Toimittaja meni Swallow the Sunin keikalle ja löysi itsensä

Swallow The Sun: 20 Years of Gloom, Beauty & Despair – 21.2.2020 Tullikamarin Klubi, Tampere

Kuva: Mikko Pylkkö

Sen piti olla ihan tavallinen Swallow the Sun keikka. Mitä nyt keikka sattui olemaan osa bändin 20-vuotista taivalta juhlistavaa kiertuetta, jolla soitetaan osittain yleisön äänestämä settilista. Olen todistanut vuosien varrella Swallow the Sunin lavalla yli 30 kertaa, joten oli settilista erityinen tai ei, olisi keikka vain yksi näiden kymmenien joukossa.

20 Years of Gloom, Beauty & Despair keikka käynnistyi akustisesti. Swallow the Sunin kanssa lavalle nousi jousikvartetti. Viulut ja sellot soivat viiltävästi yhteen Songs from the North -albumin keskimmäisen osan kappaleiden kanssa, ja ilmoilla alkoi olla jo jotain paljon enemmän kuin vain tavallisen keikan tuntua.

Sitten, kolmannen akustisen kappaleen soidessa ja eturivin tuntumassa Klubin lavan keskiosan peittävään tolppaan nojaillessani sen tajusin. Seisoin täsmälleen samassa paikassa 11. kesäkuuta vuonna 2004, kun olin kuunnellut Swallow the Sunia Out of This Gloomy Light -demosta alkaen noin vuoden. Swallow the Sun on ollut mukana elämässäni 17 vuotta, eli täsmälleen puolet elämäni kestosta. Keikasta alkoi muodostua yhteisen matkamme juhla.

Swallow the Sun ei ole enää vain musiikkia: siitä on tullut elämäni soundtrack. Kaikki bändin albumit ja kappaleet kietoutuvat yhteen koko aikuiselämäni kanssa. Tästä hetkestä eteenpäin Klubin keikka ei ollut keikka. Se oli henkilökohtaista. Se sai elämäni rullaamaan silmieni edessä sen kuuluisan filminauhan tavoin.

Akustinen setti oli tyyntä myrskyn edellä itse keikalla, mutta tyyntä myrskyn jälkeen elämässäni. Songs from the North -nimikkokappale on itselleni yhtä kuin vuoden 2015 syksy. Uudelleen sisimmästäni löytynyttä rakkautta, rauhan tekemistä itseni kanssa ja uuden sellaisen voiman löytämistä, jonka jo luulin kadottaneeni. Swallow the Sun toi tuona syksynä kuultavaksi Songs from the North -tripla-albumin, jonka keskimmäinen tämänkin keikan pääosassa oleva akustinen albumi oli itselleni tuolloin se kaikkein vaikuttavin teos. Se sinetöi osaltaan eräänlaisen matkan elämässäni, joka oli jatkunut toistakymmentä vuotta, ja jossa Swallow the Sun oli ollut aina läsnä.

Akustinen setti soi upeammin kuin Swallow the Sunin vastaavissa esiintymisissä ikinä. Jouset veivät Juha Raivion kirjoittamat melodiat vielä seuraavalle tasolle, ja Kotamäen ääni soi täydellisesti yhteen kosketinsoittaja Jaani Peuhun kanssa. Setin loppuessa tunnelma on raukea, ja yli puolituntinen tauko keikan kahden osan välillä tuntuu ikuisuudelta.

Sitten se tapahtui. Tapio Rautavaaran Sininen uni soi keikan toisen osan introna, ja huomaan yleisön ympärilläni katoavan. Läsnä ei ole kuin minä, elämäni ja Swallow the Sunin musiikki. Olen kasvotusten menneisyyteni kanssa.

Vihan kitkeryys manifestoituu pääni sisälle yli vuosikymmenen takaa, Kotamäen esitellessä New Moon (2009) -albumin toisen raidan nimeltään Falling World. New Moon oli aikoinaan entistä monipuolisempaa Swallow the Sunia, joka toi mukaan paljon myös Kotamäen blackmetallisempia tulkintoja. Niitä ei Falling Worldissa kuulla, mutta sen monotonisen melankolinen tunnelma on silkkaa turhautuneisuutta. Albumi ajoittui täydellisesti julkaisuvuotensa syksyyn 2009, kun elin jonkinlaista kahdenkympin kriisiä 24-vuotiaana, ja kuuntelin tätä kappaletta ja sitä ympäröivää albumia satoja kertoja tuon syksyn aikana. Se tunne on kaukana takana, mutta juuri nyt täysin läsnä.

Cathedral Walls – tuo Emerald Forest and the Blackbird (2012) -albumin Anette Olzonilla vahvistettu single-kappale vie minut suoraan tuohon loppuunajetun väsymyksen vuoteen, joka oli täynnä lopunajan merkkejä. Levy, ja juuri tämä kappale oli tärkeimpiä voimanlähteitä vuonna, jolloin voimavarat olivat töiden ja ihmssuhteiden sotkussa niin lopussa, että jopa tämän levyn ostaminen Helsingin Itäkeskuksen Anttilasta tuntuu jälkikäteen muisteltuna sumuiselta unelta.

Vajaan vuosikymmenen takainen synkkyys saavuttaa vielä seuraavat mittasuhteet levymitassaan yli puolituntisella Plague of Butterfliesilla. En ole kyennyt kuuntelemaan ep:llä yli puolituntista kappaletta vuosikymmeneen. En tiedä mitä ep oikeasti käsittelee, mutta minulle se edustaa myrkyllistä itseinhoa. Ihmissuhteen loppumisen aiheuttamaa katkeruutta ja vihaa. Aikoja, jolloin usko ihmisyyteen on todella koetuksella. Kappale onkin ainoa Swallow the Sunin teos, joka ei toimi itselleni terapiana jollekin ihmisyyden varjopuolelle. Vielä nytkin, kahdeksan vuotta myöhemmin vatsanpohjasta vääntää, kun muistelen vuodenvaihdetta 2012-2013, johon tämä kappale minut kuljetti.

Hope-albumin (2007) ilmestyttyä koin Swallow the Sunin elävänä useammin kuin yhdenkään muun levyn kohdalla, koska olin juuri muuttanut Helsinkiin. Elämä oli yhtä aikaa pelottavaa ja täynnä mahdollisuuksia. Don’t Fall Asleep (Horror Pt. 2) oli yksi vuoden kuunnelluimpia kappaleita, ja nyt sen soidessa Klubilla muistan jostain syystä muistinsopukkoihini kadonneen hetken, kun Tavastian keikalla vuonna 2008 itsekkyys valtasi tajuntani, ja tuhlasin omani ja exäni viimeiset opiskeluajan roposet 60 euron hintaiseen Swallow the Sun -huppariin vailla mitään vastuuta.

The Giant, Swallow the Sunin toisen levyn Ghosts of Lossin (2005) käynnistävä avausraita on itselleni silkkaa ahdistusta ja pelkoa. Olin aloittanut lukion vuonna 2001, koska en tiennyt mitä tekisin elämälläni. Olin venyttänyt lukiota neljään vuoteen, koska en tiennyt mitä tekisin elämälläni. Valmistuin lukiosta keväällä 2005, enkä tiennyt yhtään mitä tekisin elämälläni. Ghosts of Lossin hyytävä melankolia oli tärkein kanava tämän epätietoisuuden purkamiseen. Se piti paniikin etäällä ja rauhoitti aikoina, ja ilman albumin turvaa olisin

Sama kappale ja Ghosts of Loss -albumi muistuttavat itseäni myös siitä, kuinka eri tavalla ihmiset kokevat musiikin. Klubilla vuoroin huojuva ja vuoroin nyrkkiään moshaten puiva yleisö on sukua itselleni tässä mielessä. He ovat varmasti löytäneet paljon lohtua Swallow the Sunin melankolisista sävelistä. Heille Swallow the Sun on itseni lailla terapiaa. Ghosts of Lossin ilmestymisen aikoihin tutustuin pääasiassa klassista musiikkia harrastaneeseen viulistiin, jota metallin kuvasto kiehtoi kovasti. Tutustutin hänet My Dying Briden ja Swallow the Sunin kaltaisiin bändeihin, koska ne olivat tyynnyttäneet raaimpia tunnemyrskyjäni jo vuosia. Hänen reaktionsa oli toisenlainen. Hän ei pystynyt kuuntelemaan näitä levyjä, koska ne olivat liian ahdistavia ja masentavia. Musiikki todellakin on henkilökohtaista.

Havahdun tästä ajatuksieni transsista vasta, kun Kotamäki nojaa mikrofoniin, ja toteaa: ”Kiitos. Kiitos paljon.” Pyyhkäisen huomaamattani poskelleni vierähtäneen kyyneleen ja ajattelen: ”Kiitos teille.”

Keikan päättyessä The Morning Never Came -albumin (2003) Swallow (Horror pt 1) -kappaleeseen, leviää kasvoilleni leveä vihdoin ilon hymy. Muistan sen jännityksen syksyllä 2003, kun tuo debyytti ilmestyi, ja aloin kirjoittaa musiikista. Yksi ensimmäisistä haastatteluistani oli Swallow the Sun, ja ilman tuota albumia en välttämättä olisi juuri nyt tässä muistelemassa bändin henkilökohtaista merkitystä omassa elämässäni. Se oli yksi askel kohti oman itseni ja intohimoni löytymisessä, ja Swallow the Sunilla on ollut ratkaiseva merkitys tälläkin matkalla.

Encore muistuttaa minua vielä kerran siitä toivosta, jota Swallow the Sunin sävelet ovat minuun valelleet. Here on the Black Earth on bändin tuoreimman albumin kappale, jossa Kotamäki laulaa: ”Riding on the edge of the world. Now free like the racing clouds. Circling around the halo of the moon. Like the birds of the night when touched by the sun.” Huokaisen syvään pilke silmäkulmassani, ja ymmärrän keikan olleen minulle paljon enemmän kuin vain keikka.

Swallow the Sun, kiitos uskosta, toivosta, rakkaudesta ja voimasta, jota olette tuoneet elämääni pelon, epätoivon, vihan, turhautuneisuuden, surun ja pimeyden hetkien keskelle jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. Olette pelastaneet minut useammin kuin kerran suurien tunteiden musiikillanne. Luomanne musiikki on ollut mittaamattoman arvokasta jo yhden pienen ihmisen elämässä.