Aborted on jo 20-vuotias yhtye, mutta tuli bongattua vasta pari vuotta sitten digipromoja seuloessa. The Necrotic Manifesto (2014) kiinnitti huomion äärimmäisellä vauhdillaan ja vakuutti biisien laadukkuudella. Sama meininki jatkuu ehkä vieläkin loistavammalla Retrogorella.
Antaumuksella räyhäävä solisti Sven de Caluwé, Abortedin ainoa alkuperäisjäsen, ei ylläty siitä, että yleisö saattaa löytää pitkän linjan bändin vasta tässä vaiheessa uraa.
– Olemme vielä monille uusi tuttavuus. Ei sillä ole merkitystä, onko bändi 20-vuotias. Musaa on tarjolla niin paljon, löytämistä riittää. Ei kaikkea voi kuunnella, ja on ihan ymmärrettävää, jos joku kaltaisemme bändi sattuu jäämään tutkan alle.
– Erityisesti tämä pätee maihin, joissa emme keikkaile erityisen ahkerasti. Alkuvuodesta soitimme vasta toisen kerran Suomessa, ja olin todella yllättynyt, kuinka paljon jengiä meitä tuli katsomaan. Se oli ehdottomasti yksi kiertueen kohokohtia, ihan rehellisesti sanottuna!
Teknisesti huipputasoinen Aborted on selvästi nykypäivän kamaa, mutta siinä on silti kuolometallin perinteitä kunnioittavaa yksinkertaisuutta ja musikaalisuutta. Kuunneltavaa riittää: riffit osuvat liikuntaelimiin, ja loistokkaat kitaraliidit tuovat melodista rikkautta tykityksen ja ärjynnän keskelle. Yhtye myös ymmärtää rakentaa biisinsä siten, että vaihtelua riittää niin osien sävyjen kuin tempojenkin suhteen. Äärimmäisessä death metalissakin tarvitaan musikaalisuutta.
– Ehdottomasti, koska muuten osallistutaan vain kilpailuun nopeimman, brutaaleimman tai teknisimmän bändin tittelistä. Itselleni homma on aina perustunut biiseihin. Brutaalius ja äärimmäisyys ovat yhtyeen identiteetille tärkeitä, mutta niistä ei ole mitään iloa, jos ne eivät yhdisty koukkuihin ja hyvään kappaleeseen. Rakastan blastausta, mutta siinäkin on oltava substanssia. Myös dynamiikka on oleellista.
Täysi kontrolli sata lasissa
Yksi hienoimpia juttuja Abortedissa on miehistön soittotaito ja sen hyödyntäminen. Nykyajan muusikot ovat niin kovatasoisia, että miltei bändi kuin bändi on jossakin määrin progressiivinen, mutta vain harva pystyisi soittamaan Abortedin biisejä. Silti yhtye pysyttelee erossa turhasta progeilusta: jokaisen biisin mukana voi talloa tasaista tahtia.
– Jossakin pisteessä tekninen musiikki muuttuu tekniikkaharjoitukseksi. Meidän Biiseissämme on teknisyyttä, mutta vain, kun biisi niin vaatii. Emme ole mikään Necrophagist, joka tunnetaan lähinnä hullusta teknisyydestään. Kunnioitan tuollaista matskua, mutta me tähtäämme enemmän biisien tunnelmiin. Vedämme ylipäätään suoraviivaisesti. Se rajoittaa tekemisiämme vähemmän, kun ei ole vaatimusta pysyä siinä teknisyyden laatikossa.
Hurja vauhti kiinnittää huomion, ja se on bändille oleellista. Hitaat osiot nostavat hypervauhtisen ilmaisun tehoa huomattavasti, ja tätä Aborted ymmärtää hyödyntää kiitettävästi. Pelkkä hidastelu tai kaahaus ei ole kiinnostavaa.
– Uuden levyn nimibiisi tehtiin, kun muut olivat jo kasassa. Tarvitsimme tosi raskaan ja nopean avauskappaleen, ja Ken [Bedene, rummut] teki puolet biisistä puolessa tunnissa. Pääriffi oli kuulemma pöljä, mutta lisäilimme noita tunnelmallisia metalliosioita, ja siitä tuli tosi siisti biisi. Se on nopea, mutta ei olisi ollenkaan noin hyvä ilman muita elementtejä.
De Caluwé on selvästi pohtinut, kuinka valonnopeudella tikkaava meno saattaa vaikuttaa jo humoristiselta.
– Heh heh, hassu juttu tässä on, että olemme menneet levy levyltä nopeampaan suuntaan. Tämä johtuu varmaan siitä, että painostamme rumpaliamme siihen… Mendel [bij de Leij, kitara] tykkää kirjoittaa tosi nopeita biisejä, mutta niin tykkää Kenkin.
Laulaja tunnustaa nauraen, että bändi pyrkii aina ylittämään aiemman tuotantonsa. Rumpali tosin vaatii taivuttelua.
– Saatamme tehdä biisin, jonka tempo on 280 iskua minuutissa. Ken marisee, että vittu jätkät, ei tuota pysty soittamaan. Sitten kaivamme näytille livevideon, jossa hän soittaa tempolla 285 tai 290. Ei siinä enää voi argumentoida vastaan!
Abortedin levyt kuulostavat niin äärimmäisiltä ja samalla niin skarpisti soitetuilta, ettei voi välttyä ajatukselta suoritteiden studioteknologisesta korjailusta.
– Ai editoimmeko raitoja? Mieluummin emme. Toki, jos joku satunnainen juttu on perseellään, se fiksataan. Emme tykkää liiasta puunauksesta tai viilauksesta. Bändi ei saa kuulostaa feikiltä, vaan samalta kuin lavalla. Emme ikinä laita levylle mitään, mikä ei taitu livenä.
Livetallenteet sen todistavat. YouTube-pätkien kommenteissa arvellaankin rumpalilla olevan neljä jalkaa.
– Olemme tietysti onnekkaita, että meillä on noin kova rumpali. Hän treenaa paljon. Kenillä ei ole duunia, joten hän käyttää aikansa soittamiseen ja videopeleihin. Treenaamme kimpassa tosi vähän, ehkä kerran kaksi ennen kiertuetta. Se kyllä riittää.
Bändi vaikuttaa totisesti nauttivan lavasoitosta, mikä heijastuu aurinkoisina hymyinä pelimannien kasvoilla. Näky ei ole ihan tavallisimmasta päästä, kun ajatellaan, millaista musiikkia bändi vetää ja kuinka teknisesti haastavaa sen soittaminen on.
– Hauskanpito on iso osa Abortedia. Bändi on toiminut tällä kokoonpanolla vuodesta 2012, ja me kaikki katsomme tavallaan samaan suuntaan. Olemme pelkkiä nörttejä, jotka nauttivat death metalista, ja se näkyy kaikessa. Death metal ei ole musiikkia jolla rikastutaan. Ei dödiksellä saa misujen täyttämiä muskeliveneitä tai muuta sontaa. Sitä ei soiteta, jos ei siihen ole intohimoa. Tai ei ainakaan kierretä niin paljon kuin me. Ei kukaan ole hankkimassa tästä elantoa, vaan nautintoa.
– Lisäksi näemme toisiamme niin harvoin, että jo toistemme kanssa hengaaminen on mukavaa. Hyvä huumorintaju on myös aina ollut tärkeä osa tätä bändiä.
Äytstikstiks
Death metalin huumori on yleensä niin sysimustaa ja pinnan alla, ettei se aukea kaikille. Aborted koluaa samaa linjaa, mutta humoristisuus on aistittavissa roiseista goresanoituksista ja sarjamurhaajakuvauksista huolimatta selkeämmin.
Abortedin musa kuulostaa siltä, että sitä soittaessa tai sävellettäessä on välillä pakko tippua lattialle nauramaan. Laulaja vahvistaa tämän hekotellen.
– Muotoilisin sen näin, että olemme hyvin vakavissamme taiteemme suhteen. Haluamme tarjota parhaan mahdollisen show’n. Kaiken pitää näyttää ja kuulostaa hyvältä, ja asiat täytyy hoitaa ammattimaisesti. Näiden linjausten ulkopuolella pelleilemme kyllä, ja esimerkiksi minä heitän biisien välissä todella ääliömäistä läppää.
– Sanoituksetkin ovat paikoitellen kieltämättä vähän hoopoja. Kansitaide on ensiluokkaisesti tehtyä, mutta siinä on ehdottomasti humoristinen sävy. Se on minulle eritäin tärkeää. Kuolometallin puitteissa voi tehdä mitä vain ja olla täysin oma itsensä.
Yhtyeen visuaalisuus on musiikin tapaan taidokkaasti tehtyä. Retrogoren teknisesti upea, temaattisesti ”karmaiseva” kansitaide tukee levyn sisältöä täydellisesti. Lisämausteensa tuovat neonvihreät bändilogot, ja nyt jopa Manowarin tai KISSin klassiset levynkannet mieleen tuovat käsinmaalatut potretit.
– Saimme nyt ensimmäistä kertaa nuo maalatut bändikuvat. Visuaalisuus tukee levyn teemaa, joka peilaa kasarikauhuleffojen meininkiä, ja 80-lukulaista elämäntyyliä ylipäätään. Tuumimme, että olisi upeaa saada tuollaiset bändikuvat, joihin meidät kaikki piirrettäisiin ikonisina leffahahmoina. Se on hauskaa, sopi konseptiin ja on totaalisen mänttiä. Ja kaikki maailman hylätyt parkkipaikat on jo käytetty bändikuvissa!
Aborted ei ole humoristisuudestaan huolimatta hekoheko-hauskaa höttöä. De Caluwén mukaan esimerkiksi bändin sanoitukset käsittelevät hyvinkin vakavia aiheita.
– Nekin on tehty kieli poskessa, mutta taustalla on ihan oikea viesti. Jotkut biiseistä käsittelevät – ja tämä on bändille uutta – sosiopoliittista tilannetta ja uskonnollista ilmastoa, jossa elämme.
– Yksi levyllä käsittelemistäni teemoista on nämä internetsoturit. Ne, jotka ovat välittömästi Wikipedia-artikkelin luettuaan poliittisia neroja ja tietävät, miten ratkaistaan turvapaikanhakijatilanne tai uskontojen ongelmat. Kaikki luulevat, että juuri heidän mielipiteensä on toitotettava siihen mahtavaan ympäristöön, jonka nimi on Internet. Ihmisethän ovat olleet tyhmiä siitä lähtien kuin… aina!
De Caluwé sanoo, että uskonnot ovat osoittautuneet ratkaisun sijaan ongelmaksi kaikille. Aborted ei kuitenkaan käsittele satanistisia juttuja – hyvästä syystä.
– Jos lyriikat pyörisivät saatanahomman ympärillä, palaisimme siihen humoristiseen juttuun!
Kauhua ja irronneita jäseniä
Kauhu ja kauhuleffat ovat selkeästi lähellä de Caluwén ja Abortedin sydäntä. Mikään keskeinen kauhufilmi ei ole silti kehkeytynyt inspiraatioksi, ja kysymys eniten vaikuttaneesta elokuvasta onkin kuulemma liian paha vastattavaksi. Aihetta hahmotteleva lista ei silti hirveästi yllätä, retrogoreahan tuo.
– Olen katsonut tuota kamaa aivan älyttömästi… Suosikkeihini kuuluvat ehdottomasti Hellraiser-sarja, Re-Animator, Painajainen Elm Streetillä, ainakin ne ekat. Uudemmista Cabin in the Woods on hyvä, samoin The Conjuring oli nautittava. Uusien kanssa osumat ovat harvassa. Parin viime vuoden aikana on tehty pelkkää kummituspaskaa, joka on niin väsynyttä.
Ja zombeja.
– Joo. En ole nähnyt hyvää zombipätkää ikuisuuksiin. No, Dawn of the Deadin uusintaversio oli tosi hyvä.
Toisin kuin luulisi, bändi ei saa suoria ideoita elokuvista.
– Lähinnä niiden välittämä tunnelma inspiroi. Sitä ei oikein ole uusissa filmeissä. Niissä ei ole ikonisia hahmoja. Maidenillä on Eddie, kauhuleffoissa on Jason, Michael, Freddy, Chucky ja Pinhead, kaikki nuo mieleenpainuvat tyypit. Jigsaw’ta lukuun ottamatta en pysty nimeämään yhtäkään kauhuhahmoa viime vuosilta.
– Lyriikoiden suhteen tunnelma ja meininki tulee minulle itsestään. Temaattisena inspiraationa on pikemminkin elämä ja sen skenaariot. Oikea elämä on tuhat kertaa karmivampaa kuin mikään kauhuleffa ikinä.
Oikeasta elämästä kertoo esimerkiksi Cadaver’s Banquet. Sen aiheena on 1970-luvun sarjamurhaaja Richard ”Sacramenton vampyyri” Chase.
– Tämä jannu teki pirtelöitä kokiksesta ja kuolleista eläimistä. Siis ennen kuin alkoi tappaa ihmisiä.
Koti ja puutarha
De Caluwé on siis Abortedin ainut alkuperäisjäsen. Entisiä soittajia on parikymmentä, keikkatuuraajat mukaan lukien neljännessata. Miksi näin, onko meno liian nopeaa?
– Heh joo, se on liian rivakkaa eivätkä nuo pysyneet vauhdissa! Blastaus oli niille liikaa ja ne ovat kuolleita!
– Ei vaan, harva bändi ylipäätään pysyy kasassa kahta vuosikymmentä. Belgia on ”koti ja puutarha” -meiningin maa, ja osa jäsenistä jätti bändin, koska he eivät pystyneet kiertämään tai tykänneet siitä. Tai lakkasivat yksinkertaisesti diggaamasta death metalista. Tai heillä on duunipaikka, joka ei enää venynyt tähän touhuun. Tai halusivat naimisiin ja pentuja. Jossakin vaiheessa pitää tehdä valintoja, ja se on normaalia. Danny [Tunker, kitara] lähti viime vuonna, koska oli vaarassa menettää työnsä bändin kiertämisen takia ja suunnitteli naimisiinmenoa.
Ajatukseen siitä, onko Aborted de Caluwén bändi, on vastauksena pitkä huokaus.
– En halua ajatella sitä noin. Kaikki bändin päätökset tehdään demokraattisesti, rahat jaetaan tasan. Olen ehkä konseptin suhteen päävastuussa, mutta muuten olemme tasa-arvoisia. Jos joku juttu ei toimi bändin eduksi, torppaan ehdotuksen. Mutta kuuntelen aina hyviä vasta-argumentteja.
Tätä kuvastaa myös se, että kaikki osallistuvat biisintekoon ja touhuavat asian parissa alusta loppuun.
– Tästä syystä oli vähän hankalaa, kun Danny lähti. Asiat olivat tosi hyvin neljä viisi vuotta, ja kaikki voi tuhoutua yhdellä päätöksellä. Valitsimme korvaajaksi Ianin [Jekelis], joka on ollut rumpalin kaveri yli kymmenen vuotta ja he ovat soittaneet kimpassa paljon. Meillä oli oletus, että jätkä on hyvä valinta bändiin. Hän jelppasi biiseissä, vaikka ei ehtinyt olla mukana kuin pari viikkoa.
Miten muutoin bändi on muuttunut kahden vuosikymmenen aikana?
– No nopeammaksi tietysti! Aborted on nyt hyvin öljytty kone, joka tunnetaan lavalla täysin tuhoavana voimana.
Entä minne se on menossa? Poimunopeuteen?
– Hah hah, kyllä. Aiomme keksiä hyperajon ja veivaamme parin vuoden päästä Han Solon kanssa. Ei vaan, aiomme pitää hauskaa, ja homma on ok niin kauan kuin emme joudu elämään pahvilaatikossa.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.