Tampereen rauhaisa ja piskuisen idyllinen kesäkeidas, Viikinsaari, sai tänäkin vuonna toimia yhden päivän helvettinä. Loppukesän omintakeinen metallifestivaali, Saarihelvetti laivasi sisuksiinsa nyt jo neljättä kertaa tummanpuhuvaa metallikansaa. Satamalaiturit ja Hopealinjojen risteilyalukset saivatkin notkua loppuunmyydyn tapahtuman 2400 kävijän painosta.
Festivaalin kehitystä läheisesti seuranneena on ollut hienoa havaita, kuinka viriilinä tapahtuman henki ja kävijäkunta ovat pysytelleet joka vuosi. Eksoottisen sijaintinsa lisäksi asiaan vaikuttaa varmasti myös keskisuuren tapahtuman ymmärrettävän rajallinen kapasiteetti. Vähän yli 2000 henkilöä alkaa olla ehdoton maksimi pienelle ja osittain suojellulle alueelle. Joka tapauksessa kun väkeä on vähemmän, myös pidot ovat monesti paremmat.
Saarihelvetti toteutetaan napakasti yhden päivän mittaisena, ja napakka on myös ohjelmisto. Kahden lavan 13 bändissä sekä sivulavan burleskiesityksissä on iso määrä ohjelmaa pieneen aikaan. Toisaalta yhtyeiden kompaktisti rajatut soittoajat ja ripeät siirtymät pitävät huolen siitä, ettei ähkyä ehdi varsinaisesti tulla. Infernosta tämänkertaisen Saarihelvetin ohjelmistoon sukelsi lisäkseni valokuvaaja Antti Kaleva, jonka kanssa tikkasimme tapahtuman läpi valikoidusti.
Helvettiin oli rantautunut tänäkin vuonna muutama ulkomaalaisnimi, joista itselleni odotetuin oli hollantilaisyhtye Carach Angren. Bändi teki tyylittelyssään suuren vaikutuksen sekä viimevuotisella Nummirockin keikallaan että uudella studioalbumillaan. Yhtyeen räikeisiin kauhu- ja kummitustarinoihin pohjautuva, voimakkaan teatraalinen black metal on säveltaidetta isolla T:llä. Jos Nummirockissa nämä piirteet pääsivät oikeuksiinsa, Saarihelvetin pienemmät puitteet eivät pystyneet aivan samaan.
Yhtyeen musiikki on hyvin syntikkavetoista, eikä siinä käytetä kuin yhtä kitaraa. Ennen asia ei juuri haitannut, mutta tämänkertaisen keikan kuivahko äänimaailma sai todella kaipaamaan toista kitaraa – vähintäänkin bassoa. Tämän bändin suorastaan vaatisi kuulostavan isolta, jossa ei tekniikan osalta nyt onnistuttu. Tämä oli sääli, sillä yhtyeen esiintyminen ja elehtiminen olivat jälleen todella tehokasta, näyttävää ja sulavaa suorittamista. Bändin kääntyilevää ja vääntyilevä sivaltamista makaabereine ohjelmanumeroineen oli kerrassaan siistiä seurata. Ehkä ytimekkäimmin asia kulminoitui viimeisen biisin, Bloodstains on the Captains Login tarttuvan äkkiväärässä rullailussa.
Toinen ulkomaalaisnimi Jinjer ei ollut omaperäisimmästä päästä. Yhtye on Ukrainasta kotoisin, mutta kuulostaa pitkälti kuin miltä tahansa yhdysvaltalaiselta metalcorebändiltä. Naisvokalistikaan ei tuo asiaan poikkeusta. Vaikka kuinka yritin, en löytänyt yksioikoisen murjonnan seasta kunnollista sisältöä. Toisaalta jos haluaa pelkkää pitti- ja moshausmusiikkia, niin siihen tarkoitukseen bändi istuu vaivatta. Tällainen toiminta näkyi hyvin Saarihelvetinkin yleisössä.
Kotimainen Profane Omen oli tämän vuosikymmenen taitteessa hyvin energinen, kovasti keikkaileva ja mukavassa sukseessa porskuttava metallipumppu. Nykyään bändi esiintyy ja toimii huomattavasti valikoidummin, mutta sen livekunto vaikuttaisi olevan yhä kovalla tolalla. Saarihelvetissä yhtyeen melodissävytteinen, melko Panteran tyylinen groove metal taottiin jälleen kovalla sykkeellä ja hymyssä suin. Kovalla soittotaidolla varustetussa bändissä huomio kiinnittyi taas erityisesti rumpali Samuli Mikkosen näppärästi hakkaavaan ja kovasti fiilistelevään soitantaan. Vaikkei yhtye juuri levylautasellani pyörikään, sen liveosaaminen saa joka kerta täyden hyväksyntäni.
Pasi ”Ruoja” Koskisen synkkä sielunmaisema Ajattara teki paluun pari vuotta sitten. Sen ja viime vuonna julkaistun Lupaus-albumin myötä bändiä on voinut nähdä taas jonkin verran lavalla. Vaikka yhtyeellä on historiansa kovin ja kokenein kokoonpano, sen keikat ovat olleet vakuuttavuudeltaan vaihtelevia. Yhtyeeltä nähtiin tapahtumassa tasaisen varma ja hyvältä soundaava veto, mutta kappaleiden vaatimaa suurinta repivyyttä se ei saavuttanut. Pääarkkitehti Koskisella täytyy olla todennäköisesti täysin oikea vihalataus päivässään, jotta materiaali saavuttaisi alkukantaisimman mustuutensa. Tunnetuimpien sävellysten kuulemisesta huolimatta tästä tavoitteesta jäätiin vielä jonkin verran.
Tuore ja sähäkkä punkyhtye Huora on punkkia ihmisille, jotka eivät pidä punkista. Näin bändiä on luonnehdittu, ja kuvaus osuu melko hyvin kohdilleen. Viime vuonna julkaistun Hukutaan paskaan -debyyttipitkäsoiton jälkeen tamperelaisbändi on nimittäin noussut kovalla keikkailulla erityisesti metallikansan suosioon. Keikoilla on riittänyt innokasta vipinää, ja bändin Saarihelvetin vedossa sitä vaikutti olevan kotikenttäedun vuoksi tavallista enemmän. Sekä bändi että yleisö hullaantui ja melskasi sata lasissa vahvasti kantaaottavien ja ironisten kappaleiden tahdissa. Voi olla, ettei bändi olisi yhtä vakuuttava ilman laulaja Anni Lötjösen kaltaista estotonta räyhägeneraattoria. Eihän tästä voinut olla pitämättä.
Kotimaan industrial metalin ruhtinas, Turmion Kätilöt, on pitänyt valtakauttaan yllä jo hämmästyttävän pitkään. Voi sanoa, että yhtye on kasvanut lajityyppissään niin isoksi kuin se on Suomessa mahdollista. Yhtyeen suosion laskua tai hiipumista ei ole vielä ollut havaittavissa. Bändi on kuitenkin ilmoittanut julkaisevansa tänä vuonna viimeisen levynsä, mikä todennäköisesti tarkoittaa myös jollain aikataululla siirtymistä näyttämöltä pois.
Yhtye oli laitettu Saarihelvetin teemaan kuuluvasti tänäkin vuonna tapahtuman päälavan pääesiintyjäksi. Bändin diskometallisetti tarjosi varmasti jälleen kaiken jumputuksen, mitä fanit tulivat hakemaankin. Alkukeikasta ihmisiä oli tyypillisen runsaasti paikalla, mutta jossain välissä olin havaitsevinani yleisörivien edellisvuosiin nähden poikkeuksellista rakoilua. Tämä saattoi olla enne tai sitten ei. Vielä tällä kertaa yleisö kuitenkin pysyi tutun magneettimaisesti biiteissä mukana loppuun asti.
Katselin hetken aikaa etäältä festivaalin viimeisen esiintyjän, hassusti nimetyn Alcoholica plays Metallica -coverbändin keikkaa. Yhtye keskittyi teemanaan Metallican. …And Justice for All -albumin (1988) kappaleisiin, joita yhtye soitti ihan napakasti ja hyvällä ilmeellä. Niin suurta mielenkiintoa meininki ei kuitenkaan herättänyt, että olisin jäänyt katsomaan sitä enää loppuun. Olikin aika sanoa Saarihelvetille näkemiset ja kiitokset tältä vuodelta. Kokonaisuudessaan toteutus jäi järjestelyineen jälleen reilusti mieluisan puolelle. Enää ei ehkä vain ole kannattavaa kasvattaa tapahtuman kävijämäärää suuremmaksi.
Kuvagalleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:
