Tieto Kuolemanlaakson paluusta tuli yllätyksenä. Tulijoutsen-albumin (2014) ilmestymisestä oli kulunut pieni ikuisuus, kun bändi yhtäkkiä paiskasi internetiin tiedotteen, että oli äänittämässä uutta musiikkia kolmannelle albumilleen. Oli kesä 2021, eikä Kuolemanlaakso ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä ainakaan kolmeen vuoteen.
Kuolemanlaakson biisintekijä, kitaristi ja liideri Markus Laakso ja laulaja Mikko Kotamäki vakuuttavat, ettei bändi ole käyttänyt albumien välistä aikaa ainakaan yhdessä hengailuun. Yhtyeen jäsenillä on tekeillä kaikenlaista muutakin musiikkiin liittyvää, joten soittajaseurassa saa heilua joka tapauksessa aivan riittävästi.
– En minä jaksa pitää keneenkään yhteyttä, Kotamäki tunnustaa. – Olisiko tässä kerran vuodessa soiteltu. Ja tehtiinhän me jossain välissä vuotta 2018 muutama keikkakin. Sen jälkeen nähtiinkin vasta Kuusumun äänityksissä… Vai oliko meillä jossain vaiheessa joku yhteinen viikonlopunvietto teillä, Markus?
– Taisi olla, aprikoi Laakso. – Ei meillä koskaan mitään välirikkoja ole ollut, mutta eipä mullakaan ole juuri tullut pidettyä yhteyttä muihin kuin meidän rumpaliin, koska me asutaan lähekkäin. Pandemia on tietysti vaikuttanut siihenkin asiaan, mutta olen muutenkin omissa oloissani viihtyvä tyyppi.
Vaikka kaikilla on muitakin hankkeita, Kuolemanlaakso olisi voinut toimia ripeämminkin. Laakso naurahtaa miettineensä itsekin, miten hitossa Tulijoutsenesta voi olla niin kauan. Vastaus löytyy ajan rajallisuudesta.
– Tässä on ollut ihan helvetisti tekemistä. On ollut kirja- ja musaproggiksia, ja myös sellainen fiilis, että on pakko pitää taukoa. Keikkoja Kuolemanlaakso olisi kyllä voinut soittaa enemmänkin, mutta kun ei huvittanut.
Kotamäki huomauttaa, että Kuolemanlaakso on sillä lailla Laakson bändi, että sitä ei ole ilman häntä. Jos Laakso ei tee mitään, ei tee kukaan muukaan. Pitkät horrostusjaksot eivät kuitenkaan ole ongelma yhtyeelle, jonka ei tarvitse roikkua kiinni ajassa.
– Onhan tämä kertakäyttömusan riemuaikaa, ilmiöitä tulee ja menee, mutta ei se päde underground-metallissa. Ihmiset muistavat meidät, koska meidän musa ei ole sellaista, jota kuunnellaan kerran ja siirrytään seuraavaan artistiin, laulaja sanoo.
Laakso jatkaa Kuolemanlaakson olevan siten onnellisessa tilanteessa, että sen kuulijakunta on vakiintunut ja uskollinen. Siksi kahdeksan vuoden levyvälikään ei pääse aiheuttamaan stressiä.
– Jonkin verran on sellaistakin porukkaa, joka haalii jokaisen meidän julkaisun jokaisen version ja kaikki oheistuotteet päälle. Vuosien varrella on monesti kyselty, koska meiltä tulee uutta musaa. No, nyt tulee, koska on ollut oikeanlainen fiilis sekä tarpeeksi aikaa ja apurahoja.
Menneisyys
Hiljaisista vuosista saattaa olla Kuolemanlaakson kaltaiselle bändille jopa hyötyä. Yhdessä soittamisen saumoja ne eivät tietenkään hävitä, mutta kuljetun tien näkee etäältä tarkemmin ja siitä on etua suunnistamisessa. Jokainen julkaisu on bändin heijastus ja aikansa kuva.
Kuolemanlaakson marraskuussa 2012 julkaistu debyyttialbumi sai innostuneen vastaanoton. ”Uljas uusi maailma on väkevä kokonaisuus, josta ei löydy heikkoja lenkkejä. Siitä löytyvät syksyn kaikki värit ja melankolian sävyt”, Infernon neljän kirveen arvostelussa kerrottiin.
Aikoinaan kriitikoiden kiitokset otettiin vastaan ilolla, mutta kymmenen vuotta myöhemmin Kuolemanlaakson herrat eivät enää kykene ylistämään kättensä varhaisia töitä. Jos heiltä kysytään, Uljas uusi maailma oli… No, se oli mitä oli.
– Se oli tarkoituksellisen synkkä ja raskas levy, mutta myös aika pökkelö ylisimppeleine riffeineen ja sovituksineen. Mehän ei oltu tavattu koko porukalla kertaakaan ennen levyn tekemistä, Markus Laakso muistelee.
Kotamäki lisää, että silloin vasta haettiin suuntaa.
– Ekalla ei ollut vielä selvillä, mitä me oikein oltiin tekemässä. Biisit ovat toimivia, mutta toteutus aikamoista nuoruuden intoilua.
Vuoden 2014 Tulijoutsen oli toista maata. Infernon päätoimittaja Matti Riekki kirjoitti silloisessa levyblogissaan Kuolemanlaakson kakkoslevyn peitonneen edeltäjänsä helposti: ”Siinä missä debyytti loisti lähinnä paloissa ja haki usein muotoaan, uutuus tuntuisi olevan kauttaaltaan jämerän johdonmukaista tekoa.”
Kotamäki ja Laakso eivät tätä kiistä: toisella albumillaan bändi oli kehittynyt kaikilla rintamilla. Se oli saanut kiinni omasta tyylistään ja soittanut niin paljon keikkoja, että ote oli varmempi. Musiikkikin oli kehittynyt ja muuttunut haikeammaksi ja melankolisemmaksi.
2010-luvun alkupuolella oli vaikea kuvitella, että Kuolemanlaakson uusia julkaisuja joutuisi odottelemaan vuosikaupalla. Viime vuosina toiminnan tempo on kuitenkin ollut verkkainen kuin doom metalissa konsanaan.
– Alkuajat olivat tosiaan aktiivisia, Laakso sanoo. – Me julkaistiin kaksi albumia ja ep suunnilleen puolentoista vuoden sisällä. Silloin me kasvettiin yhteen, kun taas toisen ja kolmannen levyn välinen aika on erottanut meitä. Siitä huolimatta Kuusumu on mietityin levymme.
Miettimisellä Laakso viittaa siihen, miten biisit on toteutettu. Sitä, millaista materiaalia hän säveltää, hän ei suunnittele etukäteen.
– Mun oli mahdollista keskittyä musiikin tekemiseen, sovittamiseen ja demottamiseen tarkemmin kuin koskaan ennen. Mitään lähtöajatusta mulla ei ole koskaan. Homma vain lähtee johonkin suuntaan, ja pikkuhiljaa löytyy punainen lanka. En osaa tehdä vain tietynlaisia biisejä. Tietynlainen linjattomuus on aina läsnä ehkä siksi, että mulla on tosi laaja musiikkimaku. Kuusumun seitsemän kappaletta on keskenään aika erilaisia. Jotkut biisit saattavat olla pareja, mutta skaala on laaja.
Kuusumulla on Kuolemanlaakson kummankin aiemman albumin piirteitä, mutta se on niitä aggressiivisempi ja rivakampi.
– Mietin äskettäin yhden italialaisen tutun kanssa, onko tämä doomia enää ollenkaan, Laakso sanoo. – Minusta ei, mutta hänestä selkeästi on, nimittäin hienostunutta doomia.
– Tästä päästäänkin siihen kysymykseen, onko Kuolemanlaakso ikinä ollut lähelläkään doomia, Kotamäki huomauttaa. – Arvannet, että siinä yhdessä toisessa bändissä pitkään laulaneena olen joutunut debatoimaan tästä aiheesta muutamankin kerran. Hidas tempo ei itsessään tee doomia. Itse en pidä Kuolemanlaaksoa miltään osin doom-bändinä. No, mitä tää sitten on? Jotain. Pitääkö kaikki lokeroida? Jos pitää, niin ehkä tämä on death doomia, mutta kun tässä on paljon muutakin. Kuten Juicea ja Kotiteollisuutta.
Kaksikko ei tyrmää täysin sitäkään ajatusta, että mukaan olisi saattanut livahtaa aivan uudenlaisiakin vaikutteita.
– Markushan on enemmän ajan hermolla kuin ajatteleekaan olevansa, Kotamäki sanoo. – Se seuraa, mitä metallissa tapahtuu, minkä huomasi joidenkin biisien työnimistäkin. Mutta en spoilaa hommaa sanomalla muuta kuin että ehkä Ruotsista on tullut jotain.
Laakso tarkentaa, ettei vaikutteiden hakeminen ole tietoista.
– Tehdessäni en mieti säveltäväni jonkin tietyn bändin tyylistä biisiä. Työnimet keksin vasta sitten, kun olen lopulta tajunnut, mitä on tullut tehtyä.
– Eikä me yritetä keksiä pyörää uudelleen, Kotamäki sanoo. – Tämä on perusvarmaa hevimetallia. Ei sen tarvitse muuta ollakaan.
Kun Kuolemanlaakso aloitti toimintansa, se kertoi avoimesti innoittuneensa Celtic Frost -pomo Thomas Gabriel Fischerin Triptykon-bändin Eparistera Daimones -albumista (2010). Myös luottotuottaja löytyi sieltä suunnalta: Triptykonissa ja Dark Fortressissa vaikuttanut Victor ”V. Santura” Bullok on tuottanut kaikki Kuolemanlaakson albumit.
Osapuolet tutustuivat toisiinsa Helsingissä aikoinaan järjestetyillä Finnish Metal Expo -messuilla, ja yhteistyö todettiin toimivaksi heti Uljas uusi maailma -levyn sessioissa. Myös Tulijoutsenen äänitykset Santuran kanssa suomalaisissa mökkimaisemissa jättivät mieluisan muiston. Kuusumun tekeminen ei sen sijaan ollut helppoa, huokaa Laakso.
– Oli sikavaikea levy tehdä. Rummut ja laulut menivät vaivattomasti, mikään muu ei. Mikko ei tarvinnut kovin monta ottoa ördäosastolla. Puhtaat laulut ovat aina haastavampia, koska niissä täytyy miettiä enemmän tulkintaa.
Kotamäki sanoo, että Kuusumu on vielä liian lähellä sisäistettäväksi, mutta yksi asia on varma: laulusessio oli helpoin ikinä.
– Olin kesäkuussa Ruotsissa nauhoittamassa Swallow the Sunin levyä, ja vielä ennen juhannusta lauloin kymmenen biisiä Kuolemanlaaksoa. Ei siihen mennyt kuin kolme ja puoli päivää.
Kaipa levystä kuitenkin tuli uranne paras, niin kuin bändien uusista levyistä aina tuppaa tulemaan?
– En mä tiedä, Laakso sanoo. – Mielestäni Kuusumulla
ei esimerkiksi ole meidän paras kitarasoundi. En ole pettynyt siihen, mutta se on erilainen. Me äänitettiin kitarat mun live-setupilla, ja jälki on hyvin yksilöllistä. Siinä on luonnetta. Saa nähdä, mitä siitä sanotaan. Mehän nimittäin ollaan kitarasoundibändi, eli siihen asiaan tartutaan usein arvosteluissa.
Ahdistavat ajat
Kuusumu alkaa kauniilla ja pahaenteisellä pianomelodialla. Kun sulkee silmänsä, voi nähdä pilviverhon nousevan auringon eteen.
Jos muinaisaikojen ihmiset olisivat tunteneet doomin käsitteen, he olisivat saattaneet kuvailla sillä eräitä 500-luvun tapahtumista. ”Aurinko antoi valonsa ilman kirkkautta kuten kuu koko vuoden ajan, ja se muistutti tavattomasti aurinkoa pimennyksen aikana”, raportoi bysanttilainen historioitsija Prokopios vuonna 536. ”Miten outoa on, ettei omaa varjoaan näe edes keskipäivällä. Aurinko sinertää, kuu ei loista lainkaan, eikä vuodenaikojen välillä ole eroa”, päivitteli puolestaan roomalainen poliitikko ja historioitsija Cassiodorus samalla aikakaudella.
Tuo ajanjakso tunnetaan nykyisin vuosien 536–545 ilmastonmuutoksena. Tulivuorenpurkaukset ja maahan syöksyneet komeetankappaleet saivat kesälämpötilat laskemaan kohtalokkaisiin lukemiin, mistä seurasi nälänhätää ja sadonmenetyksiä. Euroopassa aurinko oli uhkaavan sumuharson takana yli vuoden ajan.
Kuolemanlaakson edellisillä levyillä Markus Laakso on hakenut sanoituksiinsa inspiraatiota niin Eino Leinon Helkavirsistä kuin Elias Lönnrotin Suomen kansan muinaisista loitsurunoista. Näiden teosten tunnelmat eivät loista poissaolollaan Kuusumullakaan, mutta varsinaisena innoittajana olivat aikalaiskertomukset ja myöhemmät tulkinnat 500-luvun ilmastonmuutoksesta.
Laakso on musiikintekijänä kokonaisuuksien rakentaja, jota eivät kiinnosta kolmen minuutin striimauksenmaksimointibiisit. Siispä Kuusumusta tuli väljästi temaattinen albumi.
Jos Uljas uusi maailma ja Tulijoutsen olivat syksyn musiikkia, Kuusumulla puhaltaa talven viima.
– Kun pimeys kesti puolitoista vuotta ja talvi kymmenen, kasvit lakkasivat kasvamasta eikä karja tykännyt. Ihmiset luulivat suututtaneensa jumalat ja että pimeys on ikuinen. Siihen aikaan pamahti käyntiin myös paiseruttopandemia.
– Tuumin, että tämän synkempää teemaa ei voi keksiä. Kuvittelin, millainen fiilis ihmisillä on silloin saattanut olla. Se avasi sanoittamisen padot. Integroin mukaan suomalaista muinaisuskoa, mikä kuuluu erityisesti kappaleessa Kuohuista tulisten koskien.
Kyse ei ole pelkästään katastrofitarinasta. Niin kuin Kuolemanlaakson aiemmatkin levyt, Kuusumu pohtii ihmisen luontosuhdetta. Aihepiiri on kiinni myös tässä ajassa, jossa ilmastonmuutos ja pandemia ovat kaikkien huulilla. Luonto osoitti mahtinsa silloin, ja niin se tekee nytkin.
– Tuon musiikkiin aika vähän omaa maailmankatsomustani, paitsi juuri luontoyhteyden kautta. Musiikinkuuntelijana kiinnitän aina huomiota siihen, jos jossain käsitellään kiinnostavaa aihetta. Haluan löytää myös omaan musiikkiini jonkin kiinnostavan kulman, jota ei ole aiemmin käsitelty. Olen tälläkin kertaa kääntänyt kaikki tekstit levynkansiin englanniksi, mutta voi meitä kuunnella sanoja ymmärtämättäkin. Musiikkiahan tämä vain on, Laakso sanoo.
Mutta on se aina paljon muutakin. Esimerkiksi Laaksolle itselleen Kuusumun aihepiirin tutkiminen on omanlaistaan eskapismia ja samalla tapa ymmärtää maailmaa.
– Tämä aika ahdistaa minua ihan suunnattoman paljon. Mitä kauemmas historiaan pääsee pakoon, sen parempi. On kiinnostavaa tutkia tuollaisia juttuja ja sitä, mihin kaikkeen ne vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Suosittelen kiinnostuneille David Keysin kirjaa Catastrophe: An Investigation into the Origins of the Modern World [2000]. Hän on spekuloinut, mihin kaikkeen 500-luvulla tapahtunut ilmaston viileneminen on vaikuttanut. Sen voi ajatella näkyvän esimerkiksi Rooman imperiumin kukistumisessa, Islamin nousussa ja erilaisissa kansanliikkeissä.
Tulevat ajat
Kaikki edellä mainittu on todella kiehtovaa, mutta tuomiopäivän musiikin tekemiselle voi olla olemassa muitakin motiiveja. Kyse saattaa olla siitä, että ihminen pyrkii pääsemään sinuiksi oman kuolevaisuutensa kanssa. Kuolemanlaakson keski-ikäiset miehet eivät käy tätä kiistämään. Aikaa on vielä, toivottavasti, mutta joskus se loppuu.
– Kyllähän sen tässä iässä jo tiedostaa, että elämä on rajallista, jouluaattona 1984 syntynyt Kotamäki sanoo.
– Keho ei tuntunut kaksikymppisenä tältä, toteaa Markus Laakso, vuosimallia 1976.
– Krapula kesti aikoinaan neljä minuuttia, nyt se kestää neljä päivää. Ja urheillessa tietää kyllä tehneensä. Kuolemaa on joutunut kelaamaan muutenkin, sen verran paljon on kavereita ja sukulaisia jo lähtenyt.
Vielä tässä vaiheessa mietitään enemmän elämää, ja elämä on musiikkia. Basisti Tuomo ”Usva” Räisäsen ja rumpali Toni ”Tiera” Ronkaisen yhdessä V. Santuran kanssa perustaman Rootbrain-yhtyeen albumi on äänitetty, ja siltä on jo julkaistu muutamia digisinkkuja. Myös Laakson unipopbändin Her Shadow’n ensialbumin neljä ja puoli vuotta kestänyt tekoprosessi on lopultakin viety päätökseensä. Kotamäki on kiireinen Swallow the Sunin laulajana, mutta hän ja Laakso aikovat vielä levyttää Unikko-nimen alla levyllisen Mark Laneganin inspiroimaa rockia.
Eikä siinä vielä kaikki.
– Kuusumun äänitysten jälkeen jäi päälle luova vaihe, joten tein melkein levyllisen ihan uutta kamaa, Laakso paljastaa.
– Se on sellaista White Zombie meets Misfits meets Venom -musaa. Mietin sitä ensin soololevyksi, mutta toisaalta en haluaisi olla liidilaulajana… Paitsi ehkä jossain Mariska-coverissa.
Ennen kaikkea tätä Kuolemanlaakson pitäisi päästä viemään Kuusumun kappaleet lavoille. Opus-yhtyeen klassikko Live
Is Life ei ole koskaan ollut muusikoille yhtä tuskallisen totta kuin tänä tautisena aikana. Haastattelua tehtäessä Laakso ja Kotamäki toivovat (mutta eivät usko), että Kuusumu ilmestyisi parempaan todellisuuteen. Vinyylipainotkin ovat niin tukossa, että iso kiekko myöhästyy.
– Eiköhän ne keikatkin vituiksi mene, Kotamäki profetoi.
– Muutama jo tipahti tai siirtyi. Kun joka-vitun-ikinen taho siirtää keikkojaan ja festivaalejaan, seuraa se, että joka paikka on ihan tukossa. Tilanne on haastava, kun klubeilla ei ole yhtään vapaata viikonloppua jäljellä.
Paljon on kuitenkin myös tehtävissä. Kuusumun sessioista jäi yli muutamia biisejä, joista saattaisi saada aikaan oman levynsä.
– Seuraava julkaisu tulee hyvinkin pian, Laakso sanoo. – Mutta sitä seuraavaa saatte taas odottaa jonkin aikaa.
– Nimittäin Markus Laakson viisikymppisiin saakka, Kotamäki vitsailee.
Julkaistu Infernossa 2/2022.