Murha- ja kummitustarinoistaan tunnettu Swallow the Sun on uuden alun kynnyksellä lunaarisissa sfääreissä. Jossakin jälleensyntyvässä pimeydessä haisee progepieru.
Teksti: Mikko Kuronen Kuva: Markus Paajala
Tarina ei ala valoisasti. ”Aamulla kaikki oli hyvin, mutta nyt vituttaa”, naama vasemmalla toteaa. ”Eihän elämässä sellaista päivää olekaan, milloin ei vituta”, oikeanpuoleinen naama huomauttaa.
Turhahan teille on kertoa, mikä lokakuun lopussa vituttaa. Viima, märkä ja pimeys. Kelloja on ruuvattu tunti taaksepäin, luonnonvalo vetelee viimeisiään jo iltapäiväruuhkassa. Taivas on betonia, jossa valuu kusenkeltainen vana. Piti mennä ravintolaan syömään, mutta pimeää sielläkin: suljettu neljä päivää sitten, kertoo lappu ovella.
Jyväskyläläisen irkkupubin pöydässä jököttää tyhjä pullo tummaa olutta. Sen suuhun tyrkätyn kynttilän liekki tekee pöydän yllä kelluvista naamoista keltaisia. Vasemmanpuoleinen, Matti Honkoselle kuuluva, katsoo suoraan kohti. Oikealla oleva, Mikko Kotamäeksi tunnistettava, tuijottaa herkeämättä pöydän keskustaan. Mustiin lippahattuihin sonnustautuneiden soittajien huumori on tilannekuvaan sopivan synkeää. Voisiko Swallow the Sunin uutta levyä, nimeltään New Moon, pohjustaa alussa kuvattua hilpeämmillä murjaisuilla? Tuskin.
Päivää aikaisemmin keskustelun lähtökohtia on asettanut Ruotsista käsin yhtyeen isä Juha Raivio, jonka ideoima pala kansallisromanttisesti ahdistunutta sielunmaisemaa Swallow the Sunin neljäs pitkäsoitto pääasiassa on. Ruotsista? Aivan niin, Raivio on asettunut New Moonillakin vierailevan ruotsalaislaulajattaren Aleahin luokse, kartanoon metsien ja järvien keskelle. Tähän palataan vielä.
SUHDEPOLITIIKKAA
Länsinaapurin luontoa kävi kesällä nuuskimassa kitaramiehen lisäksi muukin bändi, ja ihan syyn kanssa. New Moon on Swallow the Sunin ensimmäinen ulkomailla äänitetty kiekko. Levykrediiteissä seisoo kaksi nimeä ylitse muiden: Fascination Street, studio keskellä Örebron korpea, ja Jens Bogren, hyväkurinen tuottaja, joka hioo valvomistaan levyistä marginaalimetallin näkökulmasta virheettömiä, joskus steriilinkin kuuloisia tapauksia. Bogrenin vaaksan verran epäilyttävä maine osoittautui Swallow the Sunin kohdalla myytiksi.
– Jos se olisi alkanut kukkoilemaan hirveästi, muuttanut sitä mitä pitäisi soittaa tai tehnyt biisille jotain, silloin olisi äkkiä alkanut tulla miehentappoa vastaan. Onneksi se oli enemmän sitä soundipolitiikkaa ja soittamiseen satsaamista niin, että tunne olisi kaikista kovin. Toinen jäbä, Johan (Örnborg), oli kunnon kulli soittohommissa, Raivio kertoo puhelimitse.
Kaksikko Honkonen & Kotamäki jatkaa seuraavana päivänä kotimaasta.
Matti: – Johan kuuli särössäkin jotain häiriöitä, vaikka kukaan muu ei kuullut. Tuli olo, että se vain keksii ja keksii, että pääsee ruoskimaan.
Mikko: – Olin kuullut juttua Jensistä ja odotin pahinta, mutta erittäin rento sen kanssa oli työskennellä. Onhan se kurinalainen mies, tykkäisi alottaa päivät aamukahdeksalta, mutta saatiin viilattua sitä ylöspäin kymppiin. Siinä syötiin aamupalaa, kun se meni virittelemään valmiiksi. Sitten avasi kaljan ja siitä aina päivä urkeni.
– Ei tullut onneksi niin kliiniä jälkeä, että kuulostaisi ihan koneelta koko levy. Hengittävää ja inhimillistä soundia toivottiin mutta samalla kylmää kyytiä. Ne on tietysti aikamoiset ääripäät toteuttaa. Siellä on hyytävää mutta myös lämpöistäkin hetkeä. Ainakin lämpö voi nousta jollakin kun kuulee joitakin kohtia! Se ei ole taas meidän ongelma, Raivio hersyttelee.
– Oli huippua huomata, että kun rupesi availemaan laatikoita studiolla, sieltä alkoi vanhaa pedaalia potkia esiin. Jens sanoi heti, että kaikki vedetään pedaaleiden kautta eikä lähdetä plugarilinjalle. Tuuletin älyttömästi siinä vaiheessa. Kun rupeaa hiirellä liikuttelemaan ylös ja alas jotain plugaria, siitä on rokki hyvin kaukana…
Lue koko juttu uudesta Infernon numerosta!