”Aloitimme haudantakaisella örinällä ja saatanallisilla sanoituksilla jo vuoden 1986 kesällä” – haastattelussa Necromancer

Hyvinkäältä käsin vuosina 1986–1991 riehunut Necromancer on kuollut ja kuopattu, mutta sen mustan thrashin perintö elää syvällä suomalaisen metallin sisuksissa.

Metallin kultaista 1980-lukua muistellessamme katseemme kääntyy usein Yhdysvaltojen, Ison-Britannian ja Saksan suuntaan, missä NWoBHM:n ja thrash/speed metalin aallot kuljettivat metallia koko ajan äärimmäisemmäksi. 

Suomalaisen metallin historianlehtien havistessa mainituksi tulevat aina speed metal -pioneerimme Stone, Hietalan veljesten luotsaama Tarot, thrashbändi A.R.G. ja hardrockimmalta puolelta Zero Nine. Ne pinnan alla metalliaan jyränneet bändit sen sijaan jäävät usein paitsioon. 

Yksi ajanjakson repivimmistä suomalaisista metallibändeistä nousi helmikuussa haudastaan, ainakin levylle. Kyseessä on hyvinkääläinen Necromancer. 

– Aloite Songs about Death and Stuff – 1986–1991 -kokoelman julkaisusta lähti Bestial Burst -levy-yhtiön taholta, ja me otimme sen ilolla vastaan, Necromancerin kitaran varressa lähes koko bändin uran ajan vaikuttanut Juha Mattila kertoo. 

– Onhan se melkoinen kulttuuriteko julkaista jälkipolville muistijäljeksi jotain, mikä oli omalta osaltaan aloittamassa suomalaisen metallin vyöryä niin Suomessa kuin maailmallekin. 

Saatanan pioneerit 

Mattilan omat metallijuuret yltävät 1980-lukuakin pidemmälle, ja hän kertoo kulkeneensa raskaan musiikin suhteen sen monille tutun polun. 

– Aktiivinen musiikinkuunteluni alkoi jo 70-luvulla, jolloin täällä Etelä-Suomessakin oli meneillään vahva rockabillybuumi. Sen mukana mentiin, erityisesti Crazy Cavania ja Matchboxia kuunnellen. 80-luvun alussa Stray Cats räjäytti pankin, mutta sen aikainen punk ei liiemmin iskenyt. Uusromanttinen ja gootillinenkin Ultravox oli minulle noin vuonna 1982 siihen asti merkittävin musiikillinen kokemus, minkä jälkeen mikään ei enää ollut kuin ennen. 

– Siitä olikin enää lyhyt pyrähdys heavy metalin maailmaan, jonka tarjosivat Iron Maidenin The Number of the Beast [1982] ja Piece of Mind [1983]. Toki samalla pöytään hyväksyttiin Judas Priest, Accept, Mercyful Fate ja muut. Itseltäni sivuraiteille jäivät niin Deep Purple, Rainbow kuin Black Sabbath, ehkä sen vuoksi, että ne eivät kuulostaneet niin tuoreilta kuin NWoBHM. 

Mattilan ”leuka putosi lattiaan”, kun hän kuuli vuonna 1984 ensimmäistä kertaa Slayeriä ja Metallicaa. 

– Samaan koppaan tuli myös Venom. Vieraillessani Englannissa vuonna 1985 toin sieltä mukanani Slayerin Hell Awaitsin ennen kuin se ehti täällä levykauppaan. Sen saatanallinen ja nopea ulosanti oli jotakin todella rankkaa, mystistä ja upeaa. 

Necromancerin synty ei ollut kuin ajan kysymys. Pian Mattilan ympärille rakentui kokoonpano, jossa soittivat aluksi Niko Rintamäki (laulu ja basso), Max Malin (rummut) ja Anssi Autio (kitara, myöhemmin myös laulu). Jo tässä vaiheessa Necromancer soitti määrätietoisesti aggressiivisin mörinöin kuorrutettua nopeatempoista thrash metalia, jollaista ei ollut Suomessa aiemmin kuultu. 

– Aloitimme haudantakaisella örinällä ja saatanallisilla sanoituksilla jo vuoden 1986 kesällä, enkä ole tähän päivään mennessä tullut tietoiseksi muista vastaavista orkestereista Suomessa siihen aikaan, Mattila sanoo. 

– Otimme vaikutteemme nimenomaan Slayeristä, Possessedistä, Venomista ja Bathorysta. Metallicasta ei ollut juurikaan vaikutteeksi ennen kuin Ride, Master ja Justice vakuuttivat metallisemmalla ilmaisullaan. Tiesimme Stonen heidän silloisen demonsa osalta, ja bändi kuulosti tuolloin vähän kevyemmältä. Hybrid Childrenin Jasseen tutustuimme samoihin aikoihin. Tuolloin hänen bändinsä oli heavyä soittava Dies Irae. 

– Paikallisista bändeistä tunsimme Hellholen, jota katsoimme ihaillen ylöspäin. Hellholen Mike muuten soitti Necromancerissa yhdessä vaiheessa reilut puoli vuotta, kun olin itse poissa erimielisyyksien vuoksi. Sitten oli tietysti Zero Nine, Peer Günt ja Tarot, mutta mikään suomalaisista kasaribändeistä ei ollut samanlaista hautaholvien murinaa saatanallisine teksteineen kuin me.

Orastavaa teinitähteyttä 

Necromancer lähti tekemään treeninauhoja ja demoja kovalla tahdilla tuoden itsensä ryminällä esille myös keikkalavoilla. Mattila kertoo muistavansa 33 vuoden takaiset keikat yhä kuin eilisen päivän. 

– Ensimmäinen keikkamme oli paikallisen yläasteen ja lukion diskossa 1986 elokuussa, mutta eräänlainen Necromancerin proto esiintyi jo saman vuoden keväällä. Varsinainen virallinen julkitulo tapahtui helmikuussa 1987, kun soitimme Yleisradion Pää auki -bändikatselmuksessa Hellholen ja muutamien muiden bändien kanssa. Meidän biiseistämme Enforced to Killin örinäversio tuli radiosta. A.R.G:n kaverit kertoivat meille eräällä yhteisellä keikkareissulla Itä-Suomessa, että juuri tämä radionauhoite innosti heitä bändinsä alkuaikoina. 

Vuosikymmeniä jälkikäteen on vaikeaa edes arvailla, miten Suomessa, ja varsinkin Hyvinkään kokoisella paikkakunnalla, suhtauduttiin pitkätukkaisiin metallimörkoihin.

– Meno uusimaalaisessa pikkukaupungissa saattoi olla vielä 80-luvun puolivälissä hieman takapajuisempaa, ja 50-luvun rokkaripojat olivat pitkätukista vähän näreissään. Kuljettiinkin kaupungilla isommissa porukoissa, ettei tappeluja tulisi, Mattila sanoo.

– Punkkarien kanssa metalliporukalla oli aina hyvät välit, sillä mekin kuuntelimme kovia hc-bändejä kuten D.R.I:tä, Agnostic Frontia ja Crumbsuckersia sekä kotimaisia suuruuksia kuten Lamaa, Mahoa Neitsyttä ja vaikka hyvinkääläistä Vandaaleja, jota Necromancer coveroi ihan alkuaikoina. 

– Huolissaan meistä olivat lähinnä helluntailaiset, joita kävimme kylmien talvisten perjantai-iltojen iloksi kiusaamassa teetupabussissa, jonka he toivat Hyvinkään keskustan parkkipaikalle pelastamaan nuoria sieluja paholaiselta.

Helsingin legendaarinen Lepakko näytteli merkittävää osaa suomalaisen kasarimetallin näyttämönä. Mattila muistelee paikkaa erityisellä lämmöllä.

– Itse olin mukana kahdella kolmesta Lepakon-keikasta, joilla Necromancer esiintyi, ja kyllähän ne Metal Massacret olivat legendaarisia. Youtubessa on Luxi Lahtisen arkistoista saatu kokonainen tallenne keikaltamme vuodelta 1988. Aikamoinen kohokohta oli helmikuu 1989, kun pääsimme Lepakkoon Candlemassin lämppäriksi. Siinä oli jo ison maailman makua. Mukavia heppuja he olivat, vähän tietysti meitä vanhempia ja kokeneempia. Laulaja Messiah Marcolin juoksi takahuoneeseen kaikissa kaapukomistuksissaan kesken biisin, kun oli mennyt piilolinssi solmuun. Sitä sitten ihmeteltiin. 

– Olin Candlemass-keikan aikoihin vielä 17-vuotias, joten meille sopi mainiosti ryypätä salaa heidän kaljakorinsa tyhjäksi, kun ikää ei vielä ollut. Bändärityttöjäkin pyrki backstagelle karmeista kiinni pitäen ja nimmareilla piti sotkea fanien farkkuliivejä, joten jonkinlaista orastavaa teinitähteyttähän se oli!

Kun Mattila muistelee Necromancerin villeimpiä vuosia, hän käyttää sananpartta ”joka paikassa sattui ja tapahtui”.

– Kyllähän siinä kaikenlaista kohellusta oli. Olimme Necromanceria perustaessamme 15–17-vuotiaita ja bändin hajotessa vähän yli parikymppisiä, joten pussikaljaa meni treeniksellä tiukkaan tahtiin, Mattila naurahtaa.

– Kesällä 1988 olimme Liedossa punkfestareilla. Ohjelmassa oli 75 punk/hc-bändiä ja me. Myös eräs torniolainen CMX oli paikalla. Kitaravahvistimen puutteessa jouduin soittamaan bassovahvarin kautta, ja kolmen biisin jälkeen hajosivat rummut. Hyvinkäältä Lietoon ja takaisin, kolme biisiä soittaen! 

– Myös Käpylän Vuoritalolla järjestetyt metallimeuhkajaiset olivat legendaarisia. Keikkasalin yläpuolinen kerros oli joskus romahtanut alas ja rojua oli siellä täällä. Salissa oli useita asteita pakkasta, joten esiinnyimme villapaidat päällä. Keittiötiloissa punkkarit suunnittelivat eduskuntatalolle koe-eläinten vastaista mielenosoitusta.

– Ehkä kultaisimmat muistot ovat Turusta, Auran Panimolta, jonne paikalliset aktiivit hommasivat Lasun eli Laura Sarvilinnan johdolla metallitapahtumia. Samoihin aikoihin järjestettiin myös ensimmäisiä Down by the Laitureita.

– Ensimmäinen reissu Turkuun vuonna 1988 oli kyllä varsinaista Speedy ja Saku -meininkiä. Lähdimme Hiacella liikenteeseen koko backline peräkontissa jo edellisenä päivänä, että maalaispojat löytäisivät varmasti perille. Tietysti sinne löydettiin nopeasti, ja keikkapäivänä oli mukavaa herätä pakun perästä bändikamojen seasta hikisenä ja pienessä krapulassa. Olisihan tuon voinut ehkä hoitaa paremminkin!

Progen niskalaukaus kuolemalle

Necromancer ehti tehdä viiden vuoden aikana neljä julkaisua, joihin kuului treenisnauhojen ohella kaksi demoa ja vuonna 1990 ilmestynyt Downfall-ep. Jotain bändin kiihtyvästä vauhdista kertoo, ettei ensimmäisen ja viimeisen julkaisun bändiä meinaa tunnistaa samaksi.

– Se johtui kahdesta asiasta, Mattila avaa. – Ensinnäkin soittotaidon huomattavasta kehityksestä alkuaikojen räpellyksestä teknisempään metalliin. Toinen oli musiikillisten vaikutteiden laajeneminen selkeästi progen ja orastavan progemetallin puolelle, joka on ainakin itselläni se kaikkein leimaavin vaikute vielä tänäkin päivänä. Suurimpia vaikuttajia itselleni olivat Rush ja Queensrÿche sekä 90-luvun alkupuolelta alkaen Dream Theater. 

– Treenasimme vuosina 1986–1990 noin 15 tuntia viikossa hyvin kurinalaisesti, ja sen päälle kukin harjoitteli omalla ajallaan. Se loi tarkan soittopohjan, mikä on ollut meille tärkeää.

Yksi asia Necromancerin historiasta jäi kuitenkin uupumaan: albumi. 

– Olimme aika itsekriittisiä ja samalla tiukkoja sen suhteen, millaiseen levydiiliin haluaisimme ryhtyä, Mattila kertoo. 

– Meille tarjottiin mielestämme hyvin puolivillaista levydiiliä, jossa levyn olisi joutunut tekemään Lahdessa kasiraitademostudiolla. Halusimme päästä tekemään levyä paremmilla soundeilla. Finnlevy kutsui meidät haastatteluun syksyllä 1988, jolloin soppari oli ehkä lähimpänä. Koko juttu kaatui kuitenkin omaan mahdottomuuteensa, sillä Finnlevyn kuvitelmat olivat, että he löytäisivät jostain suomalaisen bändin, joka pystyisi myymään yhtä paljon kuin Metallican …And Justice for All. Poistuimme siitä palaverista aika pettyneinä. Muita mahdollisuuksia ei ilmaantunut toviin, joten paras mahdollisuus oli tehdä omakustannesinkku. Siitä suuret kiitokset salaiselle rahoittajallemme AF-Recordsille. 

Necromancer kohtasi loppunsa vuonna 1991. Tavallaan. Tosiasiassa Necromancerin loppu oli toisen bändin alku, kun sama kokoonpano jatkoi nimellä XRED. 

– Me kaikki kyllästyimme thrashin soittamiseen, ja intohimot olivat enemmän progen puolella. Halusimme mennä melodisempaan suuntaan tiettyä tiukkuutta unohtamatta, Mattila toteaa. 

– Ensimmäinen XRED-demo nauhoitettiin Hämeenlinnassa kesällä 1991. Se sisälsi viisi kappaletta, joista yksi oli viimeinen äänittämättä jäänyt Necromancerin biisi, mutta speedkompit olivat vaihtuneet raskaampaan riffittelyyn ja melodisempaan ilmaisuun. Itse soitin demolla kitaran lisäksi Rolandin analogisynaa. 

– Samoihin aikoihin grunge alkoi puskea sisään ovista ja ikkunoista. Laulaja-kitaristi Aution lähdettyä bändistä basisti Tero Ketola siirtyi komppikitaraan, bassoon tuli hyvä kaverimme Johanssonin Mikko ja laulajaksi Lehtisen Marko. Syna jäi ja grungempi ilmaisu valtasi alaa. Vuonna 1993 äänitimme Stratovariuksen Timo Tolkin kanssa Klaukkalassa toisen ja viimeiseksi jääneen XRED-demon. 

Mattila kertoo, että yleinen tunnelma metallin, ja varsinkin suomalaisen sellaisen, suhteen muuttui 90-luvun alussa niin paljon, ettei kokopitkän albumin työstäminen ottanut oikein onnistuakseen.

– XRED keikkaili tiuhaan paikallisesti, mutta ei edennyt sen pidemmälle. 90-luku alkoi näyttää kyntensä ysäridiskon vallatessa joka paikan. Se ei ollut kotimaisille heavy- tai metallibändeille kovin suotuisaa aikaa, eikä bändeille yleensäkään, koska taustanauhat olivat kaikin puolin halvempia. 

– 90-luku edusti mielestäni musiikin halpahallisuuntausta, joka vaimeni 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ajaksi, mutta on nostanut taas päätään 2010-luvulla, tunnetuin seurauksin.

Haudassa on ja pysyy

XREDin lopunaikojen ja Necromancerin pienimuotoisen paluun välillä ehti kulua 19 vuotta.

Mattila itse ei jättänyt musiikintekoa tässäkään välissä, vaan progekärpäsen purema johdatteli häntä varsinkin pitkin 2000-lukua Necromanceria hieman tunnetumpienkin bändiprojektien pariin.

– Ammattimuusikoita meistä kenestäkään ei ole tullut, vaan työelämässä ollaan kaikki puurrettu, Mattila naurahtaa.

– Malin, Johansson ja minä jatkoimme 90-luvun puolivälissä jonnekin kevyen progen maastoihin ja perustimme yhtyeen nimeltä Starfish, joka teki muutaman demon ja keikkaili Uudellamaalla 2000-luvun alkuun saakka.

– Tämän jälkeen minulla ja Maxilla kolotti progehammasta ja perustimme vuonna 2002 Subspace Radion, joka julkaisi kaksi pitkäsoittoa, keikkaili Etelä-Suomessa ja päätyi esimerkiksi puolalaisen Riversiden kanssa Nosturiin. Subspace Radio lopetti toimintansa vuonna 2010. 

Myös Necromancer ilmoitteli tasaiseen tahtiin olemassaolostaan eri festareilla ja klubeilla.

– Ei Necromancder ole koskaan ollut kovin lähellä paluuta, vaikka joitakin keikkoja ollaan soiteltu, Mattila sanoo.

– 2010-luvun alkuvaiheilla oli mielessä käydä studiossa äänittämässä pari ennenjulkaisematonta biisiä ja pari klassikkoa uusiksi kunnon soundeilla, mutta se homma jäi tekemättä, kun luottostudiomme sulki ovensa. 

– Ensimmäisen reunion-keikan teimme vuoden 2003 Tuskan päätösklubilla Tavastialla. Steelfestissä Necromancer esiintyi kolmena vuonna: 2010, 2013 ja jäähyväisiksi 2016. Mukavaahan se oli nähdä innostusta vanhojen metallifanien ja uuden sukupolven silmissä!

– Viimeinen keikka oli osaltamme jo vähän hymy suupielessä heitetty veto lauantaisessa auringonpaisteessa, mikä ei ehkä ihan kaikkia miellyttänyt. Se oli kuitenkin meille merkittävä keikka, sillä se merkitsi Necromancerin pistämistä arkunkannen alle lopullisesti. 

Vaikka juuri julkaistu kokoelma saattaisi tuottaa tilausta pienimuotoisille keikoille tai festariesiintymisille, Mattila ei jätä tilaa spekulaatioille.

– Kyllä se kansi on kiinni niin uuden tuotannon kuin keikkojenkin osalta. Jos jotain ennenjulkaisematonta aineistoa vielä löytyy, sitä saattaa tulla ulos jossain muodossa, mutta muuten tämä oli Necromancerin osalta tässä.

Julkaistu Infernossa 4/2019.