Alkuun pientä pohjustusta allekirjoittaneen ja Manowarin suhteesta. Esitin taannoisessa Slayer-keikkaraportissa mielipiteenäni, ettei Manowar ole koskaan levyttänyt huonoa kappaletta. Pysyn yhä kannassani, ilkuttua Father-kappaletta ja suuruudenhullua Achilles, Agony and Ecstasy in Eight Parts -megateosta myöten.
Välillä on silti vaikea olla sataprosenttinen Manowar-fani. Niitä hetkiä tuli näidenkin kahden Suomen-keikan yhteydessä. Ensinnäkin, reilun 80 euron lipunhinta klubikeikalle tuntui aikamoiselta rahastukselta. No, se ei ole tyhmä, joka pyytää… Toisekseen, yhtyeen taustaorganisaation lähettämä kuvausohjeistus ja lopulta kielteinen fotopassipäätös tuntui kertakaikkisen turhalta spedeilyltä. Tämä vahvisti jälleen kerran sitä ajatusta, että Manowarin suursuosion esteenä on aina ollut ennen kaikkea yhtye itse.
Kun tähän vielä lisätään se tosiseikka, että The Circus ei näyttänyt olevan loppuunmyyty (yläkerros oli kokonaan kiinni), tunnelmat ennen keikkaa eivät olleet ihan korkeimmillaan. Vaan katso, kylläpä hevisoturit siltikin pääsivät yllättämään voimallaan.
Tai yllättämään ja yllättämään, kyllähän Manowar on aina ollut kova lavalla – aina siinä vaiheessa, kun itse biiseille annetaan tilaa. Nytkin pientä tyhjäkäyntiä oli ehkä vähän liikaa. Itse en sijoittaisi sekä kitara- että bassosooloa vain viiden kappaleen perään. Näin varsinkin, kun Joey DeMaion soittelu ja Sting of the Bumblebee -esitys menivät jälleen niin sanotusti vähän sinne päin. Miehen puhekin kuultiin taas kerran, mutta nyt se tuntui jotenkin aiempaa sydämellisemmältä ja paikkaansa puolustavalta.
Miinusta tulee myös hieman tasapaksun oloisesta settilistasta. Alkuperäisessä Gods And Kings World Tour -tiedotteessa kerrottiin, että kiertue juhlistaa Kings Of Metal- ja Gods Of War -levyjä. No, ensin mainitulta tuli kaksi kappaletta ja toiselta neljä (joista The Ascension on lyhyt johdatus King Of Kingsiin), joten juhlistuksen määrän voi tulkita itse.
Suurempana ongelmana oli silti, että valtaosa kappaleista oli sitä Manowarin suoraviivaisempaa ja varsin riffiköyhää tuotantoa. Muutamalle eeppisemmälle, sävykkäämmälle ja/tai hitaammalle kappaleelle olisi voinut olla tilausta. Toisaalta 2000-luvulle painottunut valikoima ja tasainen jytkytys olivat osa selkeästi mietittyä konseptia. Tältä osin ainakin tietty osa fanikunnasta sai varmasti makeaa mahan täydeltä.
Kaikesta tästä huolimatta plussapuolet veivät lopulta voiton. Ensinnäkin bändi on kokonaisuudessaan yhä todella tiukassa livesoittokunnossa. Kappaleet jyräävät eteenpäin valtavalla voimalla, ja Eric Adamsin äänelle täytyy antaa erityismaininta. Tänä vuonna 62 täyttävän miehen laulu soi yhä äärimmäisen uljaana, eikä korkeimpiakaan kohtia juuri oikaistu.
Kaikesta näki, että Manowar on yhä lavalla täydellä sydämellään. Varsinkin vuonna 2009 rivistöön palannut rumpali Donnie Hamzik tuntui nauttivan touhusta täysin rinnoin ja leveä hymy viipyili miehen kasvoilla pitkään. Oli myös sangen hauska seurata Adamsin häpeilemätöntä flirttailua ja riettaita elkeitä kahden eturivin naisfanin kanssa. Mihin muuten vastattiin samalla mitalla.
Lopulta keikka oli siis hyvinkin viihdyttävä kokonaisuus, josta jäi hyvä mieli. Ensi kerralla sitten pelkkiä klassikkoja sekä Gloves of Metalin ja Defenderin kaltaisia kulttisuosikkeja, kiitos!
Settilista:
Manowar
Die for Metal
Call to Arms
Sons of Odin
Kings of Metal
Karl Loganin kitarasoolo
Joey DeMaion bassosoolo ja The Sting of the Bumblebee
The Ascension
King of Kings
Hand of Doom
House of Death
The Dawn of Battle
DeMaion puhe
Lord of Steel
Hail and Kill
Warriors of the World United
Black Wind, Fire and Steel
The Crown and the Ring (nauhalta)