Koin Swallow the Sunin ensimmäistä kertaa livenä Tullikamarin klubilla maaliskuussa 2004.
Sen jälkeen olen nähnyt Swallow the Sunin monissa kaupungeissa ja useilla festareilla pitkin Suomea. On ollut Tuskaa ja Ilosaarta, on ollut Saarihelvettiä ja Tapsantansseja, ja on ollut kaikkea akustisista keikoista balettiesitykseen asti.
Olin kokenut Swallow the Sunin elävänä 39. kertaa ennen Tavara-aseman keikkaa.
Voiko millään bändillä olla mitään uutta annettavaa enää 40. kerralla?
Tiesin Swallow the Sunista tulevan minulle elinikäinen kumppani jo kauan, kauan sitten, kun kuulin ensimmäistä kertaa kappaleen Through Her Silvery Body jo ennen kuin bändin The Morning Never Came -debyytti (2003) ilmestyi.
Siksi Swallow the Sun onkin soinut elämäni kaikissa käänteissä ja vaiheissa jo 23 vuoden ajan.
Tavara-asemalle astellessani nyt tammikuun lopussa 2026 en oikeastaan edes täysin tiennyt, mitä keikalta kannattaa odottaa. Swallow the Sun pääsee aina yllättämään hieman jopa settilistallaan. Koskaan ei voi tietää, käynnistetäänkö festarikeikka massiivisella Plague of Butterfliesilla. Ennen Tavara-asemaa olin väijynyt hieman, mitä bändi oli soittanut vain hetkeä aiemmin Australian-kiertueellaan, mutta settilistaa tuuletettiin Suomea varten.
Ennen Swallow the Sunia oli lämppärin vuoro. Tampereella se oli Vermilia.
Vermilia on ollut albumeilla itselleni hieman ristiriitainen tapaus lähinnä sen takia, että levytyksillään sellaiset asiat kuulostavat kotikutoisilta, joiden olisi hyvä olla tuotetumpia ja päinvastoin jotkin sellaiset asiat ovat liiankin hiottuna, joihin toivoisi sitä kuuluisaa rosoisuutta. Nyt klubiolosuhteissa oli hyvä testata, mitä tälle kaikelle tapahtuu livenä.
Vermilia pääsikin yllättämään. Livenä mainitut pienet säröt unohtuivat täysin ja Vermilian shamanistinen pakanametalli nousi oikeuksiinsa. Lämppärislotti kului kuin siivillä, kun toinen toistaan komeammat kappaleet seurasivat toisiaan, valoshow tuki kappaleita täysin ja tunnelma oli pienellekin yleisölle kohdallaan.
Mutta palataanpa kuitenkin siihen Swallow the Suniin.
Swallow the Sunin doom/death metalin resepti on periaatteessa yksinkertainen. Vähän nuotteja, yksinkertaisia melodioita ja jos kaiken pistää ihan palasiksi, on monet kappaleetkin rakennettu samoista aineksista. Totuus on kuitenkin ihan toinen. Soittaessaan laajan kattauksen koko tuotannostaan, Swallow the Sun toden teolla paljastaa sen, että se on vuosikymmenten ajan vanginnut jokaiseen melodiaan silkkaa tunnetta ja ihmisyyttä.
Monien bändien muuttuessa ajan kanssa tylsiksi ja rutinoituneiksi, tuntuu Swallow the Sun vain paranevan livenä ajan kuluessa. Kaukana ovat ne päivät, kun bändi oli hieman patsastelua, Mikko Kotamäen puhtaat laulutkin ujoa kuiskailua ja kaikkeen kaipaisi enemmän sitä tai vähemmän tätä. Nyt Swallow the Sun soi kuulaasti ja on juuri oikeissa hetkissä niin dynaaminen tai vähäeleinen kuin on tarpeen. Keikka oli taas kuin todella jyrkkä tunteiden vuoristorata.
Erityisesti lämmitti The Heart of a Cold White Land -kappaleen kaivaminen Songs From the North -albumilta viiden, vai peräti kuuden vuoden soittotauon jälkeen. Enkä kyllä odottanut kuulevani pian 19-vuotiasta Hope-nimikkoraitaakaan. Tai Ghosts of Loss -albumin (2005) nimensä mukaista, monumentaalista The Giant -kappaletta.
Swallow the Sun ei ainoastaan soita kappaleitaan livenä, vaan se vaikuttaa elävän niitä. Vähäeleiset nuotit soivat juuri oikeissa paikoissa, lavan valot ja värit elävät kappaleissa mukana ja ehkäpä huiminta on se, millainen live-laulaja Miko Kotamäestä on vuosikymmenten aikana tullut. Tavara-aseman keikka oli läsnäolevaa tunnetta myös häneltä.
Jos pitää Swallow the Sunin musiikista, en keksi mitään syytä sille, miksei bändin keikkoja kävisi katsomassa vähintään yhden jokaisella kiertueella. Swallow the Sun on tehnyt läpi uransa vain hyviä ja vielä parempia albumeita, joten materiaalia kyllä riittää. Ja mikä parasta, sitä myös soitetaan laajalla paletilla, ja hyvä niin.
Tietysti jokaisen keikan päätteeksi kuullaan Swallow (Horror part 1), mutta se onkin niin briljantti kymmenen pisteen tunnemyrsky jokaisella kerralla, että minun puolestani kappaleen saa soittaa vaikka kaksi kertaa joka keikalla.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Jaana Martinkauppi
Vermilia
Swallow the Sun
