Viisi vuotta sitten ruotsalainen death metal saavutti yhden lakipisteensä, kun pohjoismaiden merkityksellisimmän kuolobändin, Entombedin, riveissä alkoi muhia aikapommi. Käynnistyi merkillinen kuvio: yhtyeen silloiset jäsenet alkoivat kiistellä tavaramerkkioikeuksista ja näkyvimpinä riitapukareina olivat kitaristi Alex Hellid ja laulaja Lars-Göran Petrov.
Lopulta oikeus ratkaisi tappelun Hellidin edustaman tahon hyväksi. Petrov sai jatkaa Entombed-nimellä, kunhan lisäisi otsikon päätteeksi pari kirjainta. Fanin silmään vaikuttaakin siltä, että tällä hetkellä on olemassa kaksi Entombedia, joista toinen on Petrovin johtama Entombed A.D.
Alex Hellid, voisitko hieman avata tätä sangen sekavan oloista tilannetta?
– On vain yksi Entombed, kuten aina on ollut. Siinä vastaus lyhyesti, kitaristi kuittaa.
– Ymmärrämme, että tämä aiheuttaa hämmennystä myös keikkajärjestäjien osalta. ”Kumpaa bändiä tässä ollaan buukkaamassa keikoille?” Olen oppinut, että tuotemerkkiasioihin sisältyy melkoinen lakiviidakko. Prosessi vie tuhottomasti aikaa ja on kaiken päälle hyvin kallista. Kuka tahansahan voi perustaa bändin, nimetä sen jo olemassa olevan yhtyeen mukaan ja lisätä perään kirjaimia. Muiden tehtävänä on sitten seistä vastapuolella. Me jouduimme tähän tilanteeseen. Ihmiset, jotka eivät ole enää sidoksissa bändiimme, haluavat ratsastaa nimellämme. Se ei ole ymmärrettävä, eikä myöskään luova saati kovin viisas veto.
– Kuusi vuotta siihen meni, mutta nyt asiasta on mustaa valkoisella. Oikeus päätti 22. toukokuuta 2019, että entisten jäsenten yritys varastaa bändin nimi ja logo oli pahantahtoinen teko. Katsokaa loppulausunto lävitse vaikkapa Googlen kääntäjällä. Ja jos haluatte ostaa oikeaa Entombedia, siinä soittavat minä, Nicke ja Uffe, eikä nimen perästä löydy ylimääräisiä kirjaimia.
Salamyhkäjengin paluu
Entombedin perustaja, rumpali ja luova johtaja Nicke Andersson erosi yhtyeestä jo vuonna 1997 To Ride, Shoot Straight and Speak the Truth -levyn kiertueen päätteeksi ja alkoi keskittää luovan voimansa lukuisiin muihin projekteihin. Sittemmin raatokärpänen puraisi jälleen, ja miehen kuolometallifanituksesta saatiin nauttia Death Breath -bändin tuotosten parissa.
Enska-hommiin hattupää palasi vuonna 2016. Samoihin aikoihin bändin ultimaattinen klassikko Clandestine oli neljännesvuosisadan vanha. Alettiin puuhata paluukeikkoja, mukaansa Nicke ja Alex saivat toisen kitaristinsa Uffe Cederlundin. Ilman häntä ei aitoa Entombed-soundia tavoitettaisikaan.
Tämähän on ilman muuta juhlistamisen arvoinen asia. Mutta miksi ihmeessä homma vedettiin niin sanotusti isolleen ja mukaan tarvittiin sinfoniaorkesterin vetoapua?
– Koko 25-vuotiskuvioon vaikuttivat moninaiset tapahtumat. Lopultahan ne johtivat yhteistyöhön Malmön sinfoniaorkesterin kanssa. Yksi siemen istutettiin, kun ystävämme Hampurin filharmonisesta orkesterista lähetti meille muutamia orkestraatioita joskus vuonna 2005. Hän oli äänittänyt kavereineen Chief Rebel Angelin ja muutamia muita kappaleitamme orkkaversioina, ja ne kuulostivat tosi siisteiltä! Sitten meitä lähestyttiin kirjeellä, jossa mainittiin, että Clandestine-levymme voisi sopia todella mainiosti orkestroitavaksi, sillä kappaleiden sisällä tapahtuu niin paljon. Pidin ajatuksesta ja päätin, että tämä on toteutettava, tavalla tai toisella. Aloin kysellä Tukholman Konserthusenin tyypeiltä, josko sovitukset olisivat mahdollisia, mutta tuloksetta.
Vuosien 2010–11 tienoilla Entombedille tarjoutui konkreettinen mahdollisuus toteuttaa alkuperäinen suunnitelmansa: Clandestine soitettaisiin alusta loppuun.
– Sanoimme kyllä siltä seisomalta. Näihin aikoihin tapasimme uuden perheenjäsenemme Thomas von Wachenfeldtin. Oli nimittäin niin, että juuri Clandestine oli ensimmäinen death metal -levy, jonka hän oli ostanut penskana ja kasvanut sen parissa ennen kuin aloitti klassiset opintonsa, viulunsoittamisen ja sävellystyöt. Hän vaikutti planeetan sopivimmalta tyypiltä taklaamaan visiomme Clandestine-orkestraatiosta.
Jumalat ja planeetat linjautuivat, myhäilee Alex. Niinpä vuonna 2012 Uffe, Alex ja Thomas tapasivat ja alkoivat purkaa klassikkoa osiin riffi riffiltä, osio osiolta. Ensimmäinen testiversio toteutettiin Sundsvallin kamariorkesterin kanssa, ja sitten kokeiltiin kuoron ja orkesterin lisäämistä Gävlen sinfoniaorkesterin tiloissa. Tuli vuosi 2014, ja Entombed pääsi ruotsalaisen musiikin Hall of Fameen yhdessä Abban ja Roxetten kanssa. Tilaisuuden tuottaja Björn Sjönell kuuli vireillä olevasta orkkis-Enskasta ja ehdotti poikkilinjaista yhteistyötä Malmön sinfoniaorkesterille.
Tuolloin uudenpränikkä Live Music Hall saisi jyräkän testaajan Entombedista. Ja niin päädyttiin livelevyn äänityshommiin.
Anderssonit Nicke ja Robert lauteilla. Kuva: Anders Norrud
Vanhan kalmon nuori veri
Tukholman uuden polven kuolojyrä Morbus Chron lopetti lyhyen mutta laadukkaan uransa 2015, ja solisti Robert Andersson ja basisti Edvin Aftonfalk alkoivat musisoida Entombedin uudistuneessa kokoonpanossa. Poppoo nähtiin muutamilla paluukeikoilla, muun muassa Close Up -lehden järjestämillä heviristeilyillä. Kuinka nämä jätkät päätyivät remmiinne?
– Morbusin hajoamisen aikoihin olimme äänittelemässä Uffen ja Nicken kanssa uusia biisejä. Tästä alkoi työ, joka tullee päätymään ainakin sarjaksi vinyylisinglejä. Sessioiden päätteeksi Nicke kysyi, josko tietäisin jonkun, joka voisi hoitaa lauluhommat. Eipä tullut ketään mieleen. Nicke itse ehdotti Morbus-Robertia, ja niinpä soitin hänelle. Hän teki demolaulut, pidimme kuulemastamme ja kysyimme, kiinnostaisiko häntä kenties tehdä kanssamme 25-vuotiskeikat.
– Entinen basistimme Jörgen Sandström ei ehtinyt kiireiltään mukaan, joten miksipä emme tekisi hommaa keep it in the family -pohjalta: kutsutaan mukaan Nicken veli Edvin! Mielestäni tämä oli järkeenkäypää, saimme hommaan mukavaa AC/DC-fiilinkiä. Kaikki toimi sen jälkeen täydellisesti.
Konsertti soitettiin vuonna 2016. Miksi julkaisitte levyn vasta nyt?
– Kustansimme äänityksen ja filmaamisen yleisörahoituksella. Kiitos vain kaikille projektissa mukana olleille! Teimme alta tuhannen kappaleen cd/dvd-mediakirjapainoksen, joka sisälsi sekä bändi -että orkesteriesitykset. Se luonnollisesti vei oman aikansa. Sitten aloimme työstää myyntiversioita. Alun perin koko hoito oli tarkoitus julkaista jo viime vuonna, mutta päätimme että [Dan Seagraven] uuden kansitaiteen pitää olla linjassa alkuperäisen kanssa. Tämä viivytti projektia toiset puoli vuotta. Lisäksi lakitekniset jutut entisen laulajamme kanssa iskivät kapuloita rattaisiin. Lakituvat ja kaikki tähän liittyvä ovat toki parasta hupia, mutta kuten sanoin: niihin menee aikaa…
– Mutta nyt on hyvä fiilis, kun kaikki on valmista ja voimme alkaa valmistautua rauhassa seuraavaa liikettämme varten. Sitä ennen Clandestine-livestä julkaistaan blu-ray, joka tulee sisältämään myös orkesteriversion.
Kaksi totaalisen erilaista musiikillista maailmaa siis kohtasivat. Millainen kokemus se oli death metal -bändille?
– Todella, todella hieno! Soittaa kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa, istua heidän keskellään ja varoa samaan aikaan, ettei soita väärää ääntä väärässä paikassa. Se on voimallinen hetki, ja toivonkin, että voisimme tehdä tällaista joskus vielä lisää. Itse asiassa olemmekin viemässä konseptia eteenpäin, ja tavoitteenamme on soittaa vielä Ruotsin ulkopuolellakin ison orkan kanssa, lisätä mukaan visuaaleja ynnä muuta.
Miltä tuntui soittaa kuoloa istuville faneille?
– Surrealistiselta! Se piti meidät varpaillamme. Olihan se täysin erilaista vaikka Close Up -risteilyn lämmittelykeikkoihin verrattuna. Kun näin keikkatallenteemme ensi kerran, oli tosi outoa nähdä meidät jäätyneeltä näyttävän yleisön edessä. Mutta jengi moshasi penkeillään, takoi nyrkkejään ilmaan niin paljon kuin se oli mahdollista, heh!
Tila aiheutti omat nikkarointinsa ja säätönsä, jotta niin livesoundi kuin se, mitä äänitteellä kuullaan, saataisiin toimimaan. Konserttisali kun ei tarjoa luonnollista ääniympäristöä matalataajuuksiselle kuolometallille. Mutta lopputulos onnistui, soundi on raaka mutta selkeä.
– Kiitos. Käytimme sekä talon omaa äänimiestä että omaamme saadaksemme optimaalisen tilasoundin. Ensinnäkään äänivalli ei saisi murskata eturiviä alleen, ja balanssi voimakkaan, muttei liian kovan soundin aikaansaamiseksi vaati hiukan työtä. Mutta olemme lopputulemaan todella tyytyväisiä. Jotain jäin kaipaamaankin: laulut voisivat olla hiukan lujemmalla, sillä mielestäni niiden kuuluu olla miksauksessa pinnassa.
Kontrolloitua kaaosta
Palataanpa vuoteen 1991. Entombed oli tuolloin ensi kertaa kunnon koettelemusten äärellä, sillä laulaja Petrov erosi yllättäen bändistä. Mitäpä siinä vaiheessa pyöri mielessä, kun aloititte suunnitella toista levyänne, olihan alla jo nykyklassikko Left Hand Path (1989) ja bändillänne kova noste alan piireissä?
– Ehkäpä se on laulajiemme ja basistiemme luonnollinen tila: olla visaisen kiintoisia olentoja! Emme mielestäni hätkähtäneet asiasta kummemmin, kuten on asianlaita nytkin, kun valmistaudumme uuteen eepokseemme. Olemme tottuneet työskentelemään näin, ja mikä tahansa muu bändikemiallinen tilanne olisi meille epäluonnollinen. Olenkin erittäin tyytyväinen nykytilanteeseemme, olemmehan saaneet alkuperäisen luovan yksikön jälleen kasaan. Työskenteleminen Nicken ja Uffen kanssa on vaivatonta, vertailuasetelmia ei ole ja he ovat erittäin tärkeitä minulle. Noin, nyt se on sanottu, heh!
Clandestinea ylistetään nykyään death metal -klassikkona. Tuntuiko levyä tehdessä, että voi pojat, nyt muuten tulee kovaa kamaa?
– Kyllä, totta kai! Nicke oli todella lujassa vedossa [hän hoiteli kansitiedoista poiketen myös levyn laulut] ja materiaali korkeaenergistä. Ajoimme jatkuvasti vaarallisen lähellä reunaa, joskus sen ulkopuolellakin. Sehän on luovassa prosessissa siunattu tila, kunhan vain pääsee takaisin ehjin nahoin. Asiat kun voivat levitä käsiin missä vaiheessa tahansa. Levy on löyhästi kontrolloidun kaaoksen hallitsemista, mikä on mielestäni sinällään hyvin puoleensavetävää. Albumilla tapahtuu paljon, ja moni juttu on taatusti jäänyt kuulijoilta havaitsemattakin. Levyltä välittyy päällimmäisenä tunne, ehkä myös siksi, että tuotanto ei ole kristallinkirkas.
– Siksikin tämä oli juuri sopiva levy, jonka syövereihin sukeltaa klassisen säveltäjän kanssa. Nyt ihmiset saavat kuulla sieltä nyansseja, jotka ovat saattaneet jäädä havaitsematta vaikkapa 90-luvulla, kun soitimme näitä biisejä livenä. Kun joku vielä erikseen mainitsi tästä sosiaalisessa mediassa, tuumin vain että ”täydellistä, tehtävä suoritettu”.
Nicke mainitsi Daniel Ekerothin Swedish Death Metal -kirjassa, että kuunneltuaan vuosia myöhemmin Clandestinea hän ei ollut täysin tyytyväinen levylle päätyneisiin ratkaisuihin. Eritoten kismitystä aiheuttivat kappaleiden Atheist-henkiset tekniset sovitusratkaisut.
– Joo, tiedän. Ja tämä on hauskaa sitäkin vasten, kuinka rakas se levy monelle on. Kun saamme lätylle ikään kuin toisen kierroksen ja huomaan, että Nicke nauttii siitä, jo se saa minut tyytyväiseksi.
Uutta materiaalia
Hellid kertoo Entombedin olevan täysillä uusien biisien kimpussa, ja palo saada äänitykset julki on kova. Kun mainitsen, että maailma huutaa uutta Entombed-musiikkia, Alex vaikuttaa olevan otettu.
– Kiitos, kun sanoit tämän! Minulle on tärkeää tietää, että meitä odotetaan ja että ihmiset välittävät. Nyt vain pitäisi saada niin sanotusti kaikki ankat riviin. Ainakin korkeimman oikeuden päätös tekijänoikeusasiassa helpottaa tilannetta ja on omiaan ohjaamaan asioita positiiviseen suuntaan. Uutta materiaalia tosiaan löytyy, ja kun saamme luovan yksikön samaan tilaan, alkaa tapahtua. Kun olimme viimeksi treeniksellä Nicken ja Uffen kanssa, oli kuin joku olisi kääntänyt valot päälle. Tavoitteeni on siis nyt, että pääsemme studioon ja voimme alkaa äänittää yhdessä.
– Uudet biisit tulevat kuulostamaan sekoitukselta neljää ensimmäistä levyämme. Pistämme siihen sitten jotain sopivaa ekstraa sekaan… sama tyylillinen tavoitehan tämä on kuin aiemminkin, oikeastaan, Hellid tuumaa.
– Emme yleensä suunnittele liikoja etukäteen, teemme vain biisejä ja katsomme, mihin suuntaan olemme menossa. Emme halua velloa menneessä, sillä uskomme, että pystymme aina parempaan. On tärkeää pysyä terveellisen tyytymättömänä tekemisiinsä ja toisaalta olla ylimiettimättä kaikkea. Nurkan takana odotteleva biisi-idea voi olla juuri se palkinto sateenkaaren päässä, jota olemme aina yrittäneet tavoitella.
– Olen hulluna elämäkertoihin ja behind the scenes -hommiin, joten pyörittelen ajatusta, jos vaikka filmaisimme uusien biisien äänitykset.
Enskan tapana on ollut julkaista covereita. Alex kertookin, että yksi idea olisi julkaista uudet biisit yksi kerrallaan niitä innoittaneiden coverbiisien kera.
Entombed vuonna 1993: Ylärivissä LG Petrov (laulu), Nicke Andersson (rummut) , Alex Hellid ja Uffe Cederlund (kitarat), alempana Lars Rosenberg (basso).
Voimaa muutoksesta
Sana ”evoluutio” määrittää Entombedia bändinä. Esimerkiksi kolmas levynne Wolverine Blues (1993) oli jo melkoinen tyylillinen harppaus Clandestinesta. Mikä innoitti teidät tällaiseen suunnanmuutokseen?
– Jokainen julkaisumme, siis päivästä yksi alkaen, on pohjannut muutokseen. Kehitymme jatkuvasti. Mille olemme kulloinkin altistuneet, heijastuu levyillemme, Alex selittää.
– WB oli suora reaktio siitä, että halusimme mahdollisimman kauas edeltäjän tyylistä. Monet pitivät Clandestinea radikaalisti Left Hand Pathistä poikkeavana, mitä se olikin. Emmehän halunneet tai edes pystyneet säveltämään Clandestinea monimutkaisempaa materiaalia. Tavoitteenamme oli lähestyä biisejä livetilanteen näkökulmasta, ja toisaalta halusimme kappaleiden koostuvan vähemmistä palasista. Meiltä löytyy Demon-biisin demo, joka sisältää pitkän väliosan. Kutsuimme sitä Morbid Angel -kohdaksi. Ehkä tähän vaikutti se, että olimme aiemmin kiertäneet heidän kanssaan ja imeneet heiltä vaikutteita. Nappasimme sen kuitenkin pois, kun huomasimme, mihin suuntaan loppulevy oli muovautumassa.
– Jokainen levymme on minulle rakas, sillä ne kuvastavat juuri sen aikakauden yhtyettämme. Mutta kun Wolverine Blues julkaistiin, muistan kuunnelleeni sitä paljon itsekin. Olin hämilläni, miten kovaa materiaalia olimme luoneet. Lisäksi oli jännittävää olla hetki major-yhtiöllä, Columbialla, ja kiertää Jenkkilää.
Sinulla oli muutama vuosi takaperin terveysongelmia. Kuinka voit nyt?
– Voin hyvin, kiitos kysymästä. Minulle tehtiin suuri sydänleikkaus vuoden 2012 lopulla. Fyysinen ja henkinen toipumisjakso otti lopulta kaksi vuotta. Edellä mainittu tavaramerkkitappelu toi lisästressiä ja hidasti paranemista. Ei varsinaisesti siis sitä, mitä lääkärit suosittelivat, mutta hei, mikäpä olisikaan parempi hetki vastapuolen hyökätä! Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja asiat kääntyivät juuri niin kuin niiden toivoinkin kääntyvän. Joskus kai on ihan hyvä ravistella rutiineja hieman!
Lopuksi sana on vapaa, herra Alex Hell.
– Kiitos kannatuksesta, suomalaisfanit! On aina mahtavaa tulla toiseen kotiimme tapaamaan teitä huipputyyppejä. Ylipäätään se on siistiä, että otatte tällaiset nynnyt svedut vastaan, heh. Kiitos ja hurraa!
Julkaistu Infernossa 7/2019.