Kotkalaisen metalliyhtye Omnium Gatherumin jäsenillä ei ole liiemmin ollut vapaa-ajan ongelmia viime kuukausina – eikä niitä näyttäisi olevan jatkossakaan. Katsotaanpa vähän. Marraskuun alkupuolella ilmestyneen tyylikkään May the Bridges We Burn Light the Way -uutuusalbumin ja saman tien seilatun Hellsinki Metal Cruise -risteilyn jälkeen OG lennähti useamman viikon mittaiselle Pohjois-Amerikan-kiertueelle. Kun pakollinen joulutauko oli sitten lusittu, alkoi sinne, tänne ja myös tuonne sinkoillut Suomen-rundi, joka päättyi Helsingin maineikkaan Tavastia-klubin uumeniin lauantaina 24. tammikuuta.
Oliko kolmekymppisiä tänä vuonna juhliva metalliorkesteri väsynyt talvikiertueen finaalitunnelmissa? No, arvatkaapa kahdesti… Aivan niin, ei ollut. Ei sinne päinkään.
Markus Vanhalan kipparoima kuusikko oli poiminut Tavastian-settiin noin puolet May the Bridges We Burn Light the Wayn biiseistä, ja uusien sävellysten siivittämänä yhtye tuntui ehkäpä jopa energisemmältä kuin koskaan aiemmin. Vanhala, kitara-aisapari Joonas Koto, laulaja Jukka Pelkonen ja basisti Mikko Kivistö eivät juuri paikoillaan pysyneet vaan kirmasivat ympäri lavaa kuin – anteeksi kulunut vertaus – kuin laitumelle talven jälkeen päästetyt sonnit. Tulkinta ei rivakasta liikehdinnästä kärsinyt, sillä Omnium-rykmentti on soittamisenkin puolesta timanttisessa iskussa.
Ja niin, kosketinsoittaja Aapo Koivisto ja rumpali Atte Pesonen pysyivät luonnollisesti paikoillaan huomattavasti sitkeämmin, mutta kaksikon hymyileviltä kasvoilta saattoi lukea täsmälleen samanlaisia viestejä: tämä on aivan mahdottoman kivaa hommaa.
Ja jos rokkibändillä on pirun kivaa, niin mitä se usein tarkoittaa? Juurikin sitä, että myös yleisöllä on pirun kivaa. Ja kun muutaman kerran tuli kunnolla vilkaistua Tavastian salin täyttäneiden niin koti- kuin ulkomaistenkin diggareiden ilmeitä, ei epäilyksiä juuri jäänyt. Helsingin rockpyhättöön saapuneella jengillä oli selvästi pirskatin hauskaa.
Siitä päästäänkin erääseen Adult Oriented Death Metalin© erityispiirteistä. Tämä ei ole mikään uutinen, mutta eräs Omnium Gatherumin hienoimmista puolista – loistavien biisien lisäksi – on bändin lähes loputtomalta tuntuva hyväntuulisuus. Vaikka kappaleen tempo huitelisi jossain ylinopeuksien seutuvilla, riffeistä löytyisi ehtaa turpiinlyöntiä ja Pelkonen karjuisi keuhkojaan pihalle (muiden säestäessä moniäänisesti), kymenlaaksolaisrykmentti ei pääse pakoon tietynlaista iloluontoisuuttaan – eikä yhtye sitä toki haluakaan. Tavaramerkki mikä tavaramerkki.
Kun encoreosuuden päättänyt New World Shadows ja väkevä outro Road Closed Ahead halkoivat Tavastian tiheää ilmaa ja bändin muusikot hyvästelivät faneja (muun muassa plektrojen, rumpukapuloiden ja settilistojen voimin), eihän siinä voinut kuin nyökkäillä hyväksyvästi. Hemmetti soikoon, kyllähän se toimii aina vaan.
Samalla mieleen nousi ajatus: onko kolme vuosikymmentä louhinut Omnium Gatherum juuri nyt parempi kuin koskaan ennen? Jos minulta kysytään, niin onhan se. Siitä nouseekin mieleen arvostetun nettisivusto Blabbermouthin arvio tuoreimmasta OG-levystä, joka päättyi näin: ”Like everything else on this beautifully crafted album, it confirms that melodic death metal’s current kings are operating on a higher level than just about anyone else.” Aika hyvin määritelty.
Mutta niin, tervemenoa maailmalle taas kerran. Seuraavaksi yhtyeen ohjelmassa näyttäisi olevan kuukauden mittainen Euroopan-kiertue. No rest for the wicked…
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
