On kulunut jo 22 vuotta siitä, kun Torture Killer ja Deathchain julkaisivat ensimmäiset levynsä. Deadmeat Disciples ja For Maggots to Devour otettiin jo aikoinaan hyvin vastaa, mutta sittemmin niiden arvo tuntuu vain kasvaneen.
Tänä viikonloppuna molemmmat bändit nähdään Helsinki Deathfestillä, joten on enemmän kuin hyvä aika muistella hieman molempien bändien taivalta kitaristien kanssa, ja aloitetaan juurikin mainitusta pisteestä: Kaiken alusta.
– For Maggots to Devour kirjoitettiin hyvin lyhyessä ajassa ja omilta suosikkibändeiltä tuli varastettua riffejä täysin häpeilemättömästi, Torture Killer -kitaristi Jari Laine muistelee nyt vuosikymmeniä myöhemmin.
– Mun aikaisemmissa bändeissä oli muiden asettamia aika tiukkojakin reunaehtoja lähinnä tempoihin ja komppeihin liittyen, ja ehkä tässä lähdettiin tuulettautumaan niistä menemällä täysin toiseen suuntaan. Sikäli ironista että samalla tavalla meille muodostui niistä hyvin selvät rajat, minne voidaan mennä ja minne ei. Nyt ne rajat olivat vain itsemme asettamia, eivät muiden.
– Useamman vuoden ajan koko death metal oli kehittynyt nopeampaan suuntaan eikä tämäntyyppistä peruskomppi/basari -tyyliä soittanut kuin kourallinen bändejä. Yksi ehdoton sääntö siis oli pidättäytyä blast- ja grindkompeista. Kyllä mä muistan aistineeni jo tuolloin treeneissä, että nyt ollaan jonkun paljon toimivamman konseptin äärellä verrattuna aikasempiin bändeihimme.
Laine jatkaa muistelemalla, miten nopeasti koko For Maggots to Devour -albumi pistettiin kasaan ja lopputulos yllätti varsinkin bändin itsensä.
– Levy nauhoitettiin ja miksattiin kolmessa päivässä Loimaalla Haapasalon Mikan (Happoradio) studiolla ja siitä tuli varsin onnistunut siihen nähden kuinka hätäinen koko tuotos oli.
– Ajatus oli julkaista se itse silloin pyörittämäni vaatekaappi levy-yhtiön Severe Musicin kautta, mutta koska nauhasta tuli niinkin hyvän kuuloinen, päätettiin kysellä hieman ympäriltä, josko tähän ei tarvitsisi omia rahoja käyttääkään.
– Lopulta hommat alkoivat etenemään vauhdilla ja lähes kaikki levyn ympärillä piti taikoa kasaan muutaman päivän varoitusajalla. Mukaanlukien kamala Lego-palikka -logo. Mutta eipä me kauheasti niistä stressattu. Eihän tämä ollut kuin pikaisesti kasaan kyhätty teos, eikä meillä ollut suunnitelmia että tästä muodostuisi näin pitkäaikainen tarina.
Deathchain-kitaristi Corpse ihmettelee mainittua ajan kulumista ja sitä, miten hienoja levyjä sekä Deathchainin Deadmeat Disciplesista että mainitusta Torture Killer -debyytistä oikeastaan tuli.
– Mielestäni molemmissa levyissä kuuluu se alkuvaiheen vimma, eli enemmän intoa kuin kokemusta, mutta juuri siitä syntyykin se tietty vaarallinen fiilis.
– Deathchainin debyytissä on nuoruuden voimaa. Koitettiin vaan tulittaa parhaamme mukaan Kassaran vauhdissa riffiä narulle, ja aikalailla aina mentiin soittotaitojen äärirajoilla.
– Studio Perkeleen Jämsen oli onneksi meillä ekoilla levyillä pöydän päässä, ja ukko osasikin hyvin valaa uskoa meihin. Levyä äänitettiin Kuopiossa aika kosteissa olosuhteissa. Studiolla oli mukava viihdehuone, jossa viihdyttiin viinan ja ensimmäisen Halo-pelin kimpussa.
– Jälkikäteen Deadmeat Disciplesilla ehkä huomaa kömpelyyksiä, mutta samalla sitä kuuntelee ihan ylpeänäkin. Oppirahat on maksettava, ja opittava jokaisesta tekemisestään.
Varoittavia esimerkkejä
Debyytti on monelle bändille unelmien täyttymys, ja sitten päästäänkin tekemään vielä enemmän keikkaa ja rundia. Deathchainin tapauksessa tämä tarkoitti 2000-luvun alussa monenlaisia seikkailuja.
– Alkuaikojen keikat olivat välillä silkkaa kaaosta, Corpse myöntää.
– Juominen ja sekoilu johti joskus toki nuhteisiinkin, kuten kävi Destruction/Candlemass -rundin ensimmäisellä keikkapaikalla Sveitsissä. Saatiin silloin varmaan ensimmäistä kertaa nauttia hieman paremmista antimista backstagella. Oli nimittäin schnitzeliä ja kaljaa pojille varattuna notkuvat pinot.
– Kun lama-ajan lapset pääsivät loputtoman anniskelun ääreen, niin jälki oli julmaa. Eli juotiin ja ötkättiin ja elämöitiin myöhään yöhön. Ihan show-tyyliin imettiin sitä kaljaa ja oksennettiin keikkabussien viereen kunnon kasat ennen nukkumaanmenoa. Aamun herätys olikin brutaali.
– Kiertueen Manageri Olé Bang nimittäin kutsui Deathchainin ukot ja crew’n pihalle nuhteluun. Sanoma oli selvä. Yltiöpäisen hurvittelun on loputtava välittömästi, tai ukot voi suunnistaa takaisin Kallansilloille. Bang ei myöskään ollut tyytyväinen, että apukuskimme oli toki myös vetänyt itsensä kunnon oloihin, eikä täten ollut edes ajokuntoinen.
– Muistan että kutsuimme Oléa humoristisesti Olé ”Gang” Bang -nimellä. Mautonta mutta totta, hah hah!
Sen sijaan Torture Killerin varhaiset rundit olivat Laineen mukaan huomattavasti maltillisempia. Paitsi ainakin erään kerran, kun bändi kiersi alkuvuosinaan erään puolalaisen Vaderin kanssa.
– Aivan alkuvuosina avautui mahdollisuus tehdä muutama keikka Vaderin lämppärinä. Itse olin estynyt työkiireiden takia lähtemästä, mutta paikalleni löytyi helposti korvaaja paikallisesta skenestä.
– Ilmeisesti tuolla matkalla oli korkki hyvinkin löysällä. Sain kuvia, joissa jätkät oli munasillaan asuntoauton katolla kaasunaamarit päässä jossain Oulun keikkapaikan parkkiksella.
– Kolmannen levymme (Sewers, 2009) aikoihin Oulussa järjestettiin Jalometalli-festaria ja tuolloisen levy-yhtiömme henkilökunta oli luonnollisesti ollut yhteyksissä sinne suuntaan, josko meitä kohtaan olisi jotain kiinnostusta. Sieltä päästä oli sitten hyvin suorasti tiedusteltu: “Vieläkö ne on sellaisia apinoita?” Ilmeisesti viitaten tuohon edelliseen visiittiin.
– Se jäi vituttamaan ja vaivaamaan pitkäksi aikaa. Se, että meistä puhuttiin tähän sävyyn oli kova pala purtavaksi. Olkoon tämä varoittava esimerkki nuorille bändeille, että hölmöilyt seuraa vuosia perässä ja jokainen yksilö bändireissulla edustaa koko porukkaa. Me kuitenkin päästiin soittamaan tuohon tapahtumaan ja yleisesti ottaen koen, että meillä on ollut tuosta lähtien hyvän, asiallisen ja jämptin porukan maine.
Hieman yllättäen yksi Laineen hauskimmista osittain Torture Killeriin liittyvistä muistoista liittyy myös Deathchainiin.
– Olin vuonna 2008 talvella roadtrippailemassa jenkeissä ja Floridassa käydessä olin tietenkin jutuissa Chris Barnesin kanssa. Sovittiin että nähdään ja kertoi Six Feet Underin olevan nauhoittamassa uutta levyä Eric Rutanin studiolla.
– ”Käytäiskö siellä kääntymässä?”, multa kysyttiin. ”Joo, Eiköhän mulla ole siihen aikaa”, tokaisin vaatimattomasti. Oikeasti olin niin saatanan täpinöissä. Paikan päällä pienen kierroksen jälkeen päästiin valvomoon, jossa oli paikalla Eric, Chris, Steve Swanson (kitara) ja Terry Butler (basso). Käytännössä siis ne tyypit, joiden naamat löytyi kaikista mun suosikkilevyjen kansista. Ja sitten minä.
– Alkutervehdysten ja esittelyjen jälkeen Eric tokaisee: ”Kuules, tiedätkö sä sellaisen bändin Suomesta kuin Deathchain? Kerrohan minkälainen porukka on kyseessä?” Ilmeisesti siihen aikaan oli tehty jonkin asteisia tunnusteluja sen suhteen, josko hän olisi masteroinut Deathchainin tulevan levyn.
– Siinä sitten kertomaan ja kehumaan jätkiä minkä pystyin, Muistan vaan ajatelleeni että miten tämö on mahdollista? Miten mä oon päätynyt tähän huoneeseen näiden tyyppien keskelle puhumaan jostain kuopiolaisista?! Hah hah!
Kädestä suuhun ja reikä taskuun
2000-luvun alkua muistellaan melkoisena nousukiitona suomalaiselle metallille ja vaikutti siltä, että keikkoja ja rundeja riitti, ja bändeillä oli suhteellisen nohevaa tehdä levyjä ja kiertueita.
Millaisia haasteita Deathchain ja Torture Killer kohtasivat varhaisina vuosinaan? Millaista sanoisitte death metal -bändien elon olleen 2000-luvulla, jolloin genre oli kuitenkin aina undergroundissa?
– On totta että ulospäin 2000-luvun alku näytti nousukiidolta. Levyjä sai tehtyä ja keikkoja riitti. Budjetitkin äänittämiseen olivat ihan kelvollisia, sai aina studion buukattua, Corpse muistelee.
– Mutta toki se ei ollut kuitenkaan aina niin helppoa. Tietynlainen death/thrash metal on aina ollut undergroundia, ja bändin pyörittäminen merkitsi uhrauksia kaikille soittajille. Rahaa ei jäänyt käteen, vaan todella usein mentiin miinuksen puolelle. Kädestä suuhun ja reikä taskuun.
– Mutta ei kukaan miettinyt sitä silloin. Hauskanpito ja musiikin tekeminen oli se juttu. Kunhan ei ollut tylsää saatana. Tuohon aikaan oltiin myös old-school promootion armoilla. Pienemmillä lafkoilla ei ollut varaa aina toteuttaa asioita, ja maailma oli hieman erilainen bändien näkökulmasta.
– Kyllä me keikkoja tehtiin mutta ei niitä mitenkään pilvin pimein ollut. Kiertueita tehtiin muutamia mutta suurin osa oli tuollaisia weekend warrior -tyyppisiä vierailuja muilla paikkakunnilla, Laine muistelee.
– Yksi aivan selvä ero noihin aikoihin on se että keikkapaikkoja oli tuolloin selvästi enemmän. Turussa oli aina 3-4 paikkaa, joissa oli mahdollista esiintyä, kun niitä nyt on yksi. Sama taitaa päteä muihin kaupunkeihin.
– Me tehtiin jo alkutaipaleellamme päätös, että me buukkaamme keikkamme itse. Sotajumala, joka noihin aikoihin oli myös aktiivinen, oli alkanut käyttää keikkamyyjää ja näimme mihin se johti: Keikkamyyjän tehtävä on myydä keikkoja ja niitä alkaa sitten olemaan myös paikoissa, joihin ei oltaisi oltu halukkaita lähtemään. Tässä valinnassa on hyvät ja huonot puolensa, mutta meille tämä tie oli itsestään selvä. Me emme tuputa itseämme mihinkään, mutta jos joku meidät keikalle haluaa, olemme täällä ja meiltä voi tulla sitä kysymään.
Bändielämä ei ole läheskään aina pelkkää juhlaa. Matkan varrelle mahtuu hyviä aikoja, ja huonoja aikoja. Torture Killerin ja Deathchainin tapauksissa erilaiset aikakaudet ovat näkyneet selvästi siinä, miten bändillä menee.
– On meillä ollut aikoja, kun ollaan nähty toisiamme 15 minuuttia ennen keikkaa ja saman verran jälkeen ennen kuin ollaan menty omille teillemme, mutta onneksi niistä ajoista ollaan päästy yli, Laine myöntää.
– Tietynlainen väsyminen ja loppuunpalaminen tapahtui Phobian (2013) jälkeen. Sen levy-syklin viimeinen keikka oli Tuskassa ja olin kutakuinkin varma, kun parkkipaikalla erottiin, että tämä homma loppuu mun osalta tähän.
– Olin siitä jo puhunut treeniksellä hieman aikaisemmin muille jätkille, mutta he saivat puhuttua että pidetään vuosi taukoa ja katsotaan missä sitten ollaan. Vuosi kului ja tuntui, etten ollut poissa viikkoakaan. Sitä seurasi toinen vuosi jonka loppupuolella Steelfesteistä lähestyttiin ja tarjottiin slottia seuraavan kesän tapahtumaan. Siitä se sitten taas lähti ja yhdessä soittaminen olikin taas kivaa. Siitä lähtien ollaan tehty tasaisen harvoin valittuja keikkoja koti- sekä ulkomailla eikä loppu ainakaan vielä ole koittanut.
– Aallonpohjat liittyvät yleensä siihen, kun bänditoiminta tuntuu raskaalta ja henkinen kanuuna kasvaa. Myös tietyt säädöt lafkojen kanssa ovat olleet painajaismaisia osiltaan, mutta se tuntuu kuuluvan tähän kuvioon, Corpse sanoo.
Levyjä molemmat orkesterit tekivät kuitenkin aktiivisimman 10 vuoden jaksonsa aikana isot niput. Mitkä ovat Laineelle ja Corpselle itselleen ne suosikkilevytykset Torture Killerin ja Deathchainin tuotannoista?
– Jos pitää valita yksi Deathchainin levy, niin se on varmaan Death Gods, Corpse sanoo.
– Se onnistui mielestäni erityisen hyvin, koska siinä yhdistyi biisimateriaali, soundit ja kansitaiteet viimeisen päälle. Silloin kaikki loksahti kohdilleen, tai tavallaan onnistui juuri niinkuin toivoikin. Ei toki tarkoita, että muut levyt olisivat huonoja, mutta Death Gods on itselleni erityisen tärkeä levy ketjun historiassa.
– Meillä on omat hyvät hetket kaikilla meidän julkaisuilla, mutta jos valita pitää niin se on tasuri Swarm!:in (2006) ja Phobia:n (2013) kesken. Niiltä löytyy eniten meidän onnistuneimpia biisejä. I Chose Death EP (2012) oli myös todella hyvä, mutta se ei ollut albumi, Laine summaa.
Samat periaatteet, erilaista death metalia
Torture Killeria voi sanoa läpi tuotantonsa puhdasveriseksi death metaliksi, ja myös Deathchain muuttui kahden ensimmäisen albuminsa jälkeen yhä death metalisemmaksi orkesteriksi.
Genre on ehkä otsakkeeltaan sama, mutta kyseessä on kaksi läpeensä täysin erilaista bändiä.
– Kyllä meidän tyylit eroavat toisistaan melkoisesti, Laine sanoo verratessaan Torture Killeria ja Deathchainia.
– Deathchain on puhdasta adrenaliinia kun taas meillä pulssi ja rytmi kuljettaa kappaletta. Deathchainista on myös pakko mainita, että se porukka myös näyttää oikealta bändiltä. Soittajista huokuu aitous ja halu soittaa tuollaista kamaa, eikä sitä pysty maneereilla uskottavasti jäljittelemään. Yleisö kyllä aistii mikä on aitoa ja mikä ei.
– Uskoisin että sama pätee meihin, vaikka tyylit ovat erilaiset. Ja onhan heidän työkalupakki taatusti laajempi kuin meidän. Mä osaan soittaa tasan omat riffini, enkä mitään muuta. Deathchainin soittajat taipuvat varmasti tyyliin kuin tyylin ja onhan silloin lähtökohdat ja mahdollisuudet ihan eri luokkaa.
– Arvostan paljon sitä, miten Torture Killer rakentaa riffejään, Corpse jatkaa vuorostaan.
– Niissä on groovea ja semmoista tarttuvaa tehokasta jyräystä, mikä tekee niistä omalla tavallaan erittäin tappavia ja mieleenpainuvia. Torture Killerin tyyli on suoraviivaisen murskaava, ja livenä sellainen kama kyllä toimii niin hävyttömän hyvin.
– Vaikea toki verrata sävellysmetodeja, mutta uskoisin että molemmat tähtäävät juuri siihen, mikä miellyttää omia aisteja juuri sillä kyseisellä hetkellä. Musiikin kirjoittaminen on sitä ikuista dopamiinin ja tunteen jahtausta. Yrität saada aikaan asioita jotka liikuttavat ja inspiroivat sinua jollakin tapaa.
Sattumalta sekä Torture Killerin että Deathchainin viimeisimmät albumit ilmestyivät vuonna 2013. Niiden kymmenen vuoden aikana, kun kumpainenkin julkaisivat levyjä, molemmat bändit muuttivat tyyliään yllättävänkin paljon.
– Siinä on monta syytä, mutta varmaan suurimpana että haluttiin aina viedä hommaa eteenpäin. Ei kukaan meistä halunnut tehdä samaa levyä yhä uudestaan, vaan mentiin aina sen hetkisen fiiliksen mukaan eteenpäin, Corpse sanoo.
– Me alettiin oikeasti miettiä tekemisiämme vasta toisen levyn (Swarm! 2006) aikoihin, Laine puolestaan kertoo.
– Yksi asia oli se, että muusiikkiin piti saada lisää väriä, syvyyttä ja jotain korkeita nuotteja pelkän tamppaamisen tueksi. Hollantilainen Asphyx osasi käyttää hyvin minimalistista tyyliä juuri noiden liidiensä kanssa. Ei meidän tyyli heiltä kuulosta, mutta sieltä se ajatus lähti. Tuota kautta syntyi kappaleemme Forever Dead, joka sitten muutti täysin sen ajatuksen, mitä kaikkea tällä tavalla voisi saada aikaan.
– Muistan olleeni hyvin epävarma sopiiko tuon tyylinen loppunostatus meidän sapluunaan. Lähetin kuitenkin siitä version silloiselle laulajallemme Chris Barnesille, joka totesi samantien, että tämähän on aivan loistava. Se vapautti tietyllä tavalla tapaa jolla lähettiin jatkokehittämään tuota tulevaa suuntaamme.
– Toinen selvä muutos tapahtui kolmannen levyn Sewersin aikoihin, jolloin ensikertaa aloimme miettiä, mitä me halutaan kappaleella oikeasti kertoa. Siihen asti sanoitukset olivat vähän kuin “välttämätön paha”. Ihan sama mistä teksti kertoo, kunhan laulurytmi on oikea. Mutta kyllä hyvät sanoitukset lisäävät muistettavuutta ja nostavat biisin uudelle tasolle. Torniainen (basso) tuli tuossa vaiheessa mukaan ja kirjoitti muutamia todella hyviä sanoituksia, jonka jälkeen paluu tuohon liukuhihna-goreiluun oli käytännössä pois suljettu.
Molemmille on täysin selkeää se, mitkä asiat tekevät hyvästä death metalista hyvää death metalia, ja millaiset asiat puolestaan ovat niitä selkeitä turn off -aineksia äärimetallissa.
– Oli tyyli mikä tahansa, riffien on oltava kiinnostavia ja tarttuvia. Muuten käsissä ei ole mitään, Laine sanoo.
– Koko nykymetalli taitaa omalta osalta kuulua tuohon “turn off” -osastoon. Djentit ja metalcoret. Mun korva ei vaan erota niissä yhtään musikaalisuutta tai biisinkirjoitustaitoa.
– Slam-jutut eivät myöskään enää kiinnosta. Niiden osalta mitta tuli lopullisesti täyteen joskus 2010 tai 2011 Venäjän kiertueella. Pari viikkoa kierrettiin Uralilta jäämerelle ja joka ilta ennen meitä soitti 6-7 paikallista slam-bändiä, eikä käytännössä mitään muuta. Oli kovassa huudossa sielläpäin tuolloin. Koko se tyyli ja tyypit – kusi, paska ja sperma -huumoreineen alkoi väsyttää lopullisesti. Nyt en jaksa kuunnella koko tyyliä vaikka aikoinaan Dying Fetusta tuli pyöriteltyä jonkinverrankin.
– Hyvä death metal on raakaa, rehellistä ja luonnollista. Turn off on se, jos musiikista tulee liian kliinistä ja ylituotettua. Jos tuotanto ei miellytä, kyseinen levy ei soittimessani alkutahteja pidemmälle viihdy. “Liian hyvät soundit” ovat tappaneet monia levytyksiä. Oikeanlainen kaaos pitää löytyä, Corpse summaa.
Kaikki loppuu aikanaan
Huomenna lauantaina Deathchain ja Torture Killer nähdään samassa tapahtumassa, Helsinki Deathfestissä. Tämä ei vähemmän yllättäen ole ensimmäinen kerta, kun tämä bändikaksikko soittaa samalla keikalla.
– Luvassa on raakaa ja energistä liiton settiä. Jos jengi miettii tuleeko vai ei, niin totta helvetissä kannattaa tulla. Tämmöiset festarit ovat aina erityisiä, eikä koskaan voi tietää tuleeko vastaavaa tilaisuutta uudestaan. Eli eikun jyräämään ja kuuntelemaan metallia, Corpse hehkuttaa.
– Bändi on löytänyt soundinsa ja nyt sen voi kokea. On selvää, että loppu lähenee ja se tulee ennalta varoittamatta. Sitä seuraavaa kertaa ei välttämättä tule, Laine puolestaan sanoo arvoituksellisesti.
Niin. Uutta Deathchain- tai Torture Killer -albumia ei olla kuultu peräti 12 vuoteen. Mikä on tilanne tulevaisuudessa? Onko suunnitelmissa vielä ihan kokonaisten albumien tekeminen, tai jotain muuta?
– Kokonaista albumia ei enää tule, Laine kertoo heti kärkeen.
– Yksittäiset biisit tai EP:t onkin sitten toinen asia, mutta se edellyttää että syntyy riittävän hyvä biisi. Sellaista kevyttä louhimista on tehty, muttei vielä sellaista mikä johtaisi mihinkään. Voi olla että meidän osalta biisit on nyt kirjoitettu
– Mä koen että biisinkirjoittamisen taito on kuin lihas. Jos sitä ei jatkuvasti harjoituta, se surkastuu. Kun tauot venyvät tietyn pituisiksi, on sen langan pään löytäminen erittäin vaikeaa. Kun kirjoittamisen taas aloittaa, et jatka siitä mihin viimeksi jäit, vaan olet automaattisesti taantunut kauemmas siitä pisteestä, missä joskus olit.
– Kun sitten miljoonatta kertaa veivaa samoja ääniä hieman eri järjestyksessä, niin väistämättä seuraa kyllästyminen. Yksinkertaisen ja mieleenpainuvan musiikiin kirjoittaminen ei vaan ole niin helppoa kuin voisi olettaa. Jos olisi, niin mikäs siinä, senkun alkaa jynkyttämään ja painaa recordia.
– Tässäpä sitä ollaan uutta materiaalia väsäilty ukkojen kanssa, Corpse sen sijaan kertoo.
– Varmaan ensi vuoden puolella nauhoitellaan. Meillä on jo hyvä nippu biisejä demotettuna, osa pidemmällä, osa vielä vaiheessa. So far so good, eli kama kuulostaa ihan liiton ketjulta.
Mitä tahansa Torture Killerille ja Deathchainille tulevaisuudessa tapahtuukin, meno tulee olemaan hyvinkin old school. Corpse ja Laine eivät peittele näkemystään siitä, että monet asiat olivat ennen paremmin.
– Ennen ei ollut mitään harhatekijöitä kuvioissa viemässä focusta. Ei puhuttu niin paljoa tekemisestä, vaan tehtiin. Musiikki itsessään oli se tärkein juttu, Corpse sanoo.
– Nyt homma on monimutkaisempaa, kun esimerkiksi itsensä kaupitteleminen somessa on arkipäivää. Koitetaan rakentaa hypeä milloin mitenkin, ja sellainen on ollut aina jotenkin itselleni vaikeaa ja vaivaannuttavaa. Tuntui että ennen piti käydä läpi raskaampi polku ennen kuin oli mahdollista saada itseään kuulluksi. Mutta se raskaan polun kulkeminen palkitsee tänä päivänä.
– Kaikki oli ennen ihan vitusti paremmin, Laine toteaa vieläkin suoremmin.
– Bändit oli hyviä, energiajuomia ei ollut kaupoissa, parkkeeraus hoitui kolikoilla, sähköpotkulaudat eivät tukkineet katuja eikä älypuhelimet olleet pilanneet ihmistä.
– Maine toimivana keikkabändinä oli seurausta soitetuista keikoista ja ne poikivat seuraavan esiintymisen. Me ei olla käytännössä jouduttu tekemään mitään sen, eteen että saataisiin keikkoja.
– Tämä on ollut harrastus ja kaikki harrastukset maksaa. Jos pidät juoksemisesta, sä juokset – ei kukaan oleta että sä tähtäät olympialaisiin tai että saisit jeniäkään siitä että juokset. Musiikin kohdalla taas tuntuu että jos sä soitat bändissä, niin jollei sillä tienaa rahaa – on se turhaa toimintaa.
– Suurin ja arvokkain asia mitä tästä on saatu on muistot. Tapaamiset muiden soittajien kanssa bäkkäreille ja pääsy sellaisiin tilanteisiin ja huoneisiin, mihin ei rahalla pääse, vaan sun on omilla teoilla ja tuotoksilla ansaittava se. Musiikkia kirjoittaa ihmiset joille musiikin kirjoittamisesta tulee hyvä olo. Kaikki muu mikä siitä on seurannut, on ollut plussaa.