Hyväksy muutos.
Neuvon antoi eräs arvostelija Sigh-yhtyeen uuden albumin Shikin kuulijoille. Perusteltu neuvo. Vuonna 1990 perustetun Sighin ydin on black metalissa, mutta japanilaisyhtyettä on luonnehdittu vuosikymmenet avantgardistiseksi.
0Levy levyltä muodonmuutoksia läpikäynyt Sigh on törmäyttänyt mustaa metalliaan japanilaiseen musiikkiperinteeseen. Myös psykedelialla, elektronisella musiikilla ja metallin eri alalajeilla on sijansa yhtyeen ilmaisussa.
Jos kuulijaa vaaditaan hyväksymään muutos, kykeneekö artisti siihen myös itse? Johtohahmo, perustajajäsen ja multi-instrumentalisti Mirai Kawashima, johon Sigh henkilöityy, pohtii, mitä muutos pohjimmiltaan tarkoittaa.
– Jokainen levymme eroaa edeltäjistään ja seuraajistaan. Koen silti, että kaikissa niissä on jotain yhteistä. En tietenkään aseta minkäänlaisia rajoitteita musiikillemme, mutta samaan aikaan sen on oltava metallia.
– Kaikkein tärkeintä minulle on, ettemme tee keskivertoja levyjä. Jokaisen niistä täytyy ylittää edeltäjänsä. Siksikin ne eroavat toisistaan. Ei olisi helppoa tehdä toista Shikin tyylistä kokonaisuutta, joka nousisi sen tasolle.
Kawashima julkaisi taannoin sosiaalisessa mediassa sarkastisen videoviestin, jossa hän kertoo odottavansa innolla Shikin aiheuttamaa vihaa ja pettymystä, kommentteja siitä, miten yhtye oli parhaimmillaan 1990-luvun alussa tai siitä, miten Imaginary Sonicscape (2001) on yhä paras Sigh-albumi.
Pelkkää ilkikurista huumoria viesti ei ole.
– Pohdin ihan vakavissani, millaisia reaktioita Shiki herättää. Ymmärrän heitäkin, jotka vannovat ensimmäisen levymme Scorn Defeatin [1993] nimeen. Varmasti siinä on oma maaginen tunnelmansa, niin primitiivinen ja alkeellisesti soitettu kuin se onkin.
– Jos mietin itselleni tärkeitä bändejä, monikaan niistä ei ole pystynyt ylittämään ensimmäistä levyään. Mutta kysehän ei ole puhtaasti siitä, millaisia levyt ovat, vaan vahvasti myös omasta henkilökohtaisesta kokemusmaailmasta. Siitä, milloin tutustui bändiin ja minkä levyn sattui kuulemaan ensimmäisenä. Eikä siinä ole mitään pahaa.
Varttuneen äärimetallia
Sanalla ”shiki” on japanin kielessä monta merkitystä. Se voi tarkoittaa niin neljää vuodenaikaa, kuoleman hetkeä, seremoniaa, motivaatiota, väriä kuin orkesterin johtamista. Sigh keskittyy uudella levyllään kahteen ensiksi mainittuun.
Temaattisilta lähtökohdiltaan levy on vahvasti henkilökohtainen: kaiken takana on Mirai Kawashiman tarve käsitellä omaa kuolemanpelkoaan. Kun levy löysi kantavan teemansa, sävellystyö eteni vaivattomasti, kuin itsestään.
Shikin motivaattorina toimi siis pelko?
– Näin voi sanoa. Olenhan minä käsitellyt kuolemaa Sighin alkuajoista saakka, mutta parikymppiselle kuolema on kuin fiktiota. Tiedät kuolevasi jonain päivänä, mutta koko asiaa on hankala uskoa todeksi. Nyt olen yli 50 ja kuolema on normaali osa arkeani. Muutama ystäväni on jo poistunut joukostamme. Kesällä menetin isäni.
Jo Scorn Defeatiltä löytyy kappale At My Funeral, mutta nimestään huolimatta biisi on jotain aivan muuta kuin Shikin materiaali.
– Kirjoitin At My Funeralin parikymppisenä. Kuvittelin omat hautajaiseni, mutta teksti oli täyttä fiktiota, kauhuelokuvamaista kamaa, kuten monet muutkin vanhat sanoitukseni. Shikin teksteistä on fiktio kaukana. Paljastan niissä tunteeni, pelkoni. Tämä levy tulee suoraan sydämestäni. Se on sisäistä maisemaani heijastava peili. Ja näkymä peilistä on pelottava.
Kawashima myöntää miettineensä, mistä syystä tekee äärimetallia tässä iässä.
– Puhuimmepa thrashistä, deathistä tai blackistä – tai yleisemmin rockmusiikista – niissä on alun perin kyse nuorisokulttuurista, musiikista nuorille ihmisille. Tuota tosiasiaa vasten olen kyseenalaistanut, miksi ihmeessä kaltaiseni viisikymppinen tekisi yhä äärimetallia. Ehkä Shiki on vastaus omaan kysymykseeni.
– Niin paljon kuin äärimetalli käsitteleekin kuolemaa, se on usein fiktiivistä ja siksi myös pinnallista. En teeskentele olevani nuorempi kuin olen. Olin varmasti kaksi-kolmekymppisenä luovuuteni huipulla, mutta Shikin kaltaista levyä en olisi kyennyt tekemään. Nyt kykenin. Levyssä ei ole mitään keinotekoista. Eikä se muuta mitään, se ei karkota kuolemanpelkoani eikä sitä tosiasiaa, että kuolen jonain päivänä.
– En lähtisi kisaamaan parikymppisten metallimuusikoiden kanssa, enhän voisi mitenkään voittaa heidän intensiteettiään ja voimaansa. Eihän ikäiseni urheilija tai kamppailulajien taitajakaan haastaisi kymmeniä vuosia nuorempiaan. Mutta jos puhutaan todellisen elämän kauhuista, brutaaliudesta ja absurdiudesta, ikäiseni tietävät siitä paljon enemmän kuin nuoret.
Montako kevättä vielä?
Shikin kansitaide kumpuaa japanilaisesta runosta lähes 900 vuoden takaa. Runo kuvaa vanhaa miestä, joka katsoo, kun kova tuuli puhaltaa kirsikkapuun kukinnot pois. Selän takana odottaa kuolema.
– Kirsikankukat ovat hyvin japanilainen tapa katsoa elämänkiertoa. Niin kauniita kuin ne ovatkin, niissä asuu myös suru. Kirsikankukat kukkivat keväällä vain neljä tai viisi päivää, sitten ne ovat taas poissa. Näin ne symboloivat myös elämän haurautta, vihjaavat että ihmisen kukoistus katkeaa lyhyeen. Nuo symbolit eivät ole muuttuneet 900 vuodessa mihinkään.
– Tässä iässä mietin aina keväisin, miten monta kertaa saan enää nähdä kirsikkapuiden kukkivan. Koko asetelma on niin perin pohjin japanilainen, etten olisi kyennyt ilmaisemaan Shikin tuntemuksia millään muulla kielellä.
Levyn lyriikat ovatkin kauttaaltaan japaninkielisiä. Ensin Kawashima kirjoitti puolet teksteistä englanniksi. Kun hän törmäsi runoon, hän ymmärsi, että kykenisi olemaan paljaan rehellinen vain äidinkielellään.
– Sanoitusten kirjoittaminen japaniksi on aivan toisenlainen prosessi kuin englanninkielisten tekstien. Japanissa jokaiseen kirjaimeen sisältyy vokaali. Englanti on hyvin rytminen kieli, japani taas ei lainkaan, pikemminkin varsin melodinen. Intonaatiolla on japanin kielessä suuri merkitys.
Kawashimalle oli tärkeää, että Shiki olisi myös musiikillisesti vahvan japanilainen levy. Japanilaisen perinnemusiikin vaikutteet ja instrumentit eivät ole Sighille uusi asia, mutta nyt yhtyeen soitinrepertoaarissa kuullaan ensi kertaa shakuhachi-huilua.
– Olen ottanut eri instrumentteja haltuun jo vuosikymmenten ajan. Nautin siitä. Opettelin soittamaan huilua viisi kuusi vuotta sitten ja huomasin, että samalla tekniikalla oppisin myös shakuhachin. Jos jokin on tunnistettavasti japanilainen soitin, niin shakuhachi. Siitä on muodostunut japanilaisessa populaarikulttuurissa melkeinpä klisee, mutta sen avulla Shikin japanilainen luonne vahvistui entisestään.
Ja jos Kawashiman toive toteutuu, shakuhachi ei jää viimeiseksi instrumentiksi hänen opinnoissaan.
– Jonain päivänä haluaisin oppia soittamaan saksofonia. Mutta sen aika ei ole nyt, enkä tiedä, tuleeko minusta koskaan kummoista fonistia. Olen kokeillut fonia muutaman kerran, mutta on aivan toinen juttu ottaa se kunnolla haltuun. Mahdanko olla jo liian vanha oppimaan uutta? Toivottavasti en.
Primitiivinen vai ei
Shiki on ensimmäinen Sigh-levy paitsi shakuhachille myös osalle muusikoista. Kawashiman ohella tutusta väestä ovat mukana vain solisti-saksofonisti Dr. Mikannibal ja yhdellä ainoalla biisillä soittava basisti Satoshi Fujinami.
Kitarat ja bassot soitti ranskalainen Frédéric Leclercq, Dragonforcen entinen ja Kreatorin nykyinen basisti. Rummuista vastaa Fear Factoryssä nykyään soittava Mike Heller.
– Mike päätyi levylle koronapandemian vuoksi. Kun työstin biisejä keväällä 2020, tiesin ettemme pääsisi studioon yhdessä rumpalimme Junichi Harashiman kanssa. Pyysin Mikea soittamaan rummut, koska hänellä on oma studio, jossa hän pystyi äänittämään kaiken itsekseen.
– Kitaristimme You Oshiman piti soittaa levyllä, mutta hän alkoi käyttäytyä oudosti, vastasi sähköposteihini todella hitaasti. En tiedä, masentuiko hän pandemian ja eristäytymisen vuoksi vai mitä tapahtui. Valitettavasti jouduin erottamaan hänet. En voi haaskata tässä iässä aikaani, enhän tiedä montako levyä ehdin enää tehdä.
– Ja jos rehellisiä ollaan, pyysin Fredin ja Miken mukaan myös siksi, että halusin tehdä levyn kokoonpanolla, jolla ei ole minkäänlaisia teknisiä rajoitteita. Heidän mukanaolonsa korostaa Shikin eroa aiempaan tuotantoomme.
Muusikkojen taidokkuus on huvittavassa ristiriidassa Kawashiman alkuperäisen pyrkimyksen kanssa. Shikistä piti nimittäin tulla huomattavasti primitiivisempi levy, Scorn Defeatin hengenheimolainen.
– Sävelsin Scorn Defeatin ja Infidel Artin [1995] kitaralla. Sen jälkeen siirryin tekemään musiikkia kosketinsoittimilla. Pandemian alettua hankin uuden kitaran ja kokeilin pitkästä aikaa, millaista musiikin tekeminen kitaralla olikaan. En ole kummoinen kitaristi, riffini ovat yksinkertaisia, primitiivisiä.
– Jossain vaiheessa tajusin, etteivät biisit ole tarpeeksi kiinnostavia, vaan ainoastaan primitiivisen yksioikoisia. Kun päätin kirjoittaa kaikki tekstit japaniksi, tein päätöksen tuoda japanilaisia sävyjä paljon vahvemmin esiin myös musiikissa. Lopulta levystä tulikin aika lailla toisenlainen kuin aluksi visioin.
Kahden vuosikymmenen erottamat Shiki ja Imaginary Sonicscape – monien Sigh-fanien ylistämä levy – ovat toteutukseltaan varsin erilaisia, mutta melodisuudessa ja soitinvalikoimassa on yhteyksiä.
– Taidat olla oikeassa. Käytin Shikillä paljon vintage-kosketinsoittimia ja 60–70-lukujen psykedeelisen rockin vaikutus on vahva. Imaginary Sonicscape taas on ensimmäinen levy, jolle toin mukaan mini-moogit ja klavinetit. Tuo lienee se vahvin linkki näiden kahden välillä.
Slayerin johdatus
Slayer saapui Japaniin ensimmäistä kertaa 1990. Yleisön joukossa oli parikymppinen Mirai Kawashima, joka ei ollut tyytyväinen kumpaankaan nuoren Sigh-yhtyeensä death metal -vetoisista demoista.
– Molemmat ovat kammottavia. Ja sehän oli aikaa, jolloin thrash metal ei ollut kovassa huudossa. Kaikki intoilivat deathistä. Slayerin hienoa keikkaa seuratessani tajusin, että hitot siitä vaikka kaikki muut vannoisivat death metalin nimeen. 80-luvun paheellinen thrash metal oli minun tieni.
Valaistumista seurasi tänä vuonna 30 vuotta täyttänyt Requiem for Fools -ep, jonka mustassa metallissa kuuluu varhais-thrashin kaoottisuus. Ep kiinnitti Mayhem-kitaristi ja black metal -johtohahmo Euronymousin (1968–1993) huomion. Levytyssopimus Deathlike Silencen kanssa jäi kuitenkin yhden levyn mittaiseksi Euronymousin murhan vuoksi.
Thrash metal oli luontainen valinta Kawashimalle, joka kuvailee lapsuusvuosiensa 1970-luvun Japania kaoottiseksi.
– Ennustuksen ja Manaajan kaltaiset kauhuelokuvat olivat valtavan suosittuja, samoin kauhumangat. Samaan aikaan ihmiset ottivat varsin vakavissaan uutisoinnit ufoista ja ties mistä lumimieshavainnoista. Muistan, miten jopa showpainiin liittyi mystisyyttä. Japaniin saapui showpainijoita, joiden kotimaita oli muka mahdoton selvittää.
– Oli täysin luontevaa, että tuollaisina aikoina kasvaneet lapset löysivät 80-luvulla thrash metalin, jossa kuului vuosikymmenen puoliväliin saakka vahva Venomin vaikutus. Thrash oli kaoottista, pursusi pahuutta ja saatanallisuutta. Sitten tuli Master of Puppets ja muutti kaiken.
Shiki ei pursua Slayer- eikä Metallica-vaikutteita. Kuroi Kagen avaava riffi sen sijaan on hyvinkin Celtic Frost -vetoinen, joskin Morbid Talesiä vahvemmin se tuo mieleen sveitsiläispioneerien paluun vuosituhannen taitteessa.
– Todellako? Jos ollaan rehellisiä, oma Celtic Frost -fanitukseni päättyy Into the Pandemoniumiin. Mitä metalliin tulee, kaksi Shikin keskeistä vaikuttajaa ovat Celtic Frost ja Voivod. Kokeilin tehdä ihan tietoisesti Voivod-tyylisiä riffejä. Hankin muutama vuosi sitten muun muassa Killing Technologyn ja Dimension Hatrössin tabulatuurit ja analysoin tarkoin Piggyn kitaratyöskentelyä.
– Celtic Frost -vaikutteet taas tulivat luonnostaan, tiedostamatta. Mutta niinhän ne tulevat kaikille äärimetallibändeille.
Julkaistu Infernossa 9/2022.