Pääesiintyjät kyykkäsivät, kotimaiset aktit jyräsivät – esittelyssä Porisperen raskaahko kattaus ja muutama kevyempikin esiintyjä

Porispere – 3.–5.8.2018 Pori

09.08.2018

Seitsemännen kerran järjestetty, mukavan kompakti Porispere on vakiinnuttanut paikkansa Suomen festivaalitarjonnassa. Tässä jutussa arvioidaan tämänvuotisen tapahtuman raskaampi tarjonta, mutta mukana on myös muutama heavyn ja hard rockin ulkopuolinenkin nimi, koska kokemukset olivat niin voimakkaita. Kolmannen päivän Cheek ja kumppanit jätetään suosiolla käsittelemättä.

Mokoma, Stam1na ja Battle Beast ovat ehtineet muodostua jo takuuvarmoiksi keikkajyriksi ja allekirjoittanutkin on kehunut niitä useaan otteeseen, niin levyiltä kuin livenäkin. Ylisanat alkavat loppua. Yksi näkökulma on jäänyt silti paitsioon. Jokaisessa näistä yhtyeistä on loistavat rumpalit, joten keskittykäämme tässä siihen.

On ollut ilo seurata Mokoman Janne Hyrkäksen ja Stam1nan Teppo Velinin kehitystä vuosien varrella. Molempien soitto ajoi toki asiaansa jo varhaisaikoina, mutta nykyään osaaminen on lähes pelottavalla tasolla. Basarit paukkuvat tuplatahtiin ja fillit tuovat mieleen ukkosen jumalan. Kaikesta paistaa varmuus, jollaisen vakuuttava keikkabändi vaatii taustalleen. Battle Beastin lihaskimppu Pyry Vikki taas on tehnyt vaikutuksen jo bändin alusta lähtien ja mieheltä löytyy myös persettä ketkuttavaa groovea, joka unohtuu liian usein power metalissa. Kaikilla genren suurnimillä se on ollut hallussa Manowarista lähtien, miksei siis myöhemmilläkin tulokkailla.

Kaikkea tätä osaamista oli mukava ihastella myös Porissa. Stam1nan laulaja-kitaristi Antti Hyyrysen toisen kokoonpanon Wöyh!in rumpali Anssi Nykänen on sitten jo oma lukunsa. Monessa sopassa keittynyt kunkkujen kunkku spiikkaili Porisperessä kappaleiden vaikeudesta, mutta eihän herralla oikeasti ole mitään hätää tässäkään ryhmässä. Soittoa ja Nykäsen yleistä olemusta on suorastaan hykerryttävää seurata. Hän elää välillä aivan omaa elämäänsä patteristonsa takana ja näyttää pitävän rakenteita ja rytmiä yllä jollain erikoisella laulu- tai höpöttelymenetelmällä. Hieno mies!

Kivikasvoisempaa rummutusta edustaa Rättö ja Lehtisalossa(kin) soittava Tomi Leppänen (Circle, Aavikko). Miten pystyykin snareen, hi-hatiin, yhteen peltiin ja bassorumpuun rajattu setti tuottamaan niin monenlaisia sävyjä? Tekijämiehen käsissä pystyy.

Sama hämmästys jatkui Rättö ja Lehtisalo -keikan muillakin osa-alueilla. Pääasiassa korrekteissa (ja silti hiukan vinksahtaneissa) puvuissa esiintynyt ryhmä pysyi suurimman osan ajasta tanssitavassa junnauksessa Mika Rätön keikistellessä keulilla kuin häiriintynyt italialainen herrasmies, mutta välillä purskahdettiin sooloihin, eeppisiin väliosiin tai silkkaan absurdiaan. Viimeksi mainitusta keskeisimpänä esimerkkinä oli Spiritismi-kappale, jonka surisevia väliosia ja niiden sisältämää liikkeen juhlaa on vaikea kuvailla. Tämä samaan aikaan sekä takaraivoa kipeyttävä nauratus että mieltä nyrjäyttävä hämmennys on pakko kokea itse, jotta sen ymmärtää.

Rättö huikkasi keikan lopuksi menevänsä myöhemmin katsomaan Venom Inciä. Tästä yhtyeestä on sanottava, että hämmentävyys kääntyy jo negatiivisen puolelle. Alkuperäinen Venomkin toki nojasi kultakaudellaan ja varsinkin keikoillaan enemmän äänenpaineeseen ja niin sanottuihin käppä-ominaisuuksiin, mutta kyllä tämä jakaantuneen Venom-leirin toisen bändin, Jeffrey ”Mantas” Dunnin johtaman Venom Incin toimittaminen on jotenkin hyvin surkuhupaista seurattavaa. Soundit olivat ainakin Porisperessä silkkaa paskaa ja soittaminen yhtä mökää. Heavy metaliin liitetyt ikävimmät stereotypiat ruumiillistuvat Venom Incissä.

Parempaa vanhojen sotaratsujen rokkausta edusti Michael Monroe. Sekään ei tietenkään yllätä, niin hyvässä kunnossa Makkonen ja useaan kertaan vaihtunut miehistönsä ovat olleet viime vuosina. Livekokoonpanoon palannut basisti Sami Yaffa ja kumppaninsa näyttivät Monroen taustalla jumalattoman karismaattisilta ja hyvinvoivilta, ja itse keulakuva hyppeli ja poseerasi tuttuun tyyliinsä. Setin painottumista varmoihin paloihin on jossain yhteyksissä kritisoitu turhan rutiininomaiseksi, mutta kyllä ne Don’t You Ever Leave Men ja Dead, Jail or Rock’n’Rollin kaltaiset klassikot uudempien keikkasuosikkien kera kelpasivat jälleen kansalle. Hyvän mielen rokkia!

Iloisten yllättäjien ykkönen oli Kari Peitsamo, vaikka häneltä osasikin odottaa jotain täräyttävää. Mies soitti telttalavalla, joka oli alueen kolmesta lavasta pienin, mutta se sopi täydellisesti tähän rituaalin. Show’n perusasetuksena oli soolokeikka mies ja kitara -periaatteella, mutta Peitsamolle, suurelle persoonalle, tämä ei tietenkään riittänyt. Laulun ja soiton lisäksi herra ohjasi myös valoja ja savukonetta, ja teki esityksestä ratkiriemukkaan spektaakkelin. Kun väliin vielä heitettiin ”Ass and tits, with soul, I like them huge, I really do” -tyylisiä spiikkejä ja huudatuksia, niin tuloksena oli täyden kympin keikka.

Toinen iloinen yllättäjä S-Tool oli valitettavasti osittain päällekkäin Peitsamon kanssa, joten keikasta ehti nähdä vain alun. Mutta mikä aloitus se olikaan! Näin tullaan lauteille, lapset. Kakkoslavan edustalla ei ollut vielä valtaisasti yleisöä, mutta ryhmä otti homman haltuun kuin oltaisiin oltu Madison Square Gardenilla – röyhkeästi, nöyristelemättä ja täysillä. Levyllä S-Tool ei ole vielä innostanut kympillä, vaikka miesten aiemmat tekemiset Sentencedissä ja Lullacryssa ovatkin suuressa henkilökohtaisessa suosiossani, mutta livenä yhtyeen hiukan Black Label Society -vaikutteinen jyräys pääsee todella oikeuksiinsa.

Palataan rumpaliteemaan ja sen myötä perjantain ja lauantain pääesiintyjiin, jotka olivat siis Vince Neil Band ja D-A-D. Niissä kummassakin on erinomaiset rumpalit. Vince Neilin taustaryhmän kannuttaja Zoltan Chaney on vieläpä tehnyt tuulimyllyn lailla hyörivästä soittamisesta oman näyttävän taiteenlajinsa. Lisäksi kitaristi Jeff Blando on villi tiluttelija ja basisti Dana Strum (Vinnie Vincent Invasion, Slaughter) tietenkin elävä legenda.

Väsähtäneen nokkamiehen Neilin rinnalla bändin tekeminen meni kuitenkin välillä vähän yliyrittämisen puolelle. Keikka keskittyi Neilin Mötley Crüe -vuosien tuotantoon ja kyllähän niitä hittejä ilokseen kuuntelee, mutta Neilillä itsellään ei ole ollut akti koossa enää vuosikausiin. Äitinsä hiljattain menettänyt ja monenlaista tragediaa elämässään kohdannut sympaattinen mies saa toki kannustuspisteet, mutta muuten voisi suositella suosiolla siirtymistä eläkevuosien puolelle. Kaikella rakkaudella.

D-A-D taas on soitto- ja laulupuolen osalta täydellisessä tikissä. Vaikka rumpali Laust Sonne on ollut mukana jo vuodesta 1999 asti, niin hänet mieltää yhä uudeksi tulokkaaksi. Mies takoo vieläkin muun bändin hurjaan rokkaukseen – silloin, kun yhtye malttaa rokata. Valitettavasti D-A-D venyttää tätä nykyä loistavia kappaleitaan ihan liian pitkiksi kitarasooloilulla ja muulla fiilistelyllä. Muutaman kappaleen verran se toimisi, mutta koko keikan mitalla ei. Tanskalaisryhmän tuotannon ytimessä on AC/DC-henkinen jytäys ja siinä kannattaisi pysytellä. Silti tuloksena oli tälläkin kertaa perusviihdyttävä keikka.

Von Hertzen Brothersilla ei ollut kiitollinen tehtävä herätellä lauantain ensimmäisenä esiintyjänä krapulaista yleisöä, mutta niin vain sekin keikka nousi lentoon, varsinkin loppukappaleissa. Yhtye osoitti pelisilmää soittamalla hiukan eteerisempiäkin albumiraitoja iltapäivämatineassaan. Klamydia ottaa yleisön haltuunsa joka ikinen kerta ja yhteislaulaminen on varmaa. Mira Luoti tuntui etukäteen hieman oudolta valinnalta perjantain raisuhkoon isojen lavojen kattaukseen, mutta niin vain energinen Luoti ja yhtä energinen bändinsä vakuuttivat koko lailla kaikki paikalla olleet. Disco Ensemblen suosiota en ymmärrä, eikä tämäkään jäähyväiskesän keikka muuttanut tilannetta. Tervemenoa!

Maj Karma on löytänyt itsensä uudelleen ja uusinta 101 tapaa olla vapaa -levyä (2018) laajasti esitellyt keikka oli jälleen yhtä suurta voittoa. Herra Ylppö hyökkäili ja esitteli ikonisia rock-asentoja jälleen kuin Johnny Rottenin ja Iggy Popin äpärälapsi, eikä muukaan bändi jäänyt keulamiehensä varjoon. ”Soitamme pelkkiä uuden levyn kappaleita, koska olemme siitä niin ylpeitä”, julisti Ylppö ja syystäkin, vaikka väite ei lopulta pitänytkään paikkaansa. Esimerkiksi vanhemmat Ukkonen ja Sodankylä olivat oivia lisiä settiin ja toivat kokonaisuuteen sopivia valoja ja varjoja. Yhtye olisi vienyt homman kotiin jo silkalla karismallaan.

Viimeiset rokkilöylyt lyötiin lauantai-iltana Mara Ballsin tahtiin hikisellä telttakeikalla. Keikka oli kaikkea sitä, mitä rock’n’rollilta on lupa vaatia. Aluksi vähän tunnusteltiin, kuten vedon alkupuolelta otetut kuvat todistavat. Vähitellen kierrokset kasvoivat ja johtohahmo Maria Mattila alkoi piiskata yhtyettään ekstaasiin.

Trio-kokoonpano on monella tapaa ylivertainen keino tulkita rockia ja sen avulla dynaamisia nousuja ja laskuja voidaan kanavoida ihan omanlaisellaan tavalla. Tämän tiesi Jimi Hendrix, tämän tiesivät Cream ja Police ja tämän tietää myös Mara Balls. Sivustatukea antoi jälleen kerran lavahärvääjä, elukoiden elukka Kalle Axel Högbacka. Yleisö lähti mukaan liikkeeseen ja ääneen, eikä päivälle olisi voinut toivoa hienompaa finaalia. Suorituksen arvoa nosti vielä se, että yhtye oli aiemmin illalla soittanut Popedan lämppärinä legendojen 40-vuotisjuhlakeikalla Tampereen Ratinalla. Tätä on omistautuminen, tätä on rock’n’roll-asenne!

Lisää luettavaa