändi läks, alakuloinen kitaramelodia jäi kitumaan kera feedbackin ja yksi viikonlopun ihastuttavimmin inhottavista esityksistä oli finito.
Syntyykö saturaatiopistettään hakevan okkulttiretroilun hämyisän virttynyt rokkisalaisuus lietolaisen navetan pihamaastoon? Tämä oli kysymys, johon vastausta haeskeli nopeasti buumin ainekset ympärilleen kerännyt Jess and the Ancient Ones. Valitettavasti jo The Devil’s Blood -henkisen keikkaintron aikana alkoi tuntua, että oma kolmas silmä tulee valitettavasti pysymään suljettuna salaisuuden vastaanottamiselta. Jos TDB, Jex Thoth ja Blood Ceremony ovatkin pystyneet tuottamaan valloittavan hienoja levy- ja keikkaelämyksiä, ovat ne vääjäämättä nostaneet odotusarvot myöhässä saapuvien kohdalla vähintään kohtuuttomiksi. Jessin kolme kitaristiapuria tuottivat soittimistaan hyvin yhteen pelaavaa kevyttunnelmointia ja meneviä liidejä, taustapaneeleihin oli maalattu somia psykedeelis-esoteerisia kuvioita ja itse neitokin lauloi ja huokui miellyttävyyttä, mutta jotenkin vain itse esityksestä jäi väritön ja puhditon kuva. Osittain tämä johtui varmasti siitä, että biisit eivät ole juuri omissa soittolaitteissa viihtyneet, osin siitä että lavaliikehdintä oli minimissään ja ehkä vielä siitäkin, että solistin laulusuoritus olisi kernaasti saanut olla heittäytyvämpi. Possessiostahan tässä kaiken järjen mukaan piti olla kyse – nyt henkisten rajojen ja raajojen koettelu jäi vahvasti puolitiehen. Ehkä tapaamme vielä uusien, parempien merkkien alla!
Jo vetreät seitsemäntoista vuotta sitten perustetun Bestial Mockeryn mustassa moottorisahametallissa on kautta linjan pysynyt jäähdykkeinen black metal -vire, joka ei hötkyile, kikkaile tai kaljarässäile muttei myöskään yllä aivan kohottavimmaksi äänitaiteeksi. Livetilanne on aina mielletty tällaisten bändien mittariksi, jossa yleisön voi hoitaa puolelleen voimalla ja veteraanivarmuudella tai jäädä paskojen soundien ja olemattoman tunnelman takia hahmottomaan, biisittömään kolmosdivisioonaan. Niin tasalaatuiselta kuin joku Evoke the Desecrator -levy yhä tänäkin päivänä kuulostaa, on pakko sanoa että tämä esitys edusti suurimmaksi osaksi vitun ankeaa, lepsusti soitettua rävellystä, jossa kiinnostavinta oli kuinka pitkään Kaamos-paitainen laulaja voi rähistä tyhjänoloiset silmät taivaan siniseen kanteen suunnattuna. No, melkein läpi keikan. Toisen kitaristin vyötärölle ulottuneet rastat synnyttivät ympäristössä armahtamattomia ”En hyväksy” -tokaisuja ja taisipa joku lyhyttukka käydä tervehtimässä keskari pystyssä bändin antirasistista ja -poliittista linjaakin. Biisipoliittisesti kohokohtia olivat yleisön selvästi parhaimpaan henkeen herätellyt Necroslut sekä lopun hivuttautuvampi Sepulchral Wrath. Ilman keltaiseen vessapaperiin käärittyjä vierailevia ”artistejakin” olisi saattanut elää, mutta kaitpa se niin menee, että hevijuhla tarvitsee kesämiehensä, oli kyse kuinka hampaat irvessä suoritetusta rusikoinnista tahansa.
Taiteellisen rauhallisesta käynnistä ja avarasta soundista nykyisin musiikkinsa dynamiikkaa kehivä Sólstafir oli monen mielestä varmasti väärässä paikassa ug- ja äärimetallitapahtumassa. Näkemys saattoi olla oikeansuuntainen, mutta koska itselle yhtye on samalla yksi tämänhetkisen maailman virkeimmistä yhtyeistä, ei islantilaisvahvistusta oikein osannut pitää valitettavana. Enemmän kiinnosti, näkyisikö tummanpuhuva musiikillinen seura partaniekkojen settilistassa vanhempina tai rujompina biisivalintoina. Näin ei tapahtunut. Kauniimman sukupuolen edustajat eteensä kiitettävällä teholla magnetisoinut festarin epävirallinen parisuhdebändi soitti tuskastuttavankin ennalta-arvattavan, hulppean Svartir sandar -merkkiteoksensa vähemmän puhuttelevia raitoja sisältäneen setin, jonka pienimuotoinen yllätys ja samalla kohokohta oli musertavan epätoivoinen Goddess of the Ages. Ainoa uuden levyn ulkopuolinen raita sen lisäksi taisi olla urkunauhainen Köld, jonka loppukasvattelu sujui yhtä intensiivisesti kuin ennenkin. Vaikka vokalisti-kitaristi Addi ennen Þín Orðia heittikin sarkastisesti, että ”We are the ultimate heavy metal band”, yhtye kuulosti tässä seurassa lähinnä sentimentaaliselta ja fiilistelevältä. Soundimaisema oli etenkin liidikitaroiden osalta miellyttävänkin iso ja bändi näytti itseltään. Gummi hakkasi rumpuja järjettömän kuluttavan näköisesti, Addi fiilisteli V-mallin soittopelinsä rennosti reidelle pystysuunnassa aseteltuna, Jack-pullo valmiina, rööki filmaattisesti suupielessä. Marionettimaisesti pää oikealle kallellaan soitintaan naputellut basisti Svavar ja sijoillaan hennosti seisoskellut kakkoskitaristi Sæþór tuntuivat lähinnä taas kilpailevan siitä kumpi onnistuu olemaan näkymättömämpi. Basisti ilmeisesti voitti, koska Addi keskitti pakkojuottamisensa tähän. Hyvä keikka ja virkistävä kupru festarin taiteellisessa linjassa, mutta ilmeisesti nähtyjä Sólstafir-esityksiä alkaa olla plakkarissa jo tarpeeksi, kun näistä ei tahdo saada samoja käsittämättömiä säväreitä kuin vielä muutama vuosi takaperin.
Hauskuuttelevan retrothrash-pärskähdyksen ensimmäisen tulemisen Venomia rippailevaan käpykaartiin kuuluva Gehennah ei ole ikääntynyt ihan paskimmalla tavalla. Hammerissa pakottavana iskenyt näläntunne pakotti seuraamaan pumpun parin soinnun pätkimistä ja kökösti sommiteltuja pulitarinoita etäämmältä, mutta sivulavan meininki rullasi ja soundi jätti yllättävänkin painavan vaikutelman. Omaan kallorakenteeseen Midnightin ja Superchristin tapaiset rymyilijät ovat nykyisin sitä latautuneempaa sillanalusheviä kun mallas on myötä – jos jompikumpi arvon porukoista joskus saadaan Hammeriin, lupaan kammiotäristä eturivissä keikan alusta loppuun.
Perjantai-illan tappoa joudutti seuraavaksi odotetuista odotetuin, viimeisen keikkakesänsä aloittanut Imatran ainoa ja oikea voima, UNHOLY. Keikasta on vaikea sanoa sanaakaan ennen kuin on keskitytty epäolennaiseen – hattujen sotaan. Kyllä jeespoks joo-o, näyttihän se kolmen knallin ja yhden silinterin puvunhousuihin, mustiin kauluspaitoihin ja maihareihin sonnistautunut porukka hieman oudolta. Puvustuksen ihmettely kesti yhtä kauan kuin kestää selata läpi nuorille tytöille suunnattu Cosmopolitan-lehti. Vähän nolottaa, että hevifestareilla oli niin paljon ihmisiä, jotka jumittuivat kelaamaan Cosmo-ajatuksia koko keikan ajaksi. Ehkä tämän asenteen esiin provosoiminen oli koko toimen pointti? Ehkä vanhat velhonviitat jäivät kakkoseksi koiperhosille ja avulias sukulainen on töissä Hattu.fissä? Aivan semaröörin sama. Siis vittu oikeasti.
Kun torvin, kilkuttimin ja eksoottisin ulinoin ryyditetty intro oli soinut tappiinsa, bändi hyökkäsi Second Ring of Powerin hengästyttävän johdannon kimppuun. Soundi tuntui kohtuullisen selkeältä, mutta vielä jollakin tavalla voimattomalta – liidikitaroiden viheliäinen taipuisuus oli jo biisin loppuosassa mielenvikaisen hienosti läsnä, suttuisten komppikitaroiden murskaavuus ei aivan. Koska miehitys oli mallia perusnelikko Toivosen veljekset kitaroissa, koskettimien ja naislaulujen vajaus jätti biiseistä jotain pois. Keikan ehkäpä suurin yksittäinen haittapuoli oli basisti-vokalisti Pasi Äijön laulu, joka oli taantunut vanhasta miehekkään barbaarisesta karjunnasta kurkkulähtöisen ja ohuen oloiseksi räkimiseksi.
Toisena soitettu Immaculate toi huomattavan helpotuksen kahdesta syystä: toisaalta siksi että jumalaisen tylpästi groovaavaa kappaletta tuli kuunneltua kirpeissä tunnelmissa juuri ennen tätä epäpyhiinvaellusta, toisaalta siksi, että Gracefallen-poiminta osoitti ettei bändi tulisi keskittymään demojensa ja kahden ensimmäisen levynsä aikaan (-1994), jolloin se oli vielä kasassa samalla peruskokoonpanolla. Ja olihan julmanhieno veto, ”the bitch is in heat again!!!” Seuraavaksi otettiin ensimmäinen poikkeama esikoislevy From the Shadowsin materiaaliin. Colossal Visionin johtomelodia on ollut aina yksi bändin hienoimpia ja matelijamaisen biisin polveileva loppuhuipennus kylmäsi siinä missä noidutulta marionettinukelta näyttäneen Ismo Toivosen shreddailu sekä lyhyenläntä Celtic Frost -henkinen riffittelykin.
Oikeastaan vasta samaiselta esikoiselta perään poimittu ”kesäisen vihreä” The Trip Was Infra Green nosti soundit siihen jytäluokkaan mitä olisi toivonut performanssin alusta alkaen. Albumihistoriaa varhaisempaa, hardcore-faneille osumatarkinta materiaalia tarjottiin 90-luvun alkuhetkien demoviisuilla From the Shadows ja Death Will Rule, joista jälkimmäinen kulki oikeastaan aika pehmeästikin. Jokaiselle jotakin -tyyppisen setin Rapture-levyn esittelyksi oli valikoitu After God, joka soi etenkin rumpuosaston osalta levyversiotaan svengaavampana, jopa hitusen tanssittavana. Jätän teidän pääteltäväksenne, tanssiko kukaan.
Juhlan päätöksenä toimi, aivan kuten takavuosienkin Unholy-keikoilla, Time Has Gone. Lopputuloksen sisäistäminen on tätä kirjoitettaessa vielä kesken, mutta omaan korvaan jäi kuitenkin resonoimaan kutka aivan loistavasta keikasta, joka vältti monet potentiaalisen tuhoisista karikoista, pysyi musiikilliselta ruodoltaan kasassa eikä vienyt pois liikaa bändiin liittyvästä myyttisestä mielikuvastosta. Sekään ei loppuviimein haitannut, että pari päivää ennen keikkaa tapahtuneet soittoaikataulumuutokset laittoivat yhtyeen soittamaan valoisille tunneille.
Ulkokultaisen, kuoreen ja imagoon perustuvan metallin ja vastaanpanemattomaan voimankäyttöön ja taitotietoon perustuvan hevauksen ero kävi entistä selvemmäksi, kun eurooppalaistunut Deströyer 666 päästettiin viemään perjantai päätökseensä. Edellisestä täyspitkästä on aikaa jo kolmisen vuotta, liekö seuraavaa enää tulossakaan, mutta bändi se vaan möyhentää lavalla vuodesta toiseen huikean elinvoimaisesti.
D666 on alkanut käydä tutuksi vieraaksi Suomenkin keikkaympyröissä, joten nihkeämpi sielu olisi saattanut märistä siitä, että setin muutokset aiempiin visiitteihin peilattuna olivat minimaalisia. Mutta kun synkronoitu tukkamylly pyörii ja soitto käy viimeisen päälle öljyttynä jonkun Rapedin tahtiin, kaikensorttiset vastaväitteet käyvät aivan turhiksi. Tämä. Bändi. Murhaa. Saman saattoi panna merkille siitäkin, että festivaalin pittitoiminta alkoi saada pontta vasta tämän esityksen myötä. Kun Blood for Bloodin ja I Am Not Deceivedin kaltaisista uudemmista perusvedoista oltiin päästy, bändi suuntasi sen todellisen klassikkoaineiston kimppuun. I Am the Wargod, Australian and Antichrist ja Satan’s Hammer miellyttivät taatusti myös sitä vanhan talttahammaskoulun linjastoa, jolle uudempi aineisto on mennyt liirumlaarumiksi. Rentoutuneen oloinen KK Warslut naposteli sivussa viskilöitä ja veisteli hevimukavia sunnuntain laiskoista iltapäiväpanoista, kunnes tuli aika sananmukaisesti räjäyttää ilmoille Black City Black Firen tyyppinen hienouden multihuipennus. On se helppoa kun joku osaa ja tietää osaavansa.
Toista tuntia jatkuneen tasaisen onnistuneen hevivirtauman päätteeksi saatiin perinteisesti ”saatanan noppeeta mussiikkia” á la Satanic Speed Metal ja vihonviimeisenä vihlaisuna Phoenix Rising -klassikko Eternal Glory of War. Ilma alkoi vaipua pimeäksi ja koleaksi, mutta harva sitä tässä vaiheessa huomasi. Deströyer 666 teki sen mitä siltä vaadittiin, ja ainakin tätä aivolohkoparia ei haitannut alkuunsakaan se, että tilalla ei soittanut jotakin harvinaislaatuisempaa ulkomaan elävää.
LAUANTAI
Turun keskustassa tapahtuneiden haastatteluvelvollisuuksien vuoksi festivaalin toinen päivä pääsi starttaamaan vasta iltapäivästä. Ei olisi välttämättä ollenkaan huonompi ratkaisu, jos tapahtuman sinänsä jämptisti edennyttä ja ruodussa pysynyttä aikataulurakennetta tiivistettäisiin niin, että esiintyjiä olisi muutama vähemmän ja päivät alkaisivat rahtusen myöhemmin. Nyt muun muassa Kryptsin ja Vorumin kaltaiset lujat nuoret death metal -orkesterit kärsivät vääjäämättä siitä, että harva ehti paikalle tarpeeksi ajoissa.
Oman ruhon ruumiillistuessa aluen sisäpuolelle soittovuoroaan oli jatsahtelevin sävyin päättelemässä keskisuomalaisen black metal -piirin paremmistoon lukeutuva Charnel Winds. Viimevuotisella kiitettävän moniulotteisella Der Teufelsbund -esikoispitkäsoitolla häiritsi hieman soundimaailman siisteys ja osittainen latteus, mutta esimerkiksi kevään livesiivutus Tampereen YO-talolla antoi ilmi sen kiitettävän tosiseikan, että lavalla meininki on huomattavasti ärhäkämpää ja eloisampaa. Samaa todisti Shu-Anandan puhtain lauluin ohjastettu päätösmessu. Ja niin arveluttavaa kuin tyhjän viinipullon viskaaminen lavalta onkin, on totta vie arvostettavaa että sen osaa tähdätä omaa bändikaveriaan jalkaan.
Jos perjantain ruotsihevihommat jäivät enemmän tai vähemmän etäisiksi, samaa ei tarvinnut miettiä seuraavasta esiintyjästä. Viime vuonna Hammerissa totaalisen vahvasta positiivisesta yllätyksestä vastasi In Solitude, tänä vuonna oli jo 2008 Suomessa väkevästi vetäneen Portraitin vuoro. YouTubesta livenneet livevideot saivat hätäisimmät tuomitsemaan bändin ”uuden laulajansa” olemattoman livepresenssin takia täydeksi epäonnistumiseksi, mutta mistään uudesta laulajastahan ei toki ollut kyse, ainoastaan Euroopan-kiertueella varsinaisesta laulajaa paikanneesta statistista. On periaatteessa helppo olla sitä mieltä, että Portraitissa keskeisintä ei ole ammattitaitoinen laulutyöskentely vaan Christian Lindellin ja Richard Lagergrenin melodiatulta ja riffitykitystä vaativiinkin tarpeisiin yhdistelevä kitaratyöskentely, mutta olihan tuo jykevä pietarinristi kaulassa keikkunut luiseva vinkuintiaani Per Karlsson aivan käsittämättömän kovalla taidolla falsettinsa hallinnut livevetäjä! Stadiontyyliin isoilla sanoilla ja vielä isommalla hengästymisellä vedetyt välispiikit olivat nekin omaa luokkaansa. Teatraalisuutta ja toiminnallisuutta optimaalisessa suhteessa, kyllä kiitos!
Bändin livesoundi oli alkuun hirvittävän kihisevä, mutta kun setti alkoi rullata viimeistään tämän keikan myötä tulevaisuuden täysiveriseksi heviklassikoksi ilmoittautuneen Crimen Lasae Majestatis Divinae -levyn (2011) vetoja, veri putosi päästä raajoihin. Vaikka laulajan vinkkausta tarvittiinkin, Bloodbathin rytinällä etenevään ensimmäiseen säkeistöön mennessä yleisökin alkoi liekehtiä – onneksi Darkness Foreverin aikaan apuun tuli runousoppinsa lukenut tumma tihkusade. Perään seurannut melankolisen rauhaisaa vaihtelua settiin tuonut The Adversary oli järkyttävä huippuhetki, joka veti turkista sojoon bändiin ensikosketusta ottaneeltakin. Hullun hieno keikka, aivan tolkuton! Hyvin harvalla orkesterilla on sekä tilutuksen rajoilla pyörivä melodiakarkki että röyhkeästi rohiseva riffimoottori yhtä taitavasti samassa askissa.
11th Hour lukeutui festivaalin ennalta tuntemattomiin ulkomaalaisvalintoihin. Muun muassa Gorefestin ja Hail of Bulletsin rumpupallilta tutun Ed Warbyn kommennolla muutaman platan nykäissyt hollantilaisakti seilasi jossain klassisen Candlemass-mallin doomin ja karheamman doom/death-ilmaisun välimaastossa. Lauluja tuli niin voimakkaalla heavy metal – tulkinnalla, death metal -murinalla kuin jopa kevyesti kuiskaillen. Viimeksi mainitun jälkeen juustoiset sähköpianomausteet eivät juuri päässeet yllättämään. Komean pahaenteisesti kiipiviä melodiapelejä työntyi esiin sieltä täältä, mutta kokonaisuudessaan 11th Hourin osaksi jäi olla enemmän hidas, junnaava ja tylsä kuin epicus doomicus metallicus.
Parhaimmillaankin lähinnä saatanan aikaisin käynnisteltyltä ja napakasti toteutetulta bulkkibändiltä tuntunut Necrophobic on urallaan tuutannut pihalle aika monta identtiseltä kuulostanutta sävelmää. Eihän siitä hyvää seurannut kun nämä death/black-humpat pistettiin lavalla soimaan hieman tuhnulla soundilla peräkanaa. Jäätremolomelodioiden sulamisen ohella tappavinta oli rumpukomppien ja tempon muodostama yhdistelmä, joka oli keskenään aivan liian yksitoikkoinen, vaikka Revelation 666:n uljas keskitempoilu ja The Nocturnal Silencen tarpeeksi itsenäisiä biisinosia sisältänyt sovituslotto panivatkin hanttiin. Pöyristyttävän tylsää ja tatuointihihamaisen turvallista musiikkia, jota tulisi soittaa live-dvd:ltä muutama tunteroinen aina kun joku erehtyy luulemaan että metalli on nykymusiikkiteollisuuden vaarallisinta ja kapinallisinta laitaa. Tässä suhteessa yleisöstä kesken esityksen kuulunut ”Ihan hyvä!” -karjaisu oli mainiolla tavalla ironisen osuva.
En tiedä missä vika, mutta nyky-Asphyx se ei vain ota lähteäkseen liveolosuhteissa. Jos muutaman vuoden takaisen Jalometallin pakkopullalta maiskahtaneen esityksen saattoi kuitata vasta alkulämpöään hakeneella uudelleenkäynnistysvaiheella, en oikein ymmärrä millä selittää livemetskaamisen etäiseksi jääminen nyt kun paluuta on harjoiteltu jo useampi vuosi. Materiaalia heiteltiin täydellä laidalla The Rackilta Deathhammer-uutuudelle, joten mistään uusi/vanha-painotuksista ei – taaskaan – jäänyt kiinni. Edes Martin van Drunenin maailman huikaisevimpiin ääni-ilmiöihin lukeutuva, levyllä niin usein sydäntä pomputtanut luolamiesärinä ei tahtonut saada verta liikkeelle. Kituvan ja kihisevän death metalin mestari-kisälliasetelmassa – jos sellaista haluaa hieman hirtehisellä mielellä hakea – Swallowedin oppipojat voittivat tapahtuman nestoriopettajan suurpiirteisesti 6-2.
Uransa alkupään marginaaliklassikoilla tsekkiläisen black metalin vanhusbändi, legendaarisen Big Bossin koutsaama Root kohkasi ylenmääräisesti, sitten siitä tuli vänkyrällä tavalla eeppiseen ilmaisuun sotkeentunut Bathory-henkinen tunnelmoija. Vaikka yhtyeen musiikin visuaaliseksi vastineeksi olisi helppo kuvitella ties minkälaista mörköoopperaa, Liedossa lavalla keskityttiin musiikkiin, erityisesti sen atmosfäärisempään laitaan. Tosin olihan Big Bossin kasvonaamiossa, kamokuvioidussa räsyviitassa ja pystymahaisessa tepastelussa annos visuaalistakin viihdykettä. Henkilökohtaisesti orkesterin nerokkuus ei ole biisien metallin ulkopuolelta tulevia ideoita lukuun ottamatta onnistunut koskaan aivan avautumaan, mutta lavalla homma hoidettiin taannoin puoliksi uusitun bändin voiminkin ammattitaitoisesti ja asiaan kuuluvalla ylpeydellä.
Hammerin musiikillista tarjontaa tarkastellessa saattaa tulla sellaiseen johtopäätökseen, että Eyehategodin sludgen umpisuontarpojat olivat oudossa raossa. Siitä on kuitenkin turha vetää mitään jatkopäätelmiä yhtyeen musiikin sisäisestä hengestä – esimerkiksi Dopesick-levyltä löytyvää sadistista inhon, turmeluksen ja asunnottomuuden voimaa ei ihan jokaiselta treenikämppänsä turvassa sisäsiistejä äärimetallilevytyksiä autopilot-asetuksilla veivaavalta ryhmittymältä löydy. Liiallista musiikillista pätemistä ei nytkään tarvinnut pelätä. Eritoten laulaja Mike Williams tuntui olevan aika levottomassa kuosissa. Mies sylki röyhkeitä välispiikkejä, tempoi mikkitelinettä, huojuskeli ja kuristeli kitaristiaan Jimmy Boweria, mutta lauluhommat sujuivat jotakuinkin niin kuin pitääkin. Keikan pienet tekniset ongelmat kuitattiin rouheasti pahoittelemalla sitä, että teknologia ylipäätään sanelee elämänkulkuamme. Oikeastaan oli virkistävääkin kohdata astetta meritoituneempi jenkkibändi, jonka esiintymisessä oli vielä jokin arvaamattomuuden elementti. Meininki musiikkimielessä edusti kesäisen letkeää rokkauslinjaa, pahimmat feedbacksyöverit ja sludgehtavat korvanraiskaukset jätettiin takavasemmalle, ja maireampi ilmaisu puri yleisöönkin silminnähtävän tarkasti.
Illan tummuessa oli aika vaihtaa mustempaan musiikkiin. Sivulavan viimeiseksi esiintyjäksi kiinnitetyn Mardukin ongelma on, että se alkaa ”uuden” laulajansa eli jo kahdeksan vuotta mukana olleen Mortuusin kanssa vajota hieman samaan suohon kuin ennen tämän remmiin astumistakin – urautumiseen ja maneroitumiseen. Tämä ei tarkoita, etteikö yhtyeessä olisi vanhastaan paljon hyvää. Luulot siitä, että klassikkojen jano jäisi tyydyttämättä kuristettiin heti nasevalla versiolla Black Tormentor of Satanista. Soundimaailma välittyi omaan tarkkailupisteeseen härskin kamalana, esimerkiksi uuden levyn keulabiisi Serpent Sermon oli käytännössä pelkkää rumpua ja kitaroiden hahmotonta sirinää. Välillä kyykkyasennosta vetäneen Mortuusin kärinäkin kuulosti melkoisen yksipuoliselta.
Näillä soundeilla oli onni, että itselleni ehkä se kaikkein suurin Marduk-biisi Materialized in Stone vedettiin maltillisella tempolla ja otteella. Se ja jämpteillä bassolinjoilla kurmuuttanut Womb of Perishableness -marssi lienivät keikan komeinta antia. Ja ei, vaikka Path of the Fire laittoi pitin pyörimään komeasti ja meininki oli muutenkin paikoin aika hurlumheitä, lavalähtöisiä kierrepotkuja yleisön hillitsemiseksi ei tarvittu. Eleetön, varma, heikoista soundeista kärsinyt esitys, joka oli joka osaltaan ja eliöltään black metalia – eräänlainen saavutus näiden hipstermäisten ristisiitosten aikana sekin.
Panzer Division Mardukin sauhuttua viimeisen sauhunsa oli aika suunnata oma black metal -panssarivaunu kohti Ysitietä, joten Shape of Despairin laahaus ja yllätysesiintyjänä illan viimeiset hidasteet heittänyt Rob Coffinshaker jäivät tällä erää saavuttamattomiin.
Kiitos jälleen kerran Lieto ja KRK, palvelitte hyvin!