Live: Jalometalli – Teatria, Oulu 12.–13.8.2011

24.08.2011
Se oli siinä, kesä siis.
Kuva: Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Pia Sundström PERJANTAI Kesän luotettavana päätöskaronkkana jo monet vuodet toiminut Oulun Jalometalli tuntui tänä vuonna bänditarjontansa valossa aiempia kesiä haastavammalta valinnalta. Korkean tason yllätykselliset bändilohkaisut jäivät viimeistä Suomen-visiittiään suorittaneen Cathedralin, paluuta tekevän pienen suuren heavy-pioneerimme OZin sekä rapakon takaa raijatun Exhumedin varaan. Näille selustatukensa antoivat tosin pitkäjänteiset metallin ikonit Napalm Deathista Sodomin ja Sepulturan kautta Nifelheimiin, joten täysin aneemiseksi bänditarjontaa ei voinut tänäkään vuonna luokittaa. Kun asvalttisotureidemme Chevy-panssarivaunua kohdanneet raikkaat hihnaongelmat ja matkantekoa pitkittänyt kulkuneuvonvaihto oli selätetty, huomasimme olevamme paikalla vasta Napalm Deathin koetellessa tärykalvoja. Olennaisen saattoi todeta välittömästi: Jalometallissa mikään ei muutu. Vaikka Teatrian ympärille on rakennettu asuinkerrostaloja ja festarialueellekin on pykätty toinen ulkolava, tunnelma säyseän lämpimässä kesäillassa kirkkaan sinisen taivaankannen alla oli kuten aina ennenkin: hevillä tavalla harmoninen, farkkuliivinen, maltainen, maltillisesti kohnottava. Napalm Death kunnioitti tilanteen staattista herkkyyttä soittamalla setin, joka oli enemmän kuin mukiinmenevä sekoitus uutta vihaa ja vanhaa vimmaa. Keväällä Tampereen Klubilla yhtye tuntui aavistuksen väsyneeltä, mutta nyt vanha grind-sotaratsu oli paikoin myrkyllisenkin asiallisessa iskussa. Erinomainen ajoitus entreelle, etten sanoisi! Brittiläisten antisotakoirien ja tylsänpuoleisesti peruslänsirannikkorässiään pumpanneen Evildeadin jälkeen seuraava museaalinen rasti ohjelmassa oli vanha kunnon lattarikuoppa, Derrick Greenin johdolla uraansa jo toistakymmentä vuotta jatkanut Sepultura. Koska muistissa olivat vielä sekä Nummirockin viimevuotinen kohtuullisen väsynyt Sepultura-veto että tämän kesän virkeä Cavalera Conspiracy –esitys, oli mielenkiintoista päästä peilaamaan yhtyeen nykyterää näitä räiskäisyjä vasten. Kovilla biisivalinnoilla (Arise, Refuse/Resist) startanneen performanssin tykittämä vaikutelma oli jostain sieltä välistä. Nyky-Sepon soitto on eittämättä intensiivisempää kuin Cavalera-veljesten renkutus, Greenin ääni rämisee järkähtämättömän karkeassa kuosissa, rumpali Jean Dolabella soittaa huikean lujalla tavalla ja uudempiinkin biiseihin riittää auttavasti groovea, mutta sen verran auteur-mieltä päässäni on, että tämä Sepi tuntuu sittenkin enemmän kasvottomalta ja hengettömältä coverorkesterilta kuin aidolta asialta. Greenin aikaista materiaalia siunaantui setin keskivaiheille turhan paljon ottaen huomioon festivaalin vanhan koulun henkeä painottavan luonteen, mutta loppupuolella soineet troopsofdoomit, meaninglessmovementsit ja ratamahattat toimivat roiman yleisön edessä taas paremmin. Ja se Cavalera Conspiracy -arviossa manaamani Roots Bloody Roots jäntevöityi muuten näiden jätkien käsissä paljon tuhoisammin jyrniväksi, ylinopeuskohdilta säästyneeksi tulkinnaksi. Ei siis katastrofaalinen esitys tämäkään. Viikonlopun heikomman illan Teatrialla päätti 1990-luvun alun goregrindistaan kohti melodista kuolometallia jalostunut sanjoselaispumppu Exhumed. Exhumed ei varhaisvuosinaan erottunut muista kaltaisistaan eikä tähän päivään mennessä ole noussut pientä kulttisuosiota korkeammalle tunnettuuden asteelle, ja se saikin huomata kiinnostuksensa rajat myös Teatrian sisälavalla, jossa lähietäisyydelle uskaltautui vain jokunen rivi uteliaita kuulijoita. Orkesteri ei antanut tämän vaikuttaa ulosantiinsa – jenkkihenkiset tunnelmanbuustausspiikit ja navakka death metal -ilkeily suoriutuivat ulos jäsenistä samaan tapaan kuin niiden voisi kuvitella irtoavan yhtyeen kotikentillä. Kitarasoundi oli melkoisen sotkuinen, mikä ei oikein sopinut porukan brutaaliin ja nopeaan materiaaliin, sillä riffejä ei tahtonut erottaa pohjalle loihditusta pörinämatriisista. Brassailevat kitarasoolot kuuluivat tosin hyvin ja kauas. Repertuaariin kuului toki myös jonkin verran vanhempaa goregrind-aineistoa, mutta tämä puoli jäi kankeahkoksi kuriositeetiksi. Keikan positiivisimpana yllätyksenä tulivat basistin ultramöreän äänen ja kitaristin kireän rääkylaulun tuottama mukavan värikäs tuplavokalisointi. Muutoin täytyy todeta, että ainakin omalta osaltani tämä pienen piirin suosikki jäi suhteellisen kauas siitä death metalin riivatusta muodosta, jota on Teatriallakin kuultu muun muassa Sadistic Intentin esiin kutsumana. LAUANTAI Seuraava iltapäivä alkoi death metalin kantilta katsoen toiveikkaammin. Auringon alle raahattiin nimittäin ensimmäisenä Ahvenanmaan kitukasvuisen musiikkihistorian kovimpiin vientilupauksiin lukeutuva Vorum. Epämukavasta soittoajasta huolimatta bändille ei tuottanut minkään oloista vaikeutta nykäistä päälle helpottavan pahansuopaa, mätivää, suorastaan groteskin synkeää tunnelmaa – ja tämän voi lukea Grotesque-viitteellä tai ilman. Vaikka Haudankaivajana aloittanut yhtye on monen silmissä vielä tissiposkiosastoa, antoi basisti John Finnen tulisella kohnotuksella täydennetty Johansson–Jalava–Josefsson-troikka vakavan varoituksen siitä, että yhtyeen pitkään valmisteltu esikoistäyspitkä tulee olemaan äärimmäisen varteenotettavaa käsityötä. Lukuisia uusia kappaleita vanhojen muistelun kustannuksella sisältänyt setti osoitti bändin musiikin menneen lyhykäisistä yksinkertaisista death metal -rykäyksistä maltillisella ja tyylikkäällä tavalla monipuolisemmiksi rakennettuihin kappaleisiin, joissa kuolema kukkii jos mahdollista vieläkin ihanammin. Pienillä temponvaihdoilla, breikkisaumoilla, rumpufilleillä ja teemojen varioinneilla saatiin aikaiseksi monia sellaisia jännitteitä, joita luupäisemmiltä dm-koohottajilta ei löydy. Soundi oli alalajin vanhakantaisen perinteen edellyttämällä tavalla raaka ja rispaantunut, muttei kuitenkaan mutaisella tavalla hahmoton. Ainoastaan vokalisti-kitaristi Jonatan Johanssonin laulua olisi voinut nostaa äänikuvassa hieman kuuluvammalle. Erityistä tyyliä oli siinäkin, kuinka huikean hienon päätöskappaleen viimeisen kylmiä väreitä puskeneen jäähdyttelyosuuden jälkeen bändi poistui lavalta eleettömästi jättämällä soittimet soimaan aloilleen. Harvoin on nuoressa ollut samanlaista määrätietoisuutta hevihommissa. Ettenpä sanoisi jopa festivaalin parhaaksi esiintymiseksi. Sen enempää en sano, ettei yllätys mene hukkaan. Teitä on varoitettu. Jos on Vorum suomalaisen metallin tulevaisuuden tekijöistä tärkeimpiä, oli sellainen vuonna 1983, sivumennen sanoen monta vuodenkiertoa ennen vorumilaisten syntymää, Nakkilan metsistä tukholmalaistunut OZ. Korskealla sireeninulvonnalla käynnistynyt keikka keskittyi toivotulla tavalla kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Fire in the Brain -albumin tarjontaan. Nasevasti hommat käyntiin pistänyt Search Lights, Jay C. Lewisin laulama Megalomaniac, liidimelodioiden kuulumattomuudesta huolimatta siististi rullannut Gambler, Stop Believin’ ja – tietysti – nimibiisi tarjosivat asiallisen kattauksen bassojytäistä soundia, Ape De Martinin kirkkaana säilynyttä laulua, paholaismaisia soololiverryksiä ja tavarajunan tasavarmuudella edennyttä perusbiittiä. Jotain jäi silti puuttumaan. Kuten niin monen 1980-luvun parhaan hevimetalliyhtyeen, myös OZin ympärillä on aina leyhähdellyt herttaisen miniatyyristonehengemäistä muka-maailmanvalloituksen tuntua. Siihen nähden yhtyeen esiintyminen Teatrian läänikkäällä sisälavalla oli valitettavan pienimuotoinen: ei pyroja, ei alleviivattua showmeininkiä, ei ilottelevaa kuoleman karnevalismia – ainoastaan nippu yleisöön lentäneitä sinivalkoisia frisbee-kiekkoja, joiden pintaan oli kirjattu bändin nimikirjoitukset. Keskivaiheilla keikan energiataso laski, biisien samankaltaisuus kääntyi itseään vastaan ja kun lopulta kaikkien odottamaa Turn the Cross Upside Downia järsivät kitarankierto-ongelmat, ei keikkaa luonnehtinut aivan niin leimahteleva tunnelma kuin puhtain mielin saattoi odottaa. Kaikkea hyvää kuitenkin yhtyeen uudelle tulemiselle. Jos todellisia musiikillisia läpimurtoja on enää olemassa, OZille jos jollekulle sellaisen soisi. Kun tässä nyt Suomi–Ruotsi-nuoralla taiteillaan, voidaan hypätä suoraan siihen huomioon, että lauantain alku-iltaan oltiin Jalo-organisaation toimesta yhytetty salakavala kolmen kovan hurriässän jatkumo. Näistä ensimmäisenä esiintyneen Grand Magusin karismaattista ääntä ja olemusta täyteen pakattu laulaja JB oli tehnyt saman huomion ja halusikin omistaa yhtyeensä loisteliaan The Shadow Knows -kappaleen Entombedin, Grand Magusin ja Nifelheimin muodostamalle ”weird Swedish dreamille”. Kolmen viimeisimmän levynsä (Wolf’s Return, Iron Will, Hammer of the North) aineksia erittäinkin mieleisin so. Iron Williä korostanein annostelusuhtein käsitellyt orkesteri ehti tunnissa näyttää, kuinka hienosti eeppisin sivumerkinnöin ladattu rockahtava hevimetalli voi kolmen keski-ikäisen ja patsasmaisesti seisovan pekan toimesta soida. Välillä posotettiin ronskisti ylinopeudella, välillä hämysteltiin olan takaa, kunnes taas makusteltiin hartaasti loistavia kertsejä ja kokeiltiin yleisöä melodisena kuoroelementtinä, mutta keikka säilytti yhtenäisyytensä koko kestonsa ajan. Ravens Guide Our Wayn bassointrossa tapailtu Maamme-laulun melodia oli pikantti lisä erittäin vahvan ja soinniltaan selkeän performanssin päällä. Kliimaksia jatkoi kahden kitaristin ja Totalt Jävla Mörkerin basistin Victor Brandtin voimin äärimmäisen ärhäkkäästi päälavan haltuunsa ottanut Entombed. Laulumies L-G Petrov muistuttaa kyyryasentoineen, haahuiluineen ja muminoineen vuosi vuodelta enemmän erästäkin sinisiä aurinkolaseja suosivaa birminghamilaismuumiota, mutta sepä ei Entombediin tuo kuin nimensä veroista lisäkarismaa. Bändin settilista on aina väkisinkin pullollaan hittejä, mutta tämänkertainen tarjosi monia poikkeuksellisenkin mieluisia vetoja, näiden kärkipäässä esikoiselta poimittu Abnormally Deceased, To Riden absoluuttinen rokkimenopala Just as Sad sekä ylhäisen kolho Roky-eepos Night of the Vampire. Ilahduttavan hyvin mukana mylvinyt karvapäälauma sai lopputuloksena osakseen erittäin energisen ja jyräävällä äänimaisemalla varustetun kiehautuksen, joka osoitti että yhtyeen ahmablyysin jatkuvuus ainakin liverintamalla on enemmän kuin taatuissa kantimissa. Kahden vuoden takaisessa Jalometallissa Nifelheimin mieshämähäkit joutuivat tappelemaan aurinkoa vastaan ulkolavalla, mutta tällä kertaa Ruotsin ahkerimmat fukkoffaajat pääsivät levittämään pimeän terävää äänisaastettaan sisätiloihin. Puhe äänisaasteesta on tosin puoliksi retoriikkaa – jokainen Nifelheimia viimeisen kymmenen vuoden aikana levyltä tai livenä kuullut on huomannut yhtyeen kehittyneen soittotaidon, joka tuoreimmalla Envoy of Lucifer -levyllä vie bändin black/thrash-lähtöistä musiikkia jo sangen hevimetallisille vesille. Erittäinkin messevän yleisömäärän itselleen kerännyt poppoo veti ainakin näihin korviin soittovarmuudeltaan ja -intensiteetiltään jopa yllättävänkin timmin keikan, jonka kruunuiksi biisirintamalla nousivat mielettömän menevä Storm of the Reaper sekä aina yhtä repivä The Final Slaughter. Ennen keikkaa olin hieman sitä mieltä, että Nifelheim ei voi useamman nähdyn esityksen jälkeen tarjota enää mitään uutta ja yllättävää, mutta niinpä tuo taas veti omalla rienaavalla tavallaan puolelleen. Jokseenin hämmentävää, että vielä puoli vuosikymmentä sitten tämä bändi ei oikeastaan edes esiintynyt livenä. Välillä on vaikea tajuta, mistä sitä pitääkään olla kiitollinen. Siispä: kiitos ja fukk off, Tyrant ja Hellbutcher! Siirtymä Nifelheimistä Sodomiin olisi teoriassa voinut olla täyttä timanttia, mutta jäi lopulta melkoiseksi tuhkakasaksi. Liekö pääjehunsa pommiin nukkumisen syytä, mutta uusimman In War and Pieces -levynsä nimikkorallia laiskana aloitusveisuna käyttänyt, Cryptidin kamoilla soittanut Tom Angelripperin trio ei tuntunut tietävän miten päin esityksensä kanssa edetä. Moni otanta uudemmasta aineistoarsenaalista kuulosti luvattoman laiskalta lespaukselta, kun taas vanhempia klassikkoja kaahattiin ylivauhtisesti pilalle. Voitte kutsua uppiniskaiseksi luupääksi, mutta minulle nämä superkinttuiset outbreakofevilit, blasphemerit ja sodomyandlustit eivät vain lähde ollenkaan samalla voimalla kuin biisien primitiivisemmät ja kohlommat avaintulkinnat. On hienoa, kuinka Sodomin tekemisen paletti on aina ollut jäntevästi kiinni thrashin ytimessä, mutta tämä on toisaalta tehnyt yhtyeelle hallaakin. Alkuvuosiensa loistavien levytysten jälkeen bändi on aika ajoin kahliutunut kiinni omaan tapaansa tehdä musiikkia, ja vähän kahlehdittu kuva Jalometallinkin esityksestä jäi, vaikka nopeutta, voimaa ja volyymiakin piisasi. Saksa-thrashin pyhässä kolminaisuudessa Sodom laitettakoon siis sijalle ennen väsyneeksi piipitykseksi muodostunutta Kreatoria, elinvoimaisemman Destructionin perään. Sitten oli tullut hyvästiheittojen aika – niin tämänvuotiselle Jalometallille kuin eräälle mainiolle yhtyeelle Coventrystä. Lee Dorrianin luotsaama Cathedral on kahdenkymmenen olemassaolovuotensa aikana ehtinyt saada aikaan monenmoista musiikkia, josta ei puolentoista tunnin esiintymisaikaan arvatenkaan mahtunut kuin murto-osa. Tunnelmat viimeisellä ehtoollisella olivat painokkaat, sen takasi avaushetkistä asti karskin surisevana ja alapäävoittoisena päälle juntannut soundi. Äänimaisema jätti odottamaan todellisia maailmantuhon hautajaismeininkejä, mutta bändi heittikin vain tasaisen hyvän keikan, joka vaivasi kasaan sen paremman fiiliksen mitä kosmisemmaksi ja viipyilevämmäksi meininki kävi. Itselleni uudempi Cathedral-tuotanto ei ole niin tuttua, että sen kuuleminen olisi johdattanut keikan uskomattomaan huipentumaan, uran keskivaiheen ”unohdetuilta” rokkivuosilta olisi kernaasti kuullut enemmänkin poimintoja. Bändi soitti asiaankuuluvan hyytävästi ja Dorrian jaksoi jorata omintakeiseen tyyliinsä, mutta jotain sellaista keikka jätti kaipaamaan, mitä edes hommat sinetöinyt puolilegendaarinen Hopkins-vetäisy ei täyttänyt. Toivottavasti tosifanit saivat etsimänsä, omalta osaltani päällimmäiseksi jäi tunne, että ehkä nyt on tosiaan ihan hyvä aika lopettaa.

Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Pia Sundström

PERJANTAI

Kesän luotettavana päätöskaronkkana jo monet vuodet toiminut Oulun Jalometalli tuntui tänä vuonna bänditarjontansa valossa aiempia kesiä haastavammalta valinnalta. Korkean tason yllätykselliset bändilohkaisut jäivät viimeistä Suomen-visiittiään suorittaneen Cathedralin, paluuta tekevän pienen suuren heavy-pioneerimme OZin sekä rapakon takaa raijatun Exhumedin varaan. Näille selustatukensa antoivat tosin pitkäjänteiset metallin ikonit Napalm Deathista Sodomin ja Sepulturan kautta Nifelheimiin, joten täysin aneemiseksi bänditarjontaa ei voinut tänäkään vuonna luokittaa.

Kun asvalttisotureidemme Chevy-panssarivaunua kohdanneet raikkaat hihnaongelmat ja matkantekoa pitkittänyt kulkuneuvonvaihto oli selätetty, huomasimme olevamme paikalla vasta Napalm Deathin koetellessa tärykalvoja. Olennaisen saattoi todeta välittömästi: Jalometallissa mikään ei muutu. Vaikka Teatrian ympärille on rakennettu asuinkerrostaloja ja festarialueellekin on pykätty toinen ulkolava, tunnelma säyseän lämpimässä kesäillassa kirkkaan sinisen taivaankannen alla oli kuten aina ennenkin: hevillä tavalla harmoninen, farkkuliivinen, maltainen, maltillisesti kohnottava.

Napalm Death kunnioitti tilanteen staattista herkkyyttä soittamalla setin, joka oli enemmän kuin mukiinmenevä sekoitus uutta vihaa ja vanhaa vimmaa. Keväällä Tampereen Klubilla yhtye tuntui aavistuksen väsyneeltä, mutta nyt vanha grind-sotaratsu oli paikoin myrkyllisenkin asiallisessa iskussa. Erinomainen ajoitus entreelle, etten sanoisi!

Brittiläisten antisotakoirien ja tylsänpuoleisesti peruslänsirannikkorässiään pumpanneen Evildeadin jälkeen seuraava museaalinen rasti ohjelmassa oli vanha kunnon lattarikuoppa, Derrick Greenin johdolla uraansa jo toistakymmentä vuotta jatkanut Sepultura. Koska muistissa olivat vielä sekä Nummirockin viimevuotinen kohtuullisen väsynyt Sepultura-veto että tämän kesän virkeä Cavalera Conspiracy –esitys, oli mielenkiintoista päästä peilaamaan yhtyeen nykyterää näitä räiskäisyjä vasten. Kovilla biisivalinnoilla (Arise, Refuse/Resist) startanneen performanssin tykittämä vaikutelma oli jostain sieltä välistä.

Nyky-Sepon soitto on eittämättä intensiivisempää kuin Cavalera-veljesten renkutus, Greenin ääni rämisee järkähtämättömän karkeassa kuosissa, rumpali Jean Dolabella soittaa huikean lujalla tavalla ja uudempiinkin biiseihin riittää auttavasti groovea, mutta sen verran auteur-mieltä päässäni on, että tämä Sepi tuntuu sittenkin enemmän kasvottomalta ja hengettömältä coverorkesterilta kuin aidolta asialta. Greenin aikaista materiaalia siunaantui setin keskivaiheille turhan paljon ottaen huomioon festivaalin vanhan koulun henkeä painottavan luonteen, mutta loppupuolella soineet troopsofdoomit, meaninglessmovementsit ja ratamahattat toimivat roiman yleisön edessä taas paremmin. Ja se Cavalera Conspiracy -arviossa manaamani Roots Bloody Roots jäntevöityi muuten näiden jätkien käsissä paljon tuhoisammin jyrniväksi, ylinopeuskohdilta säästyneeksi tulkinnaksi. Ei siis katastrofaalinen esitys tämäkään.

Viikonlopun heikomman illan Teatrialla päätti 1990-luvun alun goregrindistaan kohti melodista kuolometallia jalostunut sanjoselaispumppu Exhumed. Exhumed ei varhaisvuosinaan erottunut muista kaltaisistaan eikä tähän päivään mennessä ole noussut pientä kulttisuosiota korkeammalle tunnettuuden asteelle, ja se saikin huomata kiinnostuksensa rajat myös Teatrian sisälavalla, jossa lähietäisyydelle uskaltautui vain jokunen rivi uteliaita kuulijoita. Orkesteri ei antanut tämän vaikuttaa ulosantiinsa – jenkkihenkiset tunnelmanbuustausspiikit ja navakka death metal -ilkeily suoriutuivat ulos jäsenistä samaan tapaan kuin niiden voisi kuvitella irtoavan yhtyeen kotikentillä.

Kitarasoundi oli melkoisen sotkuinen, mikä ei oikein sopinut porukan brutaaliin ja nopeaan materiaaliin, sillä riffejä ei tahtonut erottaa pohjalle loihditusta pörinämatriisista. Brassailevat kitarasoolot kuuluivat tosin hyvin ja kauas. Repertuaariin kuului toki myös jonkin verran vanhempaa goregrind-aineistoa, mutta tämä puoli jäi kankeahkoksi kuriositeetiksi. Keikan positiivisimpana yllätyksenä tulivat basistin ultramöreän äänen ja kitaristin kireän rääkylaulun tuottama mukavan värikäs tuplavokalisointi. Muutoin täytyy todeta, että ainakin omalta osaltani tämä pienen piirin suosikki jäi suhteellisen kauas siitä death metalin riivatusta muodosta, jota on Teatriallakin kuultu muun muassa Sadistic Intentin esiin kutsumana.

LAUANTAI

Seuraava iltapäivä alkoi death metalin kantilta katsoen toiveikkaammin. Auringon alle raahattiin nimittäin ensimmäisenä Ahvenanmaan kitukasvuisen musiikkihistorian kovimpiin vientilupauksiin lukeutuva Vorum. Epämukavasta soittoajasta huolimatta bändille ei tuottanut minkään oloista vaikeutta nykäistä päälle helpottavan pahansuopaa, mätivää, suorastaan groteskin synkeää tunnelmaa – ja tämän voi lukea Grotesque-viitteellä tai ilman.

Vaikka Haudankaivajana aloittanut yhtye on monen silmissä vielä tissiposkiosastoa, antoi basisti John Finnen tulisella kohnotuksella täydennetty Johansson–Jalava–Josefsson-troikka vakavan varoituksen siitä, että yhtyeen pitkään valmisteltu esikoistäyspitkä tulee olemaan äärimmäisen varteenotettavaa käsityötä. Lukuisia uusia kappaleita vanhojen muistelun kustannuksella sisältänyt setti osoitti bändin musiikin menneen lyhykäisistä yksinkertaisista death metal -rykäyksistä maltillisella ja tyylikkäällä tavalla monipuolisemmiksi rakennettuihin kappaleisiin, joissa kuolema kukkii jos mahdollista vieläkin ihanammin. Pienillä temponvaihdoilla, breikkisaumoilla, rumpufilleillä ja teemojen varioinneilla saatiin aikaiseksi monia sellaisia jännitteitä, joita luupäisemmiltä dm-koohottajilta ei löydy. Soundi oli alalajin vanhakantaisen perinteen edellyttämällä tavalla raaka ja rispaantunut, muttei kuitenkaan mutaisella tavalla hahmoton. Ainoastaan vokalisti-kitaristi Jonatan Johanssonin laulua olisi voinut nostaa äänikuvassa hieman kuuluvammalle.

Erityistä tyyliä oli siinäkin, kuinka huikean hienon päätöskappaleen viimeisen kylmiä väreitä puskeneen jäähdyttelyosuuden jälkeen bändi poistui lavalta eleettömästi jättämällä soittimet soimaan aloilleen. Harvoin on nuoressa ollut samanlaista määrätietoisuutta hevihommissa. Ettenpä sanoisi jopa festivaalin parhaaksi esiintymiseksi. Sen enempää en sano, ettei yllätys mene hukkaan. Teitä on varoitettu.

Jos on Vorum suomalaisen metallin tulevaisuuden tekijöistä tärkeimpiä, oli sellainen vuonna 1983, sivumennen sanoen monta vuodenkiertoa ennen vorumilaisten syntymää, Nakkilan metsistä tukholmalaistunut OZ. Korskealla sireeninulvonnalla käynnistynyt keikka keskittyi toivotulla tavalla kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Fire in the Brain -albumin tarjontaan. Nasevasti hommat käyntiin pistänyt Search Lights, Jay C. Lewisin laulama Megalomaniac, liidimelodioiden kuulumattomuudesta huolimatta siististi rullannut Gambler, Stop Believin’ ja – tietysti – nimibiisi tarjosivat asiallisen kattauksen bassojytäistä soundia, Ape De Martinin kirkkaana säilynyttä laulua, paholaismaisia soololiverryksiä ja tavarajunan tasavarmuudella edennyttä perusbiittiä. Jotain jäi silti puuttumaan.

Kuten niin monen 1980-luvun parhaan hevimetalliyhtyeen, myös OZin ympärillä on aina leyhähdellyt herttaisen miniatyyristonehengemäistä muka-maailmanvalloituksen tuntua. Siihen nähden yhtyeen esiintyminen Teatrian läänikkäällä sisälavalla oli valitettavan pienimuotoinen: ei pyroja, ei alleviivattua showmeininkiä, ei ilottelevaa kuoleman karnevalismia – ainoastaan nippu yleisöön lentäneitä sinivalkoisia frisbee-kiekkoja, joiden pintaan oli kirjattu bändin nimikirjoitukset. Keskivaiheilla keikan energiataso laski, biisien samankaltaisuus kääntyi itseään vastaan ja kun lopulta kaikkien odottamaa Turn the Cross Upside Downia järsivät kitarankierto-ongelmat, ei keikkaa luonnehtinut aivan niin leimahteleva tunnelma kuin puhtain mielin saattoi odottaa. Kaikkea hyvää kuitenkin yhtyeen uudelle tulemiselle. Jos todellisia musiikillisia läpimurtoja on enää olemassa, OZille jos jollekulle sellaisen soisi.

Kun tässä nyt Suomi–Ruotsi-nuoralla taiteillaan, voidaan hypätä suoraan siihen huomioon, että lauantain alku-iltaan oltiin Jalo-organisaation toimesta yhytetty salakavala kolmen kovan hurriässän jatkumo. Näistä ensimmäisenä esiintyneen Grand Magusin karismaattista ääntä ja olemusta täyteen pakattu laulaja JB oli tehnyt saman huomion ja halusikin omistaa yhtyeensä loisteliaan The Shadow Knows -kappaleen Entombedin, Grand Magusin ja Nifelheimin muodostamalle ”weird Swedish dreamille”.

Kolmen viimeisimmän levynsä (Wolf’s Return, Iron Will, Hammer of the North) aineksia erittäinkin mieleisin so. Iron Williä korostanein annostelusuhtein käsitellyt orkesteri ehti tunnissa näyttää, kuinka hienosti eeppisin sivumerkinnöin ladattu rockahtava hevimetalli voi kolmen keski-ikäisen ja patsasmaisesti seisovan pekan toimesta soida. Välillä posotettiin ronskisti ylinopeudella, välillä hämysteltiin olan takaa, kunnes taas makusteltiin hartaasti loistavia kertsejä ja kokeiltiin yleisöä melodisena kuoroelementtinä, mutta keikka säilytti yhtenäisyytensä koko kestonsa ajan. Ravens Guide Our Wayn bassointrossa tapailtu Maamme-laulun melodia oli pikantti lisä erittäin vahvan ja soinniltaan selkeän performanssin päällä.

Kliimaksia jatkoi kahden kitaristin ja Totalt Jävla Mörkerin basistin Victor Brandtin voimin äärimmäisen ärhäkkäästi päälavan haltuunsa ottanut Entombed. Laulumies L-G Petrov muistuttaa kyyryasentoineen, haahuiluineen ja muminoineen vuosi vuodelta enemmän erästäkin sinisiä aurinkolaseja suosivaa birminghamilaismuumiota, mutta sepä ei Entombediin tuo kuin nimensä veroista lisäkarismaa.

Bändin settilista on aina väkisinkin pullollaan hittejä, mutta tämänkertainen tarjosi monia poikkeuksellisenkin mieluisia vetoja, näiden kärkipäässä esikoiselta poimittu Abnormally Deceased, To Riden absoluuttinen rokkimenopala Just as Sad sekä ylhäisen kolho Roky-eepos Night of the Vampire. Ilahduttavan hyvin mukana mylvinyt karvapäälauma sai lopputuloksena osakseen erittäin energisen ja jyräävällä äänimaisemalla varustetun kiehautuksen, joka osoitti että yhtyeen ahmablyysin jatkuvuus ainakin liverintamalla on enemmän kuin taatuissa kantimissa.

Kahden vuoden takaisessa Jalometallissa Nifelheimin mieshämähäkit joutuivat tappelemaan aurinkoa vastaan ulkolavalla, mutta tällä kertaa Ruotsin ahkerimmat fukkoffaajat pääsivät levittämään pimeän terävää äänisaastettaan sisätiloihin. Puhe äänisaasteesta on tosin puoliksi retoriikkaa – jokainen Nifelheimia viimeisen kymmenen vuoden aikana levyltä tai livenä kuullut on huomannut yhtyeen kehittyneen soittotaidon, joka tuoreimmalla Envoy of Lucifer -levyllä vie bändin black/thrash-lähtöistä musiikkia jo sangen hevimetallisille vesille.

Erittäinkin messevän yleisömäärän itselleen kerännyt poppoo veti ainakin näihin korviin soittovarmuudeltaan ja -intensiteetiltään jopa yllättävänkin timmin keikan, jonka kruunuiksi biisirintamalla nousivat mielettömän menevä Storm of the Reaper sekä aina yhtä repivä The Final Slaughter. Ennen keikkaa olin hieman sitä mieltä, että Nifelheim ei voi useamman nähdyn esityksen jälkeen tarjota enää mitään uutta ja yllättävää, mutta niinpä tuo taas veti omalla rienaavalla tavallaan puolelleen. Jokseenin hämmentävää, että vielä puoli vuosikymmentä sitten tämä bändi ei oikeastaan edes esiintynyt livenä. Välillä on vaikea tajuta, mistä sitä pitääkään olla kiitollinen. Siispä: kiitos ja fukk off, Tyrant ja Hellbutcher!

Siirtymä Nifelheimistä Sodomiin olisi teoriassa voinut olla täyttä timanttia, mutta jäi lopulta melkoiseksi tuhkakasaksi. Liekö pääjehunsa pommiin nukkumisen syytä, mutta uusimman In War and Pieces -levynsä nimikkorallia laiskana aloitusveisuna käyttänyt, Cryptidin kamoilla soittanut Tom Angelripperin trio ei tuntunut tietävän miten päin esityksensä kanssa edetä. Moni otanta uudemmasta aineistoarsenaalista kuulosti luvattoman laiskalta lespaukselta, kun taas vanhempia klassikkoja kaahattiin ylivauhtisesti pilalle. Voitte kutsua uppiniskaiseksi luupääksi, mutta minulle nämä superkinttuiset outbreakofevilit, blasphemerit ja sodomyandlustit eivät vain lähde ollenkaan samalla voimalla kuin biisien primitiivisemmät ja kohlommat avaintulkinnat.

On hienoa, kuinka Sodomin tekemisen paletti on aina ollut jäntevästi kiinni thrashin ytimessä, mutta tämä on toisaalta tehnyt yhtyeelle hallaakin. Alkuvuosiensa loistavien levytysten jälkeen bändi on aika ajoin kahliutunut kiinni omaan tapaansa tehdä musiikkia, ja vähän kahlehdittu kuva Jalometallinkin esityksestä jäi, vaikka nopeutta, voimaa ja volyymiakin piisasi. Saksa-thrashin pyhässä kolminaisuudessa Sodom laitettakoon siis sijalle ennen väsyneeksi piipitykseksi muodostunutta Kreatoria, elinvoimaisemman Destructionin perään.

Sitten oli tullut hyvästiheittojen aika – niin tämänvuotiselle Jalometallille kuin eräälle mainiolle yhtyeelle Coventrystä. Lee Dorrianin luotsaama Cathedral on kahdenkymmenen olemassaolovuotensa aikana ehtinyt saada aikaan monenmoista musiikkia, josta ei puolentoista tunnin esiintymisaikaan arvatenkaan mahtunut kuin murto-osa.

Tunnelmat viimeisellä ehtoollisella olivat painokkaat, sen takasi avaushetkistä asti karskin surisevana ja alapäävoittoisena päälle juntannut soundi. Äänimaisema jätti odottamaan todellisia maailmantuhon hautajaismeininkejä, mutta bändi heittikin vain tasaisen hyvän keikan, joka vaivasi kasaan sen paremman fiiliksen mitä kosmisemmaksi ja viipyilevämmäksi meininki kävi. Itselleni uudempi Cathedral-tuotanto ei ole niin tuttua, että sen kuuleminen olisi johdattanut keikan uskomattomaan huipentumaan, uran keskivaiheen ”unohdetuilta” rokkivuosilta olisi kernaasti kuullut enemmänkin poimintoja.

Bändi soitti asiaankuuluvan hyytävästi ja Dorrian jaksoi jorata omintakeiseen tyyliinsä, mutta jotain sellaista keikka jätti kaipaamaan, mitä edes hommat sinetöinyt puolilegendaarinen Hopkins-vetäisy ei täyttänyt. Toivottavasti tosifanit saivat etsimänsä, omalta osaltani päällimmäiseksi jäi tunne, että ehkä nyt on tosiaan ihan hyvä aika lopettaa.