Teksti: Ville Kangasniemi, kuvat: Markus Laakso
Lokakuisena keskiviikkoiltana ilmassa oli merkkejä siitä, että kaupungissa on Amerikan Yhdysvalloista asti saapuneita vieraita. Olympian miksauskarsinassa pyörii NFL-matsi läppäriltä, merchandise-pisteellä t-paitojen hinnoissa ei oltu otettu huomioon dollarin ja euron vaihtokurssia, ja salissa pyöri nykyään harvemmin katukuvassa esiintyviä goottipunkkareita. Lukuisista kokoelma-albumeista tunnettu Wednesday 13 oli saapunut Tampereelle promoamaan tuoretta Mid Death Crisis -levyään.
Illan avasi ruotsalainen Sister. Heti keikan alusta asti Olympian asiakkaita käskytettiin näyttämään, että ovat parempi yleisö kuin edellisiltana Helsingissä.
Kitaristi Phil Armfelt oli halloweenin kunniaksi pukeutunut Nikki Sixx -cosplayhin ja basisti Freddan Hiitomaa näytti lierihatussaan Daron Malakianilta. Sisterin solisti Jamie Anderson oli pääesiintyjän tapaan perinyt kasvomaalit ja vokaalityylinsä black metalista.
Jo lämppärin aikainen yleisömäärä yllätti: horror punk -räksytys yli 20 vuoden takaa saa väen liikkeelle jopa keskiviikkoiltana! Ei ole mikään itsestäänselvyys. Vuonna 2006 perustettu Sister tulee melkein samasta ajasta kuin Murderdolls ja Wednesday 13, mutta on kieltäytynyt ottamasta vertauksia vastaan niihin. Oman materiaalinsa lisäksi keikan viimeisenä biisinä soitettiin Motörheadin Rock Out -cover.
Olen juuri niin ajan tasalla Wednesday 13:n musiikista, että tunnistin keikalla vasta 197666-biisin, joka vei suoraa omiin yläasteaikoihin. Keikkareissun tarkoituksena olikin nostalgisointi legendaarisen Beyond the Valley of Murderdolls -materiaalin vuoksi. Jouduin yllättymään siitä, että sekä fanit ja bändi olivat eläneet elämäänsä sillä välin kun en itse ollut seurannut Wednesday 13:n tekemisiä. Soololevyjen biisit olivat siis yleisölle tuttua tavaraa, joten faneja riittää vielä 2020-luvullakin. Uudelta Mid Death Crisis -albumilta kuultiin neljä kappaletta, ja suurin lohko 18 esitetystä biisistä oli Transylvania 90210 -levyltä.
Myös pääesiintyjän kohdalla pukuteema jatkui: toinen kitaristi muistutti The Crow -elokuvan Eric Dravenia, basistin näyttäessä Five Finger Death Punchin Zoltan Bathoryltä. Itse Wednesday 13, eli Joseph Poole, oli ensimmäisen asuvaihdon jälkeen koppalakissaan kuin Marilyn Manson vuonna 2000.
Toisen asuvaihdon aikana yleisöä viihdytti kauhuelokuvatunnareista koostunut potpuri, johon soitettiin päälle rumpusoolo. W.A.S.P.issakin soittanut Mike Dupke oli lavalla melko piilossa, mutta kannatteli yhtyeen vahvaa selkärankaa nopeatempoisen keikan alusta loppuun.
Asunvaihdossa bändin jäseniltä jäi rotsit bäkkärille. Wednesday 13 palasi lavalle kitara kaulassaan soittamaan uuden levynsä kappaleen No Apologies, joka toi mieleen länsinaapuri The Hellacoptersin. From Here to the Hearsen jälkeen kolmoskitara lähti takaisin telineeseen.
I Walked with a Zombie ja Good Day to Be a Bad Guy edustivat setissä duuri-ilottelua ja mahdollistivat yleisölle käsillä aaltojen tekemistä. Puhtailla lauluilla esitettyinä nuo kaksi kappaletta menisivät täydestä pop punkista. Kiertueen settilistaa rakentaessa ei oltu tuijotettu ainakaan striimilukemia, sillä yksittäiset levyiltä poimitut palaset kuten Too Fast for Blood eivät olleet välttämättä sinkkuja tai musavideobiisejä.
Setissä oli lopulta vain neljä Murderdollsin aikaista kappaletta. Encoressa kuultiin mainio Bad Things ja keikan päättänyt teinikapina-anthem I Love to Say Fuck. Kiroilu, syljeskely ja keskisormien esittely toi mieleen Alexi Laihon, ja Wednesday 13:n laulutyyli oli myös hyvin samanlaista kuin edesmenneellä Bodom-kipparilla. 2000-luvun alun tunnelma siis oli läsnä monellakin tapaa. Biisien välissä ei juurikaan höpötelty, mutta keikan päätteeksi yleisö kiiteltiin hyväksi, ja matka jatkui Euroopan-kiertueella kohti Ruotsia ja Saksaa.
