Pitkä odotus palkittiin kaikilla mittareilla – raportti Tuska-viikonlopusta

Pitkän tauon jälkeen Tuskan taustavoimat järjestivät ei enempää eikä vähempää kuin parhaan tapahtumansa ikinä. Seuraavassa Infernon Aki Nuopposen ja Tomi Pohdon poimintoja hikisen viikonlopun tarjonnasta.

06.07.2022

Tuska
Suvilahti, Helsinki
1.-3.7.2022

Toimittajat: Aki Nuopponen, Tomi Pohto
Kuvat: Tomi Pohto

Voi Tuska, Tuska, Tuska… Kolmen vuoden odotuksen jälkeen festarikansan rima minkä tahansa tapahtuman suhteen saattoi olla laskenut niin alas, että minkälainen tahansa tapahtuma kelpaisi, kunhan edes jotain tapahtuu. Samaan aikaan yhtä monen odotukset ja jännitys olivat saattaneet kasvaa jo epärealistisien koviksi.

Ja mitä Tuska teki? Mitä Tuskan taustajoukot meille järjestivät? Ei mitään enempää tai vähempää kuin parhaan tapahtumansa ikinä. Tuska 2022 oli koko Suvilahti-historiansa paras Tuska kaikilla mittareilla. Alue toimi paremmin kuin koskaan, järjestelyt olivat huippuluokkaa, ohjelma oli rakennettu hyvällä rytmityksellä, ruokatarjonta oli mainio ja missään vaiheessa viikonloppua ei tullut jonotettua mihinkään lainkaan. Ottamatta mitään pois aiempien vuosien järjestelyiltä voin sanoa, että NYT Suvilahden Tuska oli ensimmäistä kertaa tapahtuma, johon kuka tahansa musiikin ystävä olisi voinut tulla viettämään aikaa, vaikkei monikaan bändi olisi kiinnostanut. Tästä pitivät huolen mukavat hengailupaikat, näppärät välit eri lavojen välissä ja +30c helteiden keskellä myös useat varjopaikat. Se, joka haikailee nykyisen Suvilahti-Tuskan myötä vielä Kaisaniemeen, on kullannut muistojaan jo useammallakin kerroksella.

(Aki Nuopponen)

Perjantai

Church of the Dead

Kolmen vuoden pandemiatauon jälkeen ei voisi kuvitellakaan sopivampaa tapaa aloittaa Tuska-bakkanaalit kuin murskaavalla keskitempokuololla. Pistävä helle pikkuruisen Inferno-lavan tuntumassa kaikkoaa mielestä, kun helsinkiläisnelikko rysäyttää homman käyntiin. Yhdellä kitaralla, bassolla ja rummuilla luotu soundi on ääriraskas, silti erotteleva ja mainiosti yhteen kudottu. Ehdin jo nyökyttelemään hyväksyvästi, kun taka-alalta esiin työntyy hämmentävän vakuuttavan näköinen hahmo. Vokalisti Jussi Salminen on sotkeutunut johonkin mustaan mönjään ja miehestä lähtee monipuolista ääntelyä: matalaa murinaa, korkeampaa kärinää ja kaikkea siltä väliltä. Kun iso ukko murisee toiseen polveensa nojautuen lavan tasossa, ei loukutetun ja entistäkin vaarallisemman karhun mielikuvalta voi välttyä. Festarit on korkattu ankarissa merkeissä.

(Tomi Pohto)

Church of the Dead.

Perturbator

Telttalava alkaa täyttyä. Kuumuus nousee entisestään, tunnelma on voimakkaan latautunut. Ranskalainen synthwave on löytänyt tiensä suomalaistenkin sydämiin. James Kent, joka siis Perturbatorinakin tunnetaan, ammentaa innoituksensa kasarileffojen estetiikasta ja cyberpunkista. Fransmannilla on black metal -taustaa, joka kuuluu esittämänsä musiikin synkeydessä ja näkyy levynkansien ja videoiden visuaalisissa elementeissä. Videoissaan on pentagrammia, ristikin saattaa repsahtaa nurin perin. Tuskassa homma pidettiin kuitenkin visuiltaan simppelinä, vaikka olisin halunnut hiukan enemmän Terminatoria kuin hiilihappojäätä ja punaista kohdevaloa. Kent sähköurkujensa takana kitara kaulassaan, vieressä kainalot hiessä paukuttava liverumpali. Vähän tukan heiluttamista nyrkki ilmassa ja paljon suurta soundia. Se riitti. On mahtavaa, kuinka kaksi ihmistä lopulta sai porukan lähes transsiin. Joku moshasi, yksi tanssi hervottomana. Minä tuijotin toimitusta monttu auki.

(Tomi Pohto)

Beast in Black

Kabasen joukoista saa kuulla tätä nykyä sanottavan yhtä sun toista ja Tuskassa perjantaina klo 18:15 saatiin taas yksi osoitus siitä, miksi asia on näin: Beast in Black tekee törkeän tarttuvia ja täysin häikäilemättömiä biisejä, jotka ihastuttavat ja ärsyttävät niin monia, että aiheesta pystyi kuulemaan Tuska-alueella kiihkeitä väittelyitä.

Kävellessäni päälavan lomassa vasemmalta kuului ”Vittu kuka tätä paskaa jaksaa kuunnella”, oikealla jorailtiin maailman suurimmat hymyt naamalla, vasemmalla haukuttiin taas ”Saatana mitä diskopaskaa” ja oikealla moshailtiin niin lujaa ettei muutamaan vuoteen ole moshailtu. Kaikki tämä johtui siitä, että Beast in Blackin biiseissä on sellaisia synamelodioita, kitarailotteluja ja kertsejä, joita moni bändi haluaisi tehdä, mutta he eivät kehtaa.

(Aki Nuopponen)

Carcass

Päälavan edusta on täyttynyt mukavasti, kun Liverpoolin toiseksi tunnetuin yhtye polkaisee kallosahat käyntiin. Ensinnä on ihmeteltävä vokalisti-basisti Jeff Walkerin tukankasvua. Vielä viime vuonna julkaisseen uusimman levynsä Torn Arteriesin promokuviin kutrinsa isolla kädellä napsaisseen ukkelin piiska viuhuu nyt tuulikoneen voimasta metrin päässä. Vielä hienompaa on se, että äänensä on totaalisen ennallaan ja Incarnated Solvent Abusen ilkeästi käristyt vokaalit lähtivät kuin levyllä ikään silloin kolmekymmentä vuotta sitten. Reilun mittaisen setin aikana kuultiin sellainenkin herkkupala kuin Tools of the Trade, tuo saman nimisen eepeen vauhdikas tapporalli. Bändi oli hienossa vedossa ja britit silminnähden nauttivat olostaan. Vaikka olisin halunnut kuulla enemmän Symhonies of Sicknessin oikeuslääkäri-grindiä, oli selviö, että läpimurto Heartwork-levy (1993) on edelleen se, joka määrää porukan settilistalla. Tänään tuolta albumilta kuultiin kolme kappaletta, nimibiisillä kursittiin kalmo pakettiin. Carcass on viihdyttävä pumppu livenä ja yleisön reaktioista päätellen myös kovin toivottu vieras kotimaamme tukevalle kamaralle.

(Tomi Pohto)

The Night Flight Orchestra

Löysin tämän ”Björn ’Speed’ Stridin toisen bändin” toden teolla vasta viime vuonna Automata II -albumin myötä. Olin juoksulenkillä ja levy tuntui yhdeltä Rocky-elokuvien montaasibiisien putkelta. Yhtäkkiä olinkin juossut 5 kilometrin sijaan 10 kilometriä ja kaikki vain ja ainoastaan The Night Flight Orchestran tarjoaman virikkeen ansiosta.

Hypätään Tuska-perjantaihin ja kello on 21:25. Istumme loivassa auringonpaisteessa Gin-Tonic -lasilliset kädessä ja lavalla soi toinen toistaan hyväntuulisempia The Night Flight Orchestra -kappaleita, eli tunnelma ei olisi voinut olla parempi. Oli jopa hieman väärän tuntuista, että bändi soitti ”vain” Inferno-stagella, koska oikeanlaisella show’lla ja juuri näillä biiseillä bändi olisi taatusti villinnyt vaikkapa koko Tuska-yleisön soittamalla päälavalla keskellä kirkasta päivää.

(Aki Nuopponen)

Lauantai

Shape Of Despair

Vielä hikisempi lauantaipäivä käynnisteltiin kotimaisen funeral doomin laahaavaan tahtiin. Helsingin rautainen tuomiopartio on vetämässä telttalavalle mainiosti porukkaa. Ensin lauteille lompsii Finntrollistakin tuttu basisti Sami Uusitalo ja jämähtää katse horisonttiin nauliintuneena niille sijoilleen. Niin tekee myös viisi kollegaansa. Tätä musiikkia ei esitetä saksipotkuja viljellen. Mutta kuusikosta irtoava ääni, se on suorastaan jumalaisen lanaava. Kauniit, unten takaa lipuvat melodiat täydentävät äänimaailman, kun tukalaksi käyneen huppunsa riisumaan joutunut vokalisti Natalie Koskinen lisää siihen oman silauksensa. Toinen ääntelijä, Henri Koivula tärisyttää rintapieltä syvällä murinallaan. ”Sheippi” toimitti kokemuksella ja vuosien aikana hioutuneella, vähäeleisellä taidolla. Bändi on mahtavassa vedossa. Sääli, ettei krapulaansa voivotellut yleisö jaksanut aivan loppuun saakka, vaan alkoi valumaan ennen setin loppumista baarien suuntaan.

(Tomi Pohto)

Vltimas

Kun maantiepastori helvetistä, death metal -legenda David Vincent saapuu lavalle, yleisö repeää huutoon. Mies on mustannut silmänsä. Energisesti liikkuva vokalisti mittailee lierihattunsa alta yleisöään ja tämä mustakaapuinen entiteetti uhkuu silkkaa pahisenergiaa. Järjettömän kipakkaa teknistä kuoloa yhden levyllisen julkaissut Vltimas on ihan oikea bändi, eikä Vincentin hätäinen soolorykäisy. Livehommissakin tekeminen on nautinnollista. Flo Mounier on vähän hemmetin kova kannumies. Monet tuntevatkin hänen elämäntyönsä kanadalaisen Cryptopsyn rumpalina. Miehen kädet ja jalat tuottavat suorastaan käsittämättömiä asioita. David Vincent tunnetaan parhaiten tietysti Morbid Angelin tärkeimmät levyt vokalisoineena ja bassottaneena ihmisenä. Eikä Vltimaksenkaan musiikki liian kaukana ole MA:n tuotannon intensiteetistä. Tuska-yleisö sai todistaa näiden kemujen helposti kovimman kuoloesityksen. Teltasta valui ulos häkeltyneen, mutta onnellisen näköisiä ihmisiä.

(Tomi Pohto)

Vltimas.

Stam1na

Voisin kertoa raportin tässä kohdassa, miten kova livebändi Stam1na on ja vaikka bändillä on joitakin tasapaksumpiakin levyjä tuotannossaan, saa parhaista kappaleista rakennettua vaikka kaksi kovaa festarisettiä. Mutta en tee sitä, koska tämä asia on todettu tuhanteen kertaan viidessäsadassa keikkaraportissa jo valmiiksi.

Sen sijaan keskityn nyt täysin kertomaan, että Mariska on kaikin puolin täydellinen muusikko ja luulenpa että hän on kaikin puolin ihana ihminenkin. Tämä lauantaina aika moni rakastui Mariskaan. Jumalauta millä intensiteetillä Tavastia palamaan! lähti raikaamaan setin neljäntenä kappaleena Suvilahdessa. Jos Tuskassa oli muutamia keikkoja, jotka tuntuivat kestävän liian vähän aikaa, Mariskan esiintymisen ajaksi koko aika pysähtyi ja kaikki oli hetken aikaa täydellistä. Suomessa on kulunut sanonta, että paskasta ei voi tehdä konvehtia, mutta kahdesta karismaattisesta konvehdista nimeltään Antti Hyyrynen ja Mariska voi tehdä aikamoisen kokoisen herkun keikalla.

(Aki Nuopponen)

Amorphis

”Miksi Amorphis soittaa aina Tuskassa”, ”Eikö ne nyt mitään muuta bändiä sinne keksi”, ”taas nämä samat väsyneet kantabändit Tuskassa”, olet ehkä sinäkin saattanut ajatella.

Amorphis soitti tänäkin vuonna Tuskassa, koska kymmenettuhannet ihmiset halusivat niin. Silmämääräisesti tuntui siltä, että Amorphis keräsi koko festarin suurimman yleisön. Pääsy lavan edustan alueelle, jonne juomien vieminen oli kielletty, vaikutti täysin mahdottomalta. Mitä pidemmälle taaemmas ja taaemmas kulki, sitä enemmän ja enemmän ihmisiä löytyi vain lisää ja lisää. Siksi Amorphis soittaa Tuskassa, ja onneksi soittaakin.

Amorphis ei ole tänäkään päivänä mikään maailman suurimman energian tai visuaalisten krumeluurien livebändi, koska sen biisit puhuvat puolestaan. Ihan sama soittaako bändi vasta muutamia kuukausia sitten julkaistun Halo-albumin kappaleita tai hittejä kuten House of Sleep ja Silver Bride, yleisö syö kädestä. Kaikkein ilahduttavinta lienee yhäkin se, että jopa bändin progein osasto kuten The Bee tuntuu uppoavan väkeen yhäkin erinomaisesti.

(Aki Nuopponen)

Mercyful Fate

Kello 22:30 Tuskan päälavalle nousi Infernonkin uusimman numeron kannessa komeillut Mercyful Fate ja kyseessä on yksi eniten odottamiani keikkoja ikinä. Mercyful Fate on monella tapaa yksi metallin tärkeimmistä kivijaloista ja sitä se on myös oman metallimusiikkimakuni suhteen. Odotukset olivat siis enemmän kuin korkealla, mutta samalla luottamus yhtyeeseen oli muutaman nähdyn livevideon perusteella korkealla.

Mercyful Faten soittoaika (n. 80 min) ei ollut kaikkein mittavin festarisetti – ei varsinkaan kun otetaan huomioon, että mukana oli yksi peräti 9-minuuttinen kappale ja 90-luvun tuotannosta ei kuultu kappalettakaan. Siinä ne huonot puolet keikasta oikeastaan olivatkin, sillä se mitä kuultiin, oli yhtyeen laulajan nimeä lainatakseni kuninkaallista timanttia. Tämä vajaa puolitoista tuntinen kului niin helvetillisen nopeasti, että sen haluaisi elää vielä uudelleen.

Mikä sitten tekee Mercyful Fatesta niin saatanan kovan yhtyeen? Se selvisi varmasti ummikoillekin keikan edetessä. Riffi toisensa perään. Soolo toisensa jälkeen. Ja King Diamondin messutessa tavaramerkkiäänellään niin maanisella voimalla, että luulenpa alueella olleen tuhansia yhtyeeseen perehtymätöntä, jotka seurasivat huuli pyöreänä sitä, mitä lavalla tapahtui ja mitä sieltä kuului. En jaksa kovin usein ladella one-liner -hokemia tällaisissa asiayhteyksissä, mutta tämä oli METAL! Mercyful Faten intensiteetistä ja tavasta rakentaa riffimyrskyjään on moni 80- ja 90-luvun bändi ottanut mallia, mutta niin voisi tehdä vielä moni tuoreempikin bändi. Ei siitä, mitä soitetaan, vaan miten soitetaan. Tai kuten Hank Shermann asian muotoili, Mercyful Fatessa kitaran kieliä ei nyplätä, vaan niitä soitettiin LUJAA.

Minun ei tarvitse alkaa luennoimaan teille, arvon Infernon lukijat, miten helvetillisen kovia kappaleita Satan’s Fall, A Dangerous Meeting, Melissa, Come to the Sabbath ja Curse of the Pharaohs ovat, mutta… ne ovat niin helvetillisen kovia kappaleita, että olen todella kiitollinen siitä, että koin juuri nämä heavy metal -anthemit tuskailijoiden kanssa.

(Aki Nuopponen)

Sunnuntai

Devin Townsend

Lavalta kaikuu iloinen toteamus: ”ystävät, me selvitimme tämän paskan”. Lähes ääriään myöten täyttynyt päälava-alue otti aina Suomessa riemukkaan vastaanoton saaneen Devin Townsendin vastaan hurraa-huudoin. Strapping Young Ladista ja tsiljoonasta projektistaan tunnettu koko kansan Devin on hurmaava ilmestys. Upeaa, värikästä kitaraansa totaalisesti hallinnut kanukki hymyilee, ilveilee ja vitsailee yleisölleen herkeämättä. Miehen vokaalirepertoaari venyy falsetista perinteisen hevilaulun kautta silkkaan huutoon, jopa saman virkkeen aikana. Townsend yhtyeineen kävi rennosti läpi soolotuotantoaan, pistäydyttiinpä ”Sträppäreidenkin” tuotannon parissa pariin otteeseen. Niistä viimeisenä kappaleena kuullusta Love?-biisistä voi huoletta jättää kysymysmerkin perästä päälavan tomuun.

(Tomi Pohto)

Kreator

Päätöspäivän hartaasti odotettu vieras on Saksan ylpeys Kreator. Suomessa kovaa suosiota nauttiva teutonithrash-ryhmä on viime vuosinaan alkanut panostamaan yhä enemmän show-elementteihin live-esiintymisissään. Levyilläkin on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana kuultu enenevissä määrin pirtsakoita melodioita ja maidenmaisia kertsihokemia ynnä muita hoilotuksia. Niitä on selkeästi funtsittu keikkahommat edellä. Mille Petrozzalle, bändin kitaristi-laulaja -liiderille metallin yhteisöllisyys ei olekaan mikä pikkujuttu. Päinvastoin. Keikalla siitä tehdään iso osa kokonaiskokemusta. Esseniläislegenda käskyttää hymyssä suin yleisöään jakautumaan puoliksi kuin heavy metal -Mooses ikään. Sitten eins, zwei, drei ja PAM. Wall of death on totta. Kahdesti! Pitti pyöri jo keikan aloittaneen Violent Revolutionin aikana niin, että kumimiekat vaan viuhuivat ilmassa. Tämä yhteen hiileen puhaltaminen, yhteishenki, silkka rakkaus lajiin… meni ihan roska silmään. Tuore basisti Frédéric Leclercqin ilmeistä oli havaittavissa, että hän oli aidosti häkeltynyt edustamansa bändin saamasta lämpimästä vastaanotosta. Tyylikkäästi esiintynyt ja voimakkaasti tatuoitu ranskalainen on kuin nakutettu Kreatorin alaäänten uudeksi hallitsijaksi.

Kreatorin reilun tunnin keikka käsitti kaikkiaan 14 biisiä, joista yksi oli suorastaan rikollisen lyhyt. Awakening of the Godsista soitettiin ainoastaan pääriffi, se toimi tavallaan introna Enemy of Godille. Törkeää. Tällaista deep cut -namua ei soisi pidettävän vakan alla. Muutoinkin valtaosin kuultiin yleisöhuudatuksen sopivimpia, mutta bändin tuotannossa yhdentekeviä rallatuksia kuten Phobia tai Satan Is Real. Esimerkiksi Extreme Aggressionilta (1989) ei soitettu nuottiakaan! Tämä ei tuntunut vaivaavan ketään muuta kuin minua. Keikan päätteeksi tukka hiestä märkänä pitistä pölyisenä kömpineen teinijannun typertynyt hymy kertoi tarpeeksi.

(Tomi Pohto)

Jinjer

Kaikki tietävät varmasti mitä tarkoitan jos sanon, että tässä oli yksi täysin ainutlaatuisella tavalla tärkeimmistä Tuska-keikoista tänä vuonna. Se, mitä Ukrainassa tapahtuu tällä hetkellä, antoi täydellisen latauksen Jinjerin keikalle ja jo Jone Nikulan esitellessä bändiä lavalle, oli yleisön antaman supportin määrä käsinkosketeltava.

Jinjer-laulaja Tatiana Shmailyuk ei juuri Jinjerin vanhemmilla keikoilla hymyillyt kuin korkeintaan kappaleiden välissä ja miksi hymyilisi, onhan yhtyeen ultrakimurantti ja koukeroisesti raskas metalli omiaan tämän ukrainalaislaulajan läpipurevan kiukkuiselle ilmeelle. Mutta nyt, Tuskassa 2022, sitä hymyn virnettä irtosi jopa kappaleiden keskelläkin, kun yleisössä liehui Ukrainan lippuja ja vilpitöntä tukea ja lämpöä virtasi niin paljon, että vaarallisesti ylikäytetyn sanan ”voimaannuttava” käyttäminen ei tunnu tässä kohtaa yhtään liioitellulta.

En lähtisi kotona juurikaan kuuntelemaan Jinjeria, koska se käy vähän liian puuduttavaksi isommissa määrissä, mutta nyt reilun tunnin keikka oli silkkaa voimaa ja täydellisyyttä keskellä maailmanpoliittisesti hirveää vuotta.

(Aki Nuopponen)

Deftones

Ennen kuin totean Deftonesin olleen ehkäpä se suurin risujen aihe koko Tuskassa, kerrottakoon, että bändi on tehnyt ihan viime vuosinakin todella kovia levyjä ja että bändillä on täysin omanlaisensa, maanisen psykedeelinen soundi.

Mutta Deftones vuonna 2022 Tuskan viimeisenä esiintyjänä, paikalla jossa pitäisi esiintyä bändin, joka pystyy tarjoamaan koko viikonlopulle sen lopullisen kliimaksin, niin valitettavan ohueksi tunnelma jäi. Jos alkuperäinen Tuska-suunnitelma, jo vuodelta 2020, olisi pitänyt paikkansa ja Deftones olisi esiintynyt ennen Faith No Morea, olisi tilanne saattanut olla hyvinkin erilainen. Nyt, Tuska-sunnuntain päätteeksi, Deftones tuntui vain eksyneeltä, laahaavalta, voimattomalta ja mitäänsanomattomalta, eikä siihen tarvittu edes useamman festaripäivän aiheuttamaa turtuneisuutta ihan kaikkeen ja kaikkiin. Deftones oli yksinkertaisesti ihan väärässä paikassa väärään aikaan.

(Aki Nuopponen)

Jone Nikula.

Lisää luettavaa