”Alice ei koskaan mene lavalle toivomaan nöyränä, että kunpa ihmiset tykkäisivät” – haastattelussa Alice Cooper 

Kauan sitten Alice Cooper löysi Detroitista menestyksen avaimet. Nyt hän on palannut moottorikaupungin palavien autiotalojen lämpöön kertomaan tarinoita. 

Kuva: Markus Laakso

Jos tahtoo päästä hengestään, kannattaa muuttaa Detroitiin. Vuonna 2007 FBI nimesi sen väkivalta- ja henkirikosten määrän perusteella Yhdysvaltain vaarallisimmaksi paikaksi. 

Muutamaa vuotta myöhemmin Detroit meni konkurssiin – velkaa oli yli 20 miljardia – ja se näkyi kaupungin kaduilla. Ilta-Sanomien vuonna 2019 julkaisemassa jutussa keskustan kerrottiin olevan kuin zombielokuvasta. Kaupungin alueella on edelleen jopa 70 000 hylättyä rakennusta. 

2000-luvun taloudellisen taantuman murjoma Detroit tunnetaan onneksi paljon muustakin kuin modernista kurjuudesta. 1900-luvun alkupuolella kukoistava autoteollisuus houkutti sinne valtavasti uusia asukkaita, ja hyvät palkat tekivät työläisperheistä keskiluokkaa. Pitkän synkän alhon jälkeen autoala on lähtenyt uuteen nousuun. Kaupunki on myös perinteikäs musiikkikaupunki, joka tunnetaan Motown-soulista ja teknomusiikista. 

Detroit on kultivoinut myös monia Michiganin osavaltion klassikkorockbändejä. Siinä on kulma, josta Alice Cooper lähti rakentamaan uusinta albumiaan. Detroit Storiesin kannessa moottorikaupunki näyttäytyy rock’n’rollin Gotham Citynä, jonka superpahiksena häärii tietenkin Alice itse.

Äskettäin 73 vuotta täyttänyt Cooper ei kuulosta päivääkään yli kaksikymmenvuotiaalta selittäessään, että hänen ja tuottaja Bob Ezrinin alkuperäisenä ideana oli tehdä mutkaton rock’n’roll-levy.

– Se johti siihen, että aloimme miettiä, mikä mahtaisi olla Yhdysvaltain kovan rockin pääkaupunki. Los Angelesissa on omanlaisensa seksikäs rokkiviba tyyliin The Doors. San Franciscossa häilyy Grateful Deadin henki. New Yorkissa taas on kaikenlaisia sofistikoituneiden riiviöiden bändejä. 

– Mutta entäs Detroit? Sieltä tulivat Motownin rhythm & blues -klassikot, mutta myös kaikki parhaat rockaktit, kuten Alice Cooper, The Stooges, MC5, Bob Seger ja Ted Nugent… Silkkaa rankkaa kitararockia. Siinä kohdassa ehdotin, että mennään Detroitiin, tehdään biisit siellä ja äänitetään ne paikallisten soittajien kanssa.

Palat paikoilleen 

Kun Alice Cooper palasi Detroitiin, siinä sulkeutui parikin ympyrää.

Hän syntyi Detroitissa pappisperheeseen vuonna 1948, vaikkakin varttui Arizonassa. Alkuperäinen Alice Cooper -yhtye taas muutti Detroitiin vuonna 1970 tehtyään ensin pari outoa albumia länsirannikolla Frank Zappan levy-yhtiölle. Detroitissa bändi alkoi saada nimeä, ja juuri siellä nuori kanadalaistuottaja Bob Ezrin näki sen keikalla ensimmäisen ratkaisevan kerran.

Kaiken tapahtuneen jälkeen ei ole ihme, että ikämiehen mieli palaa juuri Detroitiin. Cooper kieltää suhtautuvansa vanhoihin aikoihin nostalgisesti mutta pitää niitä uransa hauskimpina. Ennen menestystä keikat olivat mieleenpainuvia eri tavalla kuin sen jälkeen.

– Siihen aikaan meillä ei ollut yhtään rahaa, joten show ei ollut sellainen kuin nykyisin. Meillä ei ollut varaa giljotiiniin, hirttopuuhun tai mihinkään sellaisiin show-elementteihin, joita otimme käyttöön, kun tulimme suosituksi. Paremman puutteessa etsiskelin backstageltä mitä tahansa esineitä, joita voisin käyttää lavalla. Joskus sieltä löytyi moppi tai luuta tai roskakori, joille keksin käyttöä. Se oli sissimeininkiä, improvisaatioteatteria, ja bändi paiskoi rock’n’rollia voimalla päin pläsiä, niin kuin The Yardbirds.

Alice Cooper soitti keikkoja The Stoogesin, Suzi Quatron, MC5:n, The Kinksin, Ted Nugentin ja Savoy Brownin kanssa. Toiset akteista olivat jo tunnettuja, toiset eivät. 

– Me, MC5 ja The Stooges olimme pieniä paikallisia bändejä, jotka pyrkivät lämmittelemään isoja nimiä ja yrittivät raapia kasaan rahaa ruokaan ja vuokraan.

Harva kaupungin ulkopuolella oli kuullut Detroitin rockbändeistä, mikä vain lujitti yhteishenkeä. Skenen sisällä vallitsi aito toveruus.

– Biletimme kimpassa keikkojen jälkeen. Kaikki tunsivat toisensa ja olivat kavereita keskenään. Detroitin rock’n’roll-skene oli tosi hyvässä kuosissa. Pehmorokkarit eivät pärjänneet siellä. Alice Cooper sopi Detroitiin oikein hyvin, koska siellä piti soittaa kovaa kamaa, sellaista kuin Hanoi Rocks myöhemmin, Cooper sanoo muistaen puhuvansa suomalaiselle.

1970-luvun taitteessa kaupungin ilmapiiri oli otollinen aggressiivisille bändeille. Hippiunelma oli hukkunut omaan utopistisuuteensa, ja Detroitin kadut olivat täyttyneet etnisiin vähemmistöihin kuuluvista mielenosoittajista, jotka olivat saaneet tarpeekseen kehnoista elinoloista ja syrjinnästä. Presidentti Lyndon B. Johnson määräsi armeijan tukahduttamaan mielenosoituksia, ja valkoinen keskiluokka alkoi paeta rauhattomuutta siirtymällä keskustasta lähiöihin. 

Vaikka aika ja paikka olivat otolliset Cooperin makaaberille viihteelle, ilman Bob Ezriniä hän olisi luultavasti jäänyt Detroitin klubeille kulttiartistiksi soittamaan alkuaikojensa omituista friikkipsykedeliarockia. Klassisen koulutuksen saanut nuori tuottaja oli bändille sitä mitä George Martin The Beatlesille.

– Bob näki meidät keikalla ja äimistyi. Meissä oli teatraalisuutta, jollaista muissa ei siihen aikaan ollut. Monet inhosivat meitä ja kaameaa lavashowtamme, mutta Ezrin näki meissä potentiaalia ja rockin tulevaisuuden. 

Alice Cooper oli jännittävä bändi mutta musiikillisesti täysin levällään. Ezrin oli vasta aloittelemassa uraansa, mutta hänellä oli jo valtavasti musiikillista osaamista sekä se kokonaisvaltainen visio, joka sittemmin teki hänestä yhden maailman arvostetuimmista tuottajista. 

Ezrin havainnollisti asiaa Cooperille sanomalla, että kun kuulee The Doorsia tai The Rolling Stonesia, ne tunnistaa. Mutta kun kuulee Alice Cooperia, kyseessä voisi olla mikä tahansa bändi. Oli siis luotava oma soundi.

– Bob Ezrin keräsi kaikki ideamme muokaten ja jäsennellen niitä. Hän sai meidät soittamaan kolmen minuutin biisejä, jotka tunnisti välittömästi kappaleiksemme ja jotka kelpasivat radioon. 

Marraskuussa 1970 julkaistu I’m Eighteen oli Alice Cooperin ensimmäinen hitti, ja vuosikymmenen alkupuolen aikana bändi nousi maailmanmaineeseen. Alice Cooper kiteytyi bändistä henkilöksi 1970-luvun puolivälissä, kun Alice lähti soolouralle. 

Ezrin ja Cooper tekivät yhteistyötä vielä miehen ensimmäisillä sooloalbumeilla ja palasivat yhteen kymmenen vuotta sitten Cooperin soolodebyytin jatko-osalla Welcome 2 My Nightmarella, jolla kuultiin muitakin alkuperäisen bändin jäseniä.

– Kun bändimme 1970-luvun puolivälissä hajosi, kyseessä ei ollut niinkään avio- vaan asumusero. Pidimme yhteyttä ja auttelimme toisiamme, jos tarve oli. Emme siis ole koskaan olleet huonoissa väleissä, Cooper kertoo. 

Asenne ratkaisee

Detroit Stories ei ole ensimmäinen levy, jolla Alice palaa Detroit-aikojensa tunnelmiin – The Eyes of Alice Cooper (2003) ja Dirty Diamonds (2005) julkaistiin 2000-luvun garage rock revivalin tiimellyksessä samassa hengessä. Tietty musiikillinen mukautuvaisuus tai opportunismi on tyypillistä Alice Cooperille; hän on useimmiten pyrkinyt tekemään ajan hengen mukaista musiikkia. Vaikuttavaa on, että hän on saanut homman toimimaan lähes joka kerta. 

– Se johtuu siitä, että minulla on aina idea, jonka haluan toteuttaa, ja teen sen aina parhaiden muusikoiden kanssa. Sellaisten, jotka ymmärtävät Alicea.

Rustbelt-studioilla kaupungin pohjoispuolella äänitetyllä Detroit Storiesilla soittavat muun muassa MC5:n kitaristi Wayne Kramer, The Detroit Wheelsin rumpali Johnny “Bee” Badanjek, kaupungin jazz- ja r&b-piireistä tuttu basisti Paul Randolph sekä Motor City Horns -torvisektio. Levyllä esiintyy myös Alicen alkuperäinen bändi. Kitaristi Glen Buxton kuoli vuonna 1997, mutta muut vanhan liiton veijarit ovat vierailleet Cooperin albumeilla viimeisen kymmenen vuoden aikana.

– Teimme vanhan bändin kanssa Detroit Storiesille kimpassa biisin nimeltä I Hate You, jolla haukumme toisemme vuoronperään. Se on meidän tapamme osoittaa, ettei meillä ole mitään toisiamme vastaan, vaan voimme yhä pitää hauskaa yhdessä. Toinen vanhan bändin biisi levyllä on Social Debris, joka olisi voinut hyvin olla Love It to Deathillä tai Killerillä [kumpikin 1971].

Muuntautumiskyvyn lisäksi Cooper tekee vaikutuksen sillä, miten paljon keikkoja hän edelleen soittaa – mies kiertää maailmaa kuin hänen henkensä riippuisi siitä. Viime vuosi kuitenkin osoitti, ettei Cooper lakkaa olemasta, vaikka kiertueet loppuvat.

– Oli siinä totuttelemista, ikänsä puolesta riskiryhmään kuuluva Cooper puuskahtaa. 

– Tavallinen päiväni kiertueella on sellainen, että syön aamiaisen, käyn golfaamassa ja shoppailemassa vaimoni kanssa, syön lounaan, otan nokoset ja alan valmistautua keikkaan. Viime kiertueellani soitin 190 kaupungissa ja tein nuo asiat niissä kaikissa. Olen tottunut sellaiseen rytmiin, elämään tien päällä, ja kehoni reagoi muutokseen. Minulla ei ollut paljonkaan tekemistä enkä voinut mennä mihinkään. Muusikkona aloin tietysti kirjoittaa biisejä.

Keikkojen ajatteleminen saa vanhan kehnon selvästikin syttymään. Lavalla hän on ajaton kummajainen, joka hallitsee tilannetta. 

– Alice ei koskaan mene lavalle toivomaan nöyränä, että kunpa ihmiset tykkäisivät. Me emme soita ihan kivassa livebändissä vaan käymme yleisön kimppuun täysillä. Haluan, että meistä puhutaan jälkeenpäin, enkä ikinä soita puolivillaista keikkaa. Asenne ratkaisee. Minä tiedän, mikä biisi toimii ja mikä ei. Jos yleisö ei reagoi johonkin biisiin keikalla, sitä ei todellakaan soiteta seuraavana iltana. 

Tarinan sivujuonteet

Kovaäänisintä kohinaa Alice Cooperin keikoilla synnyttävät tietenkin ne kaikkein suurimmat hitit. Tuoreimmat niistä Cooper kirjoitti lauluntekijä Desmond Childin kanssa 1980-luvun lopulla. Hittinikkari Child vihjasi äskettäin sosiaalisessa mediassa työskentelevänsä taas Cooperin kanssa. Se on totta, mutta Trashin (1989) ja Hey Stoopidin (1991) kaltaisia glam metal -levyjä ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa.

– Olen mukana Desmondin tulevalla levyllä. Se ei oikein ole minun musiikkiani vaan enemmän tätä päivää, popmusiikkia ja tanssittavaa futukamaa. Desmond kuitenkin sai vakuutettua minut siitä, että ääneni sopisi loistavasti yhteen hänen biisiinsä. Lupauduin laulamaan siinä, koska minusta on aina kiinnostavaa tehdä töitä hänen kanssaan. Hän on yksi suurista biisitohtoreista. Desmond on myös Ezrinin läheinen ystävä, joten en minä kovin kauas kotoa karannut.

Viime vuosina Cooper on rundannut myös Aerosmithin kitaristin Joe Perryn ja näyttelijä-kitaristi Johnny Deppin kanssa perustamansa Hollywood Vampires -bändin laulajana. Superkokoonpano on sekin valmiina toimeen. Cooper miettii, että uusi albumi syntyisi varmasti tuossa tuokiossa livenä studiossa, ja keikkojakin on jo buukattu. Ennen Hollywood Vampiresin herättelyä hänen täytyy kuitenkin tutkia, mitä Detroit Storiesin tiimoilta on tehtävissä. 

Alice Cooperin ajat rockin aallonharjojen etsijänä taitavat olla ohi. Hänestä on tullut klassikkorockartisti, joka kuitenkin uusiutuu aika ajoin pitääkseen työnsä luovana ja mielekkäänä. Toisin sanoen Cooper ei ole tehnyt Detroit Storiesia siksi, että kaupungin soundi olisi nyt jotenkin erityisen listaseksikäs. MC5 ja The Stooges ovat toki ikuisesti cool, mutta rock ei ole päivän kova sana.

Enemmänkin Detroit Storiesissa tuntuu olevan kyse rakkaudesta tiettyyn aikaan ja paikkaan sekä varmasti myös henkilökohtaisesta nostalgiasta, vaikka Alice ei sitä tahdo myöntää. Cooperin ura on pitkä, polveileva ja värikäs, mutta monien muiden tavoin hän itsekin tuntuu pitävän 1970-luvun alkua sen legendaarisimpana vaiheena.

– Siitä, kuinka vihattu bändi nousee maailman huipulle, saisi hyvän elokuvan. Se oli pitkä matka, jonka aikana tapahtui paljon kaikenlaista hauskaa ja täysin uskomatonta. Sanoinkin jo Johnny Deppille, että jos hän olisi vähän paremman näköinen, hän saisi näytellä minua.

Julkaistu Infernossa 2/2021.