Teksti: Salla Harjula, kuvat: Maarit Laitinen
Seison Virgin Oilin hämmentävien feikkiantiikkisten pahvipatsaiden alla pääsiäislauantain myöhäisillassa ja minua risoo vähän kaikki. Olen flunssassa, kietoutunut visusti pitkään kaulahuiviin, enkä jaksaisi valvoa krouvin käsittämättömän myöhäisten soittoaikojen takia pikkutunneille asti.
Olen raahautunut paikalle, koska en ole vielä nähnyt Medeiaa uuden laulajavahvistuksensa kanssa, enkä kunnolla myöskään Swallow the Sunia bändin massiivisen viimevuotisen triplalevyn jälkeen. Mietiskelen pahvipatsaiden tiukassa tuijotuksessa, kannattiko.
Sitten Medeia rysähtää lavalle. Laulaja Frans Aalto vakuuttaa räyhäämisellään minut heti kättelyssä, vaikka tyypin huoleton grunge-look pääsikin hieman yllättämään. Ja vaikka ulkomusiikilliset seikat eivät teoriassa vakavaa musiikinharrastajaa kiinnosta, tässä kohtaa ei voi myöskään jättää mainitsematta kitaristi Samuli Peltolan cornrow-lettejä. Ei vain voi – haastan kenenkään paikalla olleen käsi sydämellä vannomaan, ettei huomannut näitä ensimmäisenä, kun bändi käveli lavalle.
Ylipäätään bändin jätkillä on tänään ilmeisen kova ysäri-lookalike-kisa meneillään, eikä siinä mitään. Hauskaa on lähinnä todeta, että vaikka harvemmin death metal -bändin kosketinsoittaja on tiiminsä katu-uskottavin jäsen, ainakin tänään yksinkertaisesti mustiin pukeutunut Laura Dziadulewicz vie tuon tittelin ihan heittämällä.
No, siitä musiikista sitten. Medeia jyrää livenä aina, eikä tämä ilta ole poikkeus. Bändi vetää teknistä äärimetalliaan tiukasti yhtenä joukkueena. Jopa pakollinen satunnainen kitaratilutus kuulostaa Medeian käsissä tylyn coolilta.
Tarkoista soittosuorituksista huolimatta bändillä on myös räjähtävä showmeininki. Kaikilla jäsenillä on tarttuvaa energiaa, eikä heidän pogoilunsa koskaan tunnu teennäiseltä yrittämiseltä, vaan se heijastelee biisien fiilistä tarkalleen. Oma kokemukseni on, että jotain tästä energiasta jää yleensä puuttumaan Medeian levyiltä, mutta saa nähdä, mitä eroa uusi laulaja tuo seuraaville kokopitkille.
Keikka on kova alusta loppuun. Henkilökohtaisia suosikkikohtiani ovat tutusti bändin vanhemmat palat (tiedän, miten hipsteriltä tuo kuulostaakaan). Cult-levyn Cold Embracessa ja Descensionissa vain on jotain omintakeista groovea, joka on bändin myöhemmästä materiaalista jäänyt pois. Vaan eipä se suoraviivaisempikaan tekninen metalli tänä yönä kylmäksi jätä.
Sitten on aika jonkin aivan muun. Swallow the Sun käynnistää tunnelmointinsa puolenyön jälkeen. Saapasjalkojani särkee ja flunssalääkkeen teho alkaa hiipua. Puoliksi odotan, että henkilökohtaiset energiatasoni tippuvat sitä mukaa, kun romanttisen synkkä atmosfääri laskeutuu ympärilleni bändin mukana.
Mutta ei. Swallow the Sun vetää runollista doomiaan suorastaan odottamattoman väkevästi. Bändin rauhaisa lavaesiintyminen on jyrkässä kontrastissa edelliseen pommiin, mutta heidän tyylinsä heijastelee soundia tasan yhtä luontevasti kuin Medeia omaansa. Erityisesti bändin solisti Mikko Kotamäki uhkuu eleetöntä, hiljaista karismaa, ilman että tyyppi tekee muuta kuin seisoo mikin edessä ja laulaa.
Heti kärkeen on myös mainittava, että olennainen osa bändin vahvaa ulosantia on uusi rumpali Juuso Raatikainen. Mies on paikannut isot saappaat, sillä Nightwishiin siirtyneen Kai Hahdon taitotasostahan ei ole kellään mitään kiistelemistä. Raatikaisen voimallinen ote soittamiseen kuitenkin tuo Swallow the Sunin soundiin helvetisti puhtia ja raskautta, joka saa biisit elämään.
Settilista painottuu luonnollisesti triplalevyn materiaaliin, mutta mukaan heitetään myös pari hienoa vanhaa, ylivoimaisesti upeimpana These Woods Breathe Evil. Keikan intensiivisyys kantaa tämänkin nuhaisen kuulijan mukanaan helposti noin tunnin ajan.
Kuitenkin kun puoli kahden maissa alkaa vielä akustinen osuus, oma huomioni hieman herpaantuu, enkä ole aivan ainoa. On tietysti henkilökohtainen preferenssi, miten bändin seesteisempi kama uppoaa – itse kuulun vahvasti aggressiivisemman puolen ystäviin. Yleisö kuitenkin silminnähden hieman harvenee tässä kohtaa, vaikka erityisesti biisi Songs From The North saakin raikuvat suosionosoitukset. Lopuksi bändi vielä palaa sähköisiin vetoihin ja itsekin herään uudestaan nyökyttelemään raskaamman kaman tahtiin.
Pääsen lopulta kotiin neljältä aamulla, kellojen siirto kesäaikaan vie minulta yhden unitunnin ja olen kuolemanväsynyt. Silti olen – ehkäpä yllättäen – suhteellisen varma, että kyllä tuota kannatti lähteä.
