Koko metallimusiikille merkityksellisen Icon-albumin pyöreiden vuosien juhlistaminen ei kaipaa perusteluja. Kyseessä on yksi niin sanotun goottimetallin suurista klassikoista, joka toi Paradise Lostin musiikin tyylikkäästi lähemmäs valtavirtaa.
Suurin kysymys ei olekaan se, miksi Icon julkaistaan uudelleen, vaan se, miksei bändi tyytynyt perinteiseen juhlajulkaisuun vaan äänitti koko albumin uusiksi.
Gregor Mackintosh kertoo, että ajatuksen ensimmäinen kipinä lähti niinkin teknisestä asiasta kuin tekijänoikeuksista.
– Emme pidä kirjaa, mikä albumi täyttää mitenkin monta vuotta minäkin vuonna. Kuten tavallista, meitä piti muistuttaa toista vuotta sitten asiasta, kitaristi avaa.
– Aluksi ajattelimme soittaa muutaman erikoiskeikan, joilla esitämme koko albumin. Sitten tajusimme, ettemme ole koskaan remasteroineet sitä. Päätimme tehdä sen nyt. Aika pian selvisi, ettemme omista oikeuksia albumiin tai mihinkään siihen liittyvään. Näin ollen emme olisi voineet tehdä oikeastaan minkäänlaista uutta julkaisua.
Tässä vaiheessa joku ehdotti uudelleenäänittämistä.
– Aluksi en pitänyt ajatuksesta lainkaan. Heräsi mielikuvia siitä, kun vaikkapa Ozzy Osbourne pilasi parhaita levyjään sotkemalla ne osittaisilla uudelleenäänityksillä. Sellainen ei johda juuri koskaan onnistuneeseen lopputulokseen.
Paradise Lostin väki vihastui lisää kuullessaan, etteivät edes levyn kansitaiteiden oikeudet kuulu heille. Kun bändi pohti uhkien lisäksi myös mahdollisuuksia, ajatus äänityksistä alkoi kiehtoa hieman enemmän.
– Icon on merkittävimpiä albumeitamme. Otimme haasteen vastaan sillä mielellä, että kykenemmekö uusimaan levyn niin tasapainoisesti, ettei alkuperäisestä taiasta katoa mitään. Vain hiomme sitä hieman, Mackintosh sanoo.
– Tietyllä tavalla Icon 30 on kannanotto sen puolesta, että muusikon tulisi voida tehdä omalla materiaalillaan mitä haluaa. Samalla siitä tuli erittäin mielenkiintoinen projekti: kuinka voimme käsitellä tätä materiaalia niin, että uusiojulkaisusta tulee oma itsenäinen teoksensa, joka tekee kunniaa alkuperäiselle versiolle. Icon merkitsee niin monille niin paljon. Juuri sen takia aiheeseen kajoaminen oli erityisen haastavaa. Ymmärrän täysin, että joillakin on epäluuloja uuden albumin suhteen.
Tietoinen uudistuminen
Paradise Lost julkaisi alkuperäisen Icon-albumin syyskuussa 1993. Lost Paradise (1990), Gothic (1991) ja Shades of God (1992) olivat olleet synnyttämässä doom deathiä ja goottimetallia, mutta Icon edusti jotain muuta. Sen teki yhä nuori bändi, joka janosi tuoreutta ja halusi keksiä itsensä uudelleen.
– Se oli ensimmäinen kerta, kun teimme soundiimme aivan tietoisen muutoksen. Kaikki, mitä tapahtui sitä ennen, johtui erilaisista olosuhteista. Siitä, miten hyvin tai huonosti kykenimme soittamaan, missä pystyimme äänittämään ja millaisia ihmisiä olimme parikymppisinä, Mackintosh muistelee.
– Olimme äänittäneet Shades of Godille kappaleen nimeltä As I Die. Pidin siitä paljon, mutta muu bändi ei oikein lämmennyt uudelle suunnalle, eikä kappale ollutkaan levyn alkuperäisellä versiolla. Biisi jäi kummittelemaan mieleeni, ja minulla oli jonkinlainen aavistus, että siinä soundissa todella on sitä jotain.
Kitaristi luotti vaistoonsa. Kun britit alkoivat valmistella neljättä albumiaan, hän oli äänittänyt joukon demoja, joilla bändi oli löytämässä oman äänensä entistäkin vahvemmin.
Mackintosh oli vasta 23-vuotias, mutta hänen tavassaan säveltää alkoi kuulua kokemus. Näin siitäkin huolimatta, että hän oli sanojensa mukaan ”80 prosenttia ajasta humalassa”.
– Onnemme oli, että olimme kolmen albumin jälkeenkin erittäin syvällä metallin undergroundissa. Mielentilamme oli samanlainen kuin demoaikoina. Emme ajatelleet asioita liian pitkälle vaan teimme Paradise Lostia albumi kerrallaan. Tuumailimme, että jos tämä jatkuu vielä pari vuotta, hyvä. Sitten menisimme oikeisiin töihin, kitaristi kertoo.
– Icon syntyi paineettomasti, koska meillä ei ollut vielä liiemmin kuulijoita, joiden odotuksia pettää. Emme voineet pettää edes omia odotuksiamme, koska emme odottaneet mitään. Uskoisin, että juuri tällaisessa tilassa on luotu paljon asioita, jotka ovat osoittautuneet käänteentekeviksi.
Icon 30:n äänitykset. Ylhäällä Guido Montanarini, keskellä Jaime Gomez Arellano ja alhaalla Nick Holmes.
Videopuheluun liittynyt tuottaja Jaime Gomez Arellano muistaa erittäin tarkkaan, milloin hän kuuli Iconin ensimmäistä kertaa ja millaisen vaikutuksen se teki.
– Olin 13–14-vuotias ja liittynyt juuri kolumbialaiseen gootti-doom-bändiin, jonka kitaristi oli täysin pakkomielteinen Iconin suhteen. En ihmetellyt asiaa enää yhtään, kun kuulin levyn itse. Vuosi oli ehkä 1995 tai 1996. Bändimme kopioi Iconia oikeastaan koko olemassaolonsa ajan, Arellano sanoo.
– Se ihan uudenlainen melodisuus ja Nickin [Holmes] tyyli laulaa puhtaasti karunkauniilla tavalla… Se kaikki räjäytti tajuntamme. Gregin tapa soittaa kitaraa ja kirjoittaa melodioita on ehkä uniikimpi kuin hän itse kehtaa myöntää, ja se kuului jo Iconilla. Olen puhunut aina ”surullisen Gregin melodioista”. Ne ovat jotain, mitä voi yrittää matkia vaikka loputtomiin, mutta jos melodiat eivät lähde Gregin sormista, kyse ei ole samasta asiasta.
Paradise Lost vuonna 1993: Gregor Mackintosh, Matthew Archer, Steve Edmondson, Nick Holmes ja Aaro Aedy.
Uusia löytöjä vanhalta äänitteeltä
Näin merkityksellisen albumin äänittäminen uudelleen on tehtävä, johon kuuluu paljon isoja ja pieniä valintoja.
Tavoite ei ollut tehdä alkuperäisen Icon-albumin syrjäyttävää versiota, vaan luoda sen rinnalle erilainen, dynaamisempi näkemys. Se tapahtui nyansseja hiomalla.
– En kuuntele oikeastaan koskaan levyjämme niiden valmistuttua, ellei ole ihan pakko, Mackintosh hymähtää ja kertoo tehneensä Icon-uusioversiota valmistellessaan poikkeuksellisen syväluotaavan paluun vanhaan.
– Huomasin, etten muuttaisi Iconista vieläkään juuri mitään. Se teki projektista entistä haastavamman. Levy on aikansa kuva, jonka tuotantoa tai tapaamme soittaa on mahdoton toisintaa täysin sellaisenaan. Asiat kuten kitaransoittoni juuri 30 vuotta sitten ovat merkittäviä osia siitä, millainen Iconin lopullinen tunnelma on.
Kitaristi tarkentaa, että uudella versiolla on tehty muutamia pienenpieniä muutoksia esimerkiksi lyriikoihin ja laulujen vireisiin, mutta bändi ei halunnut kadottaa vaikkapa alkuperäisen soundin kirkkautta.
– Kyse oli hienovaraisesta hyvien puolien korostamisesta. Kajosimme hieman dynamiikkaan ja pyrimme saavuttamaan tasapainon, jossa vanha Paradise Lost kohtaa uuden.
Arellano huikkaa olleensa vaikuttunut siitä, että Mackintosh toisti kaikki alkuperäiset kitarasoolonsa sellaisinaan.
– Se oli todella vaikeaa, pakko myöntää, koska 23-vuotias Greg ei todellakaan soita samalla tavalla kuin 53-vuotias Greg. En edes yrittänyt valehdella itselleni muuta, mutta saatoin silti haastaa itseni, kitaristi sanoo.
– Istuin tuntikausia kitara sylissäni, tuijotin sormiani otelaudalla ja yritin ymmärtää nuorempaa itseäni. Aluksi se oli outoa, mutta sitten vain suljin silmäni ja annoin mennä liikoja ajattelematta. Vaistolla, ihan kuin silloin joskus.
Uudelleenäänitysten historiassa lienee käynyt usein niin, että alustavana ajatuksena on ollut pitää muutokset minimissä, mutta äänityksiin uppoutuessa ideat ovat alkaneet lennellä ja lopulta jälki on etääntynyt alkuperäisestä.
– Tällainen albumi on vähän kuin sekaantuisi kaverinsa ex-tyttöystävään. Ihan sama, miten monta vuosikymmentä heidän erostaan on kulunut, se olisi silti outoa ja hieman väärinkin, Mackintosh naurahtaa.
– Olenkin varma, että vaikka pyrimme säilyttämään alkuperäisen Icon-hengen, monet tulevat vihaamaan uutta versiota. Pienet erot kaiuissa, Nickin äänenpainoissa, kitarasoolojen vireissä tai vaikka rumpujen kolahduksissa… Vaikka onnistuimme mielestäni hyvin, monet asiat tulevat särähtämään ihmisten korviin.
Pieniin yksityiskohtiin paneutuessaan kitaristi huomasi yllättyneensä sen suhteen, mitä alkuperäinen Icon kätki sisälleen.
– Huomasin vieraantuneeni albumin B-puolesta lähes kokonaan. Sain yllättyä, millaisia kappaleita Weeping Words, True Belief ja erityisesti Christendom olivatkaan, Mackintosh kertoo.
– Totta puhuakseni äänitykset saivat minut ajattelemaan, että monet unohdetuista kappaleista – ja aivan erityisesti Poison – ovat itse asiassa parempia kuin ne albumin tunnustetuimmat ja tunnetuimmat raidat.
Viereisellä ruudulla nyökyttelevä Arellano sanoo, että hän löytää timantteja albumin kummaltakin sivulta. Tuottaja on tottunut kuuntelemaan Iconia kokonaisuutena, jolta hän ei poistaisi raitaakaan.
– Embers Fire, True Belief ja Remembrance olivat kappaleet, joiden työstämistä odotin ja jännitin kaikkein eniten. Olin ihan varma, että onnistun sotkemaan nuo pidetyt biisit jollakin tapaa. Toisaalta Colossal Rainsin muistan sivuuttaneeni teiniaikoinani lähes täysin, mutta tätä nykyä se on minulle eräänlainen goottituomion defitinitiivinen määritelmä.
Harmaalla alueella
Kulunut aika kuuluu väistämättä soitossa ja tuotannossa, mutta vielä enemmän ihmisäänessä.
Nick Holmes muutti Iconille tapaansa laulaa jo 30 vuotta sitten. Viime vuosikymmenten aikana miehen ääni on muuttunut tietysti vielä lisää.
– Puhuin tästä Gomezin kanssa paljon ennen äänityksiä. Minulla ei ollut mitään käsitystä, miten Nick tulisi lähestymään albumia, koska hän äänitti laulunsa Gomezin luona Portugalissa, Mackintosh sanoo.
– Soitin Gomezille ja sanoin, että pidä huoli, että Nick käyttää niitä todella syvältä kurkusta kumpuavia örinöitä, mutta minun ei olisi pitänyt huolehtia edes sen vertaa. Kun kuulin lauluja ensimmäistä kertaa, en meinannut uskoa korviani. Nick onnistui vangitsemaan sen tietyn Icon-soundin täydellisesti.
Arellano komppaa kitaristin ylistystä ja sanoo yllättyneensä itsekin, että Holmes ylipäänsä pystyi laulamaan samaan tapaan kuin vuosikymmeniä sitten. Tuottaja oli varma, ettei laulajasta löytyisi enää vaadittavaa ääntä.
– En lähettänyt Gregille mitään näytteitä äänitysten aikana, koska olin niin varma, että tulokset tulevat olemaan hyviä. Taisin olla jopa vähän ilkeä kaveria kohtaan, hän naureskelee.
– Meillä oli alkuperäiset lauluraidat äänityksissä mukana, jotta voisimme kuunnella niitä ja tarttua pienimpiinkin yksityiskohtiin uusia äänittäessämme. Nick paneutui uusiin versioihin todella, todella huolellisesti. Huomasin sen hänen silmistään, se keskittyminen näkyi aivan tietynlaisena katseena.
Sillä aikaa kun Arellano äänitti Arda Recorders -studiolla lauluja Holmesin ja rumpuja Guido Montanarinin kanssa, Mackintosh keskittyi muihin osuuksiin omalla Black Planet -studiollaan Lontoossa.
– Jos Icon-soundin löytäminen itsessään oli vaikeaa, vielä tukalampaa oli äänittää asioita erillään. Gomez saikin reampata kitaroitani paljon, jotta soundit sulautuisivat yhteen. En voi edes kuvitella sen työn määrää, jonka Gomez joutui tekemään, jotta kaikki äänitykset keskustelisivat keskenään.
Tuottaja kuuntelee itseään 12 vuotta vanhemman Paradise Lost -kitaristin kuvailuja selvästikin otettuna. Sitten hän pudistelee pitkään päätään ja myöntää olleensa kauhuissaan äänittäessään ja miksatessaan levyä.
– Olen työstänyt lukemattomia albumeita, myös sellaisten bändien kanssa, jotka merkitsevät itselleni hirvittävän paljon, mutta Iconin kohdalla kyse oli vielä asteen verran jännittävämmästä kokemuksesta, hän toteaa.
– Kerroin Gregille työn loppuvaiheessa, että olin miksannut albumia noin kolmen viikon ajan kymmenen tuntia päivässä. Greg ihmetteli, että miksi ihmeessä, eikö tämä ole minulle aika yksinkertainen juttu. En tiedä itsekään, mitä minulle tapahtui, mutta koin Iconin kohdalla aivan valtavaa vastuuta, enkä halunnut, että se kuulostaa liian modernilta tai vanhalta.
– Kuten Greg sanoi, käytin hänen kitarasoundejaan, mutta myös reamppasin niitä. Gregilla on studiollaan todella hyviä laitteita, mutta koin, että hänen versioistaan uupui jotain ihan pientä. Rohkenin yhdistää Gregin äänittämiä ja omia versioitani, ja jostain puolivälistä löytyi huojentavasti juuri se oikea sävy.
Kaksikko pohtii lopuksi, mikä uudella Iconilla oli vaikeinta saada soundaamaan juuri oikealta. Lopulta he löytävät albumilta yhden tietyn yksityiskohdan.
– Christendomin alussa on outo ylikompressoitu sähkökitarasoundi, enkä todellakaan muistanut yhtään, miten se oli alun perin tehty, Mackintosh toteaa ja jatkaa olleensa lähes pakkomielteinen sen suhteen, että soundi oli saatava oikeanlaiseksi.
– Vaadittiin kompressointia, lisää kompressointia ja vielä vähän kompressointia, kunnes soundi oli melkein häiritsevän piikikäs. Sitten huomasin alkuperäisessä introssa pienen, todella oudon soundillisen hypyn, joka johtui varmasti jostain silloisesta kitarastani. Halusin sen mukaan uuteen versioon, mutta oli vähällä, ettei Gomez siistinyt sitä pois raidoiltani.
– Tässä on juuri sellainen minimalistisen pieni asia, jota olisin kaivannut, jos se olisi kadonnut. Vastaavia hetkiä löytyy varmasti monilta suosikkilevyiltäni, joihin en toivo kenenkään ikinä kajoavan, hah hah!
Julkaistu Infernossa 10/2023.