Ensinnäkin kieltäydyn uskomasta, että Deathchainin debyytin julkaisusta on kulunut aikaa 22 vuotta. Toisekseen kieltäydyn uskomasta edes sitä, että Demilichin Nespithe on jo 32 vuotta vanha levytys.
Nyt kun nämä orastavan keski-ikäisyyden ilmiselvimmät aikaparadoksit on hoidettu pois kuleksimasta, voidaan siirtyä siihen absoluuttiseen totuuteen, että on aivan perkeleellisen hienoa, kun nämä kaksi orkesteria tekevät vielä keikkoja. Se ei ole kummakaan komppanian kohdalla mikään itsestäänselvyys varsinkaan tänä aikana, kun metallin ei voi sanoa olevan millään tavalla se kuumin musiikkigenre, keikkojen tekeminen ei ole huokeaa ja yleisömäärät eivät ole taattuja.
Tajuatteko muuten, miten paljon aikaansa edellä Demilich oli aikoinaan, kun se teki demojaan ja sitä myöten mainitun Nespithe-albumin? Minun kallooni tämä ei ainakaan meinaa mahtua. Siis tämän faktan tiedostan kyllä, mutta nytkin Olympialla ihmetellessäni huomasin taas ajattelevani, että Demilichin kiemuraisen ultrabrutaalin death metalin absurdi olemus on jopa vieläkin uniikimpaa kamaa kuin olen koskaan ihan täysin sisäistänytkään.
Miten Demilich-joukko voi soittaa tätä kamaa näin vaivattoman oloisesti? Miten Antti Bomanin ruumiin syövereistä irtoaa näin käsittämätöntä ääntelyä samalla, kun toinen toistaan hullumpaa riffiä revitään kitarasta? En käsitä. En ymmärrä. Demilichilla on kova maine ja vielä isompi kulttimaine, mutta se ansaitsisi jopa vielä enemmän tunnustusta. Tämä keikka teki taas kerran selväksi, että kimuranttia death metalia tekee aika moni bändi tässä maailmassa ja kovia levyjä löytyy tusinoittain, mutta sitten kun joku erottuu joukosta, niin se tekee kaikesta selvää jälkeä.
Muistan yhä Deathchainin Deadmeat Disciples -albumin ajoilta ihan tiettyjä reaktioketjuja. En tiennyt bändistä mitään, kun sain levyn promon webzinelleni. Kuuntelin levyn, äimistyin, tykitin linjoille ylistävän arvion ja olin sitä mieltä, että tässä on heti alusta alkaen kovimpia death/thrash-bändejä mitä on. Isot pojat kiirehtivät kertomaan tuolloin 18-vuotiaalle minulle, että ei tämä nyt niin ihmeellinen bändi ole, et tajua tästä mitään jos et ole kuunnellut satoja genren bändejä läpi thrash-juuria myöten ja ei nyt Suomessa tai varsinkaan Kuopiossa tehdä niin kovaa kamaa. Kerrankin oli ihanaa olla oikeassa, kun debyyttiä seurasi Deathrash Assault -jatko ja olen tänäkin päivänä sitä mieltä, että kyseessä on todellinen death/thrash-klassikko ja ihan maailmanluokan levy, jolle ei montaa vastinetta löydy mistään.
Vuosien edetessä Deathchain muuttui yhä deathmetalisemmaksi bändiksi ja tuo rituaalimainen messuaminen toimi aivan omalla, erilaisella tavallaan mainiosti, mutta juuri nyt oli hyvä, että keikalla keskityttiin tuotannon alkupäähän.
Deathchain oli jo aikoinaan vitunmoinen livebändi, jonka keikoilla sai vuodattaa verta, hikeä ja kyyneliä, jos sille päälle sattui, eivätkä vuodet ole muuttaneet tätä seikkaa mihinkään. Olympia ei ollut ihan otollisin paikka bändin keikalle, mutta tämä ei näkynyt lavalla lainkaan. Deathchain ryöpytti kolme varttia noin 666% teholla ja voimalla.
Death/thrash on muuten genrenä sellainen, että pahimmillaan se muuttuu jonkinlaiseksi kahden genren puuroksi, jossa hukataan molempien genrejen parhaat puolet. Deathchain onnistui aina välttämään tämän sudenkuopan.
Nyt Olympiallakin lavalla meuhkasi kokoonpano, jonka jokainen jäsen antoi oman henkilökohtaisen ydinräjähdyksensä soitollaan ja porukassa on muuten aika monta helvetin kovaa laulajaa, mikä vain kruunasi kokonaisuuden. Tällä joukolla sopii runnoa läpi death/thrash-anthemeita, joissa on mukana death metalin brutaalia kieroutta ja thrashin mielipuolista tarttuvuutta. Jos pystyt menemään Deathchainin keikalle ja väittämään, etteivät Lepra Lordin, Graveyard Witcheryn, Deaththrash Legionsin, Napalm Satanin ja Panzer Holocaustin julistukset ja hokemat räjäytä tajuntaa, et ehkä sittenkään välitä death/thrashista kovin paljon. Tätä tarttuvammaksi tämä kama ei meinaan muutu.
Mättikö keikalla sitten yhtään mikään?
Kyllä. Me. Siis suurin osa yleisöstä. Minä mukaan lukien!
Olympia-korttelissa oli paikalla ihan liian vähän väkeä siihen nähden, miten kovat orkesterit siellä soittivat ja vieläpä perjantai-iltana. Onneksi Deathchainin Kuopion- ja Helsingin-keikat vetivät nuo tuvat täyteen. Tampereellakin Olympian olisi pitänyt olla pullollaan. Tästä ei meinaan death/thrash- ja death-metalli enää parane. Tämän keikkailtaman olisi pitänyt olla yleisössäkin silkkaa kaaosta ja murhaa, mutta annoimme bändeille vain siivun itsestämme.
Oli melkeinpä koomista, että eturivissä oli vain kourallinen väkeä ja siinä kohdassa lavan edustaa, missä yleensä pyörii moshpit, oli vain avara täysin tyhjä alue. Me katsojat piiritimme miksauspöytää ja reunustimme seiniä. Kyllähän siellä riehakkaimpien kohtien kohdalla nyrkit nousivat ilmaan ja varsinkin Deathchainin aikana huudahdeltiin deathrashlegioonia ja napalmisaatanoita puolivarovaisissa kuoroissa, mutta ei siltä ajatukselta voinut välttyä, että tätäkö on keski-ikäistynyt metalliyleisö ja mikä perkele siinä on, kun emme saaneet kunnon meininkiä aikaiseksi?
Ilta olisi ollut täydellistä metallimaailmanloppua, jos olisimme vetäneet yleisössä osamme yhtä kovalla intensiteetillä kuin bändit lavalla, mutta onneksi sekin riitti helvetinmoiseen iltamaan, että Demilich ja Deathchain osoittivat kahden suomalaisen legioonan voimin, mistä suomalaiset metalliydinkärjet on valmistettu.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Sonja Behm
