Ristiriitainen nautinto – Paradise Lostin ykkösluokan melankoliaa varjostivat tekniset ongelmat ja laulujen arpapeli

Paradise Lost – Nosturi, Helsinki, 3.10.2017

Kuva: Tuomas Mettänen

Paradise Lost vieraili viimeksi Helsingissä lähes päivälleen kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen on tapahtunut muun muassa seuraavaa: Waltteri Väyrysestä on tullut yhtyeen täysjäsen, kitaristi Greg Mackintosh on käynyt parturissa, ja bändiltä on ilmestynyt Medusa-niminen uusi levy. Medusa-kiertue ulottui myös Suomen syksyiseen pääkaupunkiin.

Mackintosh ja Väyrynen vetivät Nosturin lavalla hieman yli viikko sitten Vallenfyre-yhtyeen kanssa. Tuolloin saatiin todistaa harvalukuisen ja vaisun yleisön seisoskelua. Tällä kertaa paratiisi oli kadonnut, mutta yleisö löytynyt. Parvi oli auki, ja metallinnälkäistä ryhmää parveili mukavasti jo kun toinen lämppäri, Pallbearer hidasteli doomiaan. Pallbearerin soundi oli murea, pitkän kaavan melodiat kohdillaan, laulut toimivat stemmoja myöten, ja esiintymisessä oli eläytymisen meininki.

Puoli kymmenen kieppeillä lauteille nousi Paradise Lost, ja Medusan synkkä kakkosbiisi Gods of Ancient rävähti käyntiin. Lostia oli selvästi odotettu Suomeen. Vastaanotto oli hyvä, ja jengi tuntui olevan hyvissä fiiliksissä. Eikä tuo ihme ollutkaan. Paradise Lostilla on valtava kokemus keikkahommista, alla on kehuja kerännyt uusi kiekko, ja suosio tuntuu nyt olevan kova.

Parin viimeisimmän levyn kappaleet ovat raskasta tavaraa, ja livenä niiden paino vyöryy päälle vieläkin kovemmalla voimalla. Medusa, Beneath Broken Earth ja etenkin No Hope in Sight lähtivät varsin mallikelpoisesti. Sen sijaan kevyemmät palat kuten One Second menivät ohi sektorin. Suurin syy tälle on laulaja Nick Holmes. Kaveri on se ainoa ja oikea PL-keulamies, muista vaihtoehdoista ei edes keskustella. Piste. Mutta: jotain tarttis tehrä.

Käsitelläänpä muu yhtye ensin. Waltteri Väyrynen on todellakin ansainnut paikkansa Lost-miehistössä. Soitossa on rentoutta ja voimaa, ja tukkakin pyörii tarpeen tullen. Basisti Stephen Edmondson onkin sitten toista maata. Noin yhden neliömetrin alueella liikkuva mies fiilistelee todella minimalistisesti. Sitten on kitaristi Aaron Aedy. Aedyn eläytyvä tyyli on todellinen piristysruiske muuten kankeahkoon lavamenoon. Hän näyttää, ettei kalju ole este kunnon moshaamiselle.

Greg Mackintosh osoittautui Vallenfyressä verrattomaksi nokkamieheksi, ja ukko puurtaa maittavasti myös pääbändinsä kanssa, tietenkin. Medusan nimibiisi jouduttiin aloittamaan teknisten häiriöiden takia pariin kertaan, ja toisella yrittämällä onnistui. Tästä ei hämmennytty, vaan stand up -henkinen läppä lensi ja show kulki. Paradise Lost on rasvattu metallikone, joka toimii vuosien antamalla varmuudella.

Palataanpa nyt kuitenkin Holmesiin. On hämmentävää kuulla ja nähdä saman illan aikana sekä itsevarma metallikukko että epävarman oloinen kaveri, joka on kuin olisi isketty väkisin bändin keulille. Erityisen hämmentäväksi tämän tekee se, että kyseessä on sama henkilö. En tiedä, onko kyse jännittämisestä, epävarmuudesta, siitä ettei kiinnosta täysillä, vai jostain aivan muusta, mutta laulujen taso heittelee keikan aikana luvattoman paljon. Tämä koski etenkin puhtaita lauluja, kuivat ja rapisevat örinät toimivat omissa korvissani oikein hyvin.

Tilanne parani loppua kohden, mutta silti. Keikasta jäi oudon ristiriitainen tunne. Täydessä Nosturissa oli tunnetta ja tunnelmaa. Yleisö sai kunnon annoksen ykkösluokan melankoliaa. Itsekin nyökytin muiden kaltaisteni seassa tyytyväisenä. Paradise Lost on hieno yhtye ja sen näkeminen livenä on joka kerta nautinto. Arpapelillä kulkevat lauluosuuden loivat illan ylle omat varjonsa, mutta plussalle jäätiin.

Settilista: Gods of Ancient / Remembrance / From the Gallows / One Second / Tragic Idol / Medusa / An Eternity of Lies / Shadowkings / Faith Divides Us – Death Unites Us / Blood and Chaos / As I Die / Beneath Broken Earth / Embers Fire /Encore: No Hope in Sight / The Longest Winter / Say Just Words

Teksti: Tami Hintikka
Kuvat: Tuomas Mettänen