Allekirjoittanut Infernon edustaja ei ollut aiemmin vieraillut John Smith Frozen -tapahtumassa Jyväskylässä, mutta onneksi ”puute” tuli korjattua tänä vuonna. Pakottavien syiden takia tosin vain ensimmäisen tapahtumapäivän osalta, mutta kuitenkin.
Jäätyneen John Smithin kesäserkku John Smith Rock Festival on tullut todettua mahtavaksi festariksi jo useamman kesän kokemuksella, joten odotukset myös talviversion suhteen liitivät korkealla. Ja sitähän se sitten olikin: mainio tapahtuma.
Heti sisäänheittäneiden ovien jälkeen alkoi tapahtua hyviä asioita, sillä tapahtumapaikka Paviljonki oli sisustettu ja varusteltu näyttävästi, osin pikkujouluhenkeen, osin festarihenkeen.
Paviljonki on niin iso paikka, että siellä kulkiessa tuntui ihan oikeasti kuin olisi ollut isommillakin festareilla. Tuolla on pääestradi, tuolla toisessa hallissa on kakkoslava, tuolla on bändien nimmaripiste, tuolla on ruoka- ja juomakojuja, tuolla on myynnissä bändipaitoja. Ja niin edelleen. Ja mikäpä tuolla korkeuksissa on? Aivan, siellä on katto. Sadetta ei siis ole luvassa. Kuinka kivaa se sitten on? No, ihan helvetin kivaa.
Päälavan musiikillisesta ensi-iskusta vastasi Viikate, joka myös soitti vähintäänkin tyylikkäästi nimetyn Hell’s Desibells -syyskierroksensa viimeisen keikan. V-viisikko oli jämerässä iskussa ja konsertti oli kaiken kaikkeaan ”sitä ihteään”: kaihoisia kaakon sävelmiä maustettuna kappaleiden välisellä stand up -komiikalla. Yhtye teki myös lupauksen: se juhlii ensi vuonna kolmekymppisiä kaikkien muiden puolesta. Ehkä itsensäkin.
Reilun tunnin esiintyneen Viikatteen biisikattaus oli ilahduttavan monisyinen. Kuolleen miehen kupletin kaltaisten klassikoiden ohella mukana olivat muun muassa tuoreemmat veisut Älä pelkää pimeää ja Klovni Mortem. Entä Mies ja kuusi kantajaa? Enpä muista kuulleeni kappaletta livenä ihan hetkeen – muisti saattaa toki pätkiä.
Kun muun muassa rumpusoolo (!) ja tuttu päätösveto Kuu kaakon yllä olivat saatu selväksi pässinlihaksi, Viikate poistui lavalta syvien kumarrusten – niitä nähtiin niin lavalla kuin yleisössäkin – saattelemana. Niitä kolmekymppisiä odotellessa sitten.
Entä Stam1na? Myös lemiläiset olivat kiertueen loppusuoralla, mutta heitä odotti sentään vielä seuraavan päivän Joensuun-keikka.
Komeasti lavan sisustaneen Stam1nan ylivoimaisen livetoiminnan kehuminen on yhtä kekseliästä kuin nykyhallituksen haukkuminen, mutta hetkinen nyt sentään… Vaikka orkesterin meininki – se sisältää esimerkiksi monenlaisia rajuja liikeratoja – on vuodesta toiseen hämmentävän railakas, tekevätkö nämä muusikot ikinä soittovirhettä? Toivottavasti, sillä muuten heitä täytyy pitää robotteina.
Viikatteen ohella myös Stam1na täyttää ensi vuonna 30, mutta Antti Hyyrynen ja kumppanit ottivat eräänlaisen varaslähdön, ja juhlistivat loppusyksystä 2025 ”vähän nuorempiaan” eli parikymppistä debyyttilevy Stam1naa ja Uudet kymmenen käskyä -kakkosta, joka taas julkaistiin 2006. Luvassa oli siis Stam1na-klassikoita toinen toisensa perään: Paha arkkitehti, Viisi laukausta päähän, Vapaa maa, Väkivaltakunta, Merestä maalle… Riittääkö?
Entä oliko tarjolla stand upia Viikatteen tapaan? Totta kai, Stam1nasta kun puhutaan. Kun neljä seisovin jaloin soittavaa humoristia (Hyyrynen, kitaristi Pexi Olkkonen, basisti Kai-Pekka Kangasmäki ja kosketinsoittaja Emil Lähteenmäki) antoivat palaa, vastuu siirtyi jossain vaiheessa väistämättä kuulijoille. Lemi, karaoke ja lampaat mainittiin spiikeissä jo hyvissä ajoin. Ja toki ne kuulijatkin osallistuivat karkeloihin: kun lavalta varovaisesti kyseltiin, että onkohan Jyväskylässä tänään mahdollisesti hyvä meininki, kuultiin yleisön puolelta totuus: ”Ei niin hyvä kuin Lemillä!”
Stam1nan myrsky ei osoita laantumisen merkkejä. Se lupaa hyvää ensi vuodelle.
Sitten siirryttiin ulkomaille. Göteborgin ”uusi In Flames” The Halo Effect saapui Keski-Suomeen suoraan Japanista – vain kaksi päivää aiemmin nämä sävelet olivat soineet Tokiossa – mutta matkaväsymyksestä ei ollut tietoakaan, kun laulaja Mikael Stanne, kitaristi Niclas Engelin, basisti Peter Iwers, rumpali Daniel Svensson ja kiertuekitaristi Patrik Jensen nousivat lavalle ”kuulemattomien marssin” tahdissa. No okei, Stannen piti venytellä äänijänteitään biisin tai kahden verran, mutta ammattimies oli taas kerran ammattimies – ja niin vain ääni alkoi kulkea.
Suomalaiskollegoiden tapaan The Halo Effect oli vuoden viimeisten keikkojen äärellä. Ehkä touhussa oli jopa pientä ekstralatausta ennen joulun pyhiä tai epäpyhiä – valitse omasi – mutta bändi ei jättänyt mitään arvailujen varaan. Soitto, soundit, meininki, Stannen hyväntuuliset spiikit… Homma toimi ja raskaan musiikin sydämeensä päästäneet kansalaiset saivat tasan tarkkaan sitä, mitä he olivat tulleet hakemaankin. Kun The Halo Effect lopulta löi pillinsä pussiin kivikovan Days of the Lost / Shadowminds -kaksikon myötä, hymyt olivat herkässä niin estradilla kuin porukan puolellakin.
Entä illan päänimi Cradle of Filth? Jos joku on seurannut raskaan musiikin uutisointia edes etäisesti, COF:n viime aikojen turbulenssi ei varmasti ole jäänyt huomaamatta.
Cradle-kippari Dani Filth olikin taatusti iloinen kiivetessään JSF:n lauteille, sillä solisti sai ainakin keikan ajaksi ajatuksensa jonnekin muualle. Sillä tulihan viikonloppuna yleiseen tietoon, että peräti kuusi entistä COF-jäsentä on haastanut herra Filthin oikeuteen – aiemmin syksyllä tapahtuneiden kokoonpanosotkujen jatkoksi.
Saapa nyt sitten nähdä, miten tämä lakisaaga jatkaa vaellustaan, mutta ainakin Jyväskylässä ”business was as usual”. Toisin sanoen äärimetallin 35-vuotias veteraani kipusi näyttävälle kauhu- ja goottihenkisesti sisustellulle estradille kuusijäsenisenä – ihan niin kuin niin monesti aiemminkin. Uusi kokoonpano oli myös hitsautunut yhteen jo sen verran hyvin, ettei mistään pystynyt päättelemään, että kitaristi Jiří Háb ja kosketinsoittaja Kelsey Peters ovat olleet mukana vasta hetken aikaa.
Ja itseäni lainatakseni, bisnes oli entisellään noin muutenkin. Esimerkiksi Danin laulu on yhä edelleen… no, vähintäänkin mielipiteitä jakavaa. Kun mies kirkuu/kähisee korkealta ja kovaa, se kuulostaa samaan aikaan riipivältä ja kiehtovalta. Kaikki pisteet Suffolkin pienelle suurelle miehelle siitä, ettei käytännössä kukaan kykene edelleenkään kuulostamaan häneltä, mutta onko se sitten hyvä asia – varsinkaan vuonna 2025? Jaa-a. Se on vissiin up yours.
Yksi asia kuitenkin lienee varmaa, kun taas yksi vuosi on vaihtumassa: Danin elämäntyö Cradle of Filth puskee vääjäämättä eteenpäin – esteet tieltään raivaten. Loppua ei ole näkyvissä. Eikä toivottavasti John Smith Frozenillekaan!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
