Pian kolme vuosikymmentä vihaa ja aggressiota levittänyt Slayer on pyhä asia, joka ei kuole koskaan. Vai onko?
Metallin maailmassa on pieni joukko yhtyeitä, jotka ovat saavuttaneet urallaan niin paljon menestystä tai avanneet niin monia polkuja, että ne tuntuvat leijuvan omassa sfäärissään. Tällaisia yhtyeitä ovat Black Sabbath, Iron Maiden, Metallica, miksei Judas Priestkin.
Ja sitten on Slayer. Satan Laughs As You Eternally Rot.
Los Angelesin South Gatessa vuonna 1981 perustettu yhtye on kokenut vain murto-osan vastoinkäymisistä ja kritiikistä, joille metallin suurimmat ovat joutuneet alistumaan.
Slayer tunnetaan parhaiten kaksikymmentäkolme vuotta sitten ilmestyneestä 28 minuutin ja 58 sekunnin myrskystä nimeltä Reign in Blood. Levystä, joka nauttii nykyisen metallisukupolven parissa niin selvästä paalupaikasta, että sitä alkaa olla vaikea sijoittaa aikaan ja paikkaan.
Toiseksi parhaiten yhtye tunnetaan omistautuneista faneistaan, jotka ovat valmiita tekemään milteipä mitä vain yhtyeensä puolesta. Se, mistä kovanahkainen Slayer-fani yhtyettään kiittää on tinkimättömyys. Slayer ei ole hajonnut tai sekoillut itseään pelistä vaan tehnyt hommansa ja saanut likaisen työn tunnustuksen yleisöltään. Slayer on kuin äärimetallin AC/DC – se on uransa aikana muuttanut tyyliään vain suhteessa omaan tekemiseensä. Tämä tapahtui 1990-luvulla, jolloin jokainen metallin suuri oli ahtaalla. Vaikka yhtye on tehnyt jokusen keskinkertaiselta haisevan, maistuvan ja kuulostavan levyn, se ei ole sortunut musiikillisiin katastrofeihin.
Vanhetessaan Slayerista on tullut jälleen äkäinen. Jos yhtyeen tällä tietoa lokakuun puolivälissä julkaistavasta World Painted Blood -albumista voi jotakin tässä vaiheessa päätellä, se vie Slayeriä entistä jääräpäisemmin takaisin menneisyyteensä. Levyn otsikko on jopa suora pokkaus yhtyeen kultakaudelle.
Koska Slayerin taika on niin murtumaton, ja koska tästä taiasta on Infernon aiemmissa Slayer-jutuissa (#2, #37, #58) puhuttu jo tarpeeksi, tuntuu houkuttelevalta yrittää lukea yhtyettä ikään kuin vastakarvaan. Missä Slayer on epäonnistunut, missä se olisi jos olisi tehnyt asioita toisin, onko se todella kaiken gloorian väärti?
Näihin kysymyksiin saa vastata – urheiluselostaja Mauri Myllymäen lanseeraamaa ilmaisua käyttääkseni – ”Cuban boy” Dave Lombardo, perusinsinöörin näköinen katolilainen rumpujumala. Vaikka kuka tahansa olisi mieluiten esittänyt kysymykset sapekkaalle Kerry Kingille, Lombardokaan ei ole paperilla huono valinta. onhan hän ehtinyt jättää Slayerin jo kahdesti: vuonna 1987 Lombardo valitsi monista Slayer-faneista poiketen Slayerin sijasta naisensa, vuonna 1992 musikantti osasi poistua yhtyeestä ennen kuin se vaipui kaikkein syvimpiin urasuvantoihinsa.
Dave Lombardo on mies, johon voi soveltaa ilmausta ”soittaa rumpuja bändin kanssa”. Henkistynyt, pottatukkainen kannuttaja ei ole lähes kahteenkymmeneen vuoteen ollut sen paremmin elimellinen kuin eläimellinen osa Slayeriä. Hän on ammattimuusikko, joka kilkuttaa Slayerissä kirjallisella sopimuksella.
Luulisi siis, että Lombardo osaa katsoa yhtyettä ulkopuolelta.
Koska Slayer on yksi heavy metalin yleismaailmallisimmin kanonisoiduista nimistä, antifanilla on yhtyeen edessä vaikeaa. Slayeristä pitävät niin kriitikot kuin ostava yleisö, se on saavuttanut lukemattoman määrän ykköstiloja kaikenkarvaisten lehtien äänestyksissä – kuin myös kaksi Grammy-palkintoa. Tunnustuksia omanlaisestaan menestyksestä nekin.
Lukuun ottamatta Diabolus in Musicaa (1998) ja God Hates Us Allia (2001), bändi ei ole erehtynyt merkittäviin musiikillisiin harha-askeliin. Christ Illusionin (2006) kaltaisen voimallisen paluulevyn jälkeen tuntuisi jokseenkin typerältä palata edeltäjien puutteisiin. Dave Lombardokin joutuu miettimään tovin ennen kuin keksii, mistä antifani voisi syyttää yhtyettä niin, että syytös olisi oikeutettu.
– En usko, että olemme oikeasti yliarvostettu bändi. Meitä voi järkiperäisesti syyttää ehkä siitä, että teemme kovaäänistä musiikkia, hah! Muusta meitä on paha saada kiinni, koska teemme oikeastaan kaiken samalla tavoin kuin muutkin. Jos joku ei pidä bändistä tai musiikistamme, se on henkilökohtainen valinta ja sellaisena täysin oikeutettu, koska silloin on kyse henkilön omista tuntemuksista. Jokainen on oikeutettu niihin, Lombardo diplomatisoi…
Lue koko juttu uudesta Infernosta – ulkona 28.8. Teksti: Mikko Kuronen