Kokonaan oma genrensä – suurennuslasin alla j-rocklegenda X-Japan

J-rockin esi-isän X-Japanin suosiota voi olla vaikea ymmärtää länsimaisesta näkökulmasta, mutta tämä bändi jos mikä ansaitsee legendaleiman.

Teksti: Marko Ollila

Japanin kansalaiset on kasvatettu vuosituhansien ajan arvostamaan esteettisyyttä ja harmoniaa. Ehkä juuri siksi melodiat myyvät Japanin metallimarkkinoilla vielä tänäkin päivänä paremmin kuin rytinä ja aggressiivisuus. Feodaaliajan samuraiden ankarista kunniakäsityksistä, estetiikan arvostuksesta ja japanilaisen yhteiskunnan pinnallisesta sovinnaisuudesta huolimatta Nippon on samalla maailman kaksinaismoralistisimpia ja pinnan alla perversseimpiä paikkoja.

Kotimaansa tämän päivän suurin rockyhtye Babymetal on loistoesimerkki Japanin rockkentän tuottamista kummallisuuksista. Mutta ensimmäinen näistä outolinnuista oli kiehtovan kaksikasvoinen X-Japan, joka ei olisi voinut syntyä ja nousta suosioon missään muualla kuin Japanissa.

17-vuotiaiden Yoshiki Hayashin ja Toshimitsu Deyaman kesällä 1982 perustama X on niitä harvoja rockyhtyeitä – joskaan ei näillä leveysasteilla – joiden kuvailemisessa kaikki muut sanat kuin legenda jäävät vajaaksi. Japanissa 1900-luvun viimeiseksi elämää suuremmaksi yhtyeeksi luonnehdittu rockbändi on inspiroinut jo useita sukupolvia sikäläisiä muusikkoja, ja esimerkiksi Suomessakin nähtyjä j-rock-suuruuksia, D’espairsrayta, MUCC:ia tai Dir En Greytä, tuskin olisi olemassa ilman X:n pioneerityötä.

Näkyvin ulkoinen merkki X-Japanin kotimaansa rockiin aiheuttamasta vallankumouksesta on visual kei. Se on varsinkin syntyaikansa äärikonservatiivisessa Japanissa huomiota ja tuomiota herättänyt räikeän ulkonäkökeskeinen rocksuuntaus, jonka rinnalla tovia myöhemmin maailman toisella laidalla, West Hollywoodin Sunset Stripillä, keikaroineet glam rock -tyttöpojatkin näyttivät rumilta kuin sian persesyylät.

Kaksijakoinen kuin kotimaansa 

Visual kei toi konservatiivisina tunnettujen japanilaisten pop-artistien esiintymiseen ennennäkemätöntä näyttävyyttä: monivärisiä, joka suuntaan reuhottavia kampauksia, japanilaisille rakkaasta kabuki-teatterista tuttuja räikeitä meikkejä, erikoisia asusteita nahkasotisovista barokkiasuihin ja väkivaltaisuuteen asti voimallista, dramaattista lavaesiintymistä yhdistettynä iskevään rockiin ja mahtipontisiin balladeihin.

Helsingissä lokakuussa 2017 yhtyeensä tarinan summaavaa We Are X -dokumenttielokuvaa esittelemässä käynyt Yoshiki kertoo X-Japanin ottaneen koreiluunsa mallia muun muassa Hanoi Rocksista ja KISSistä. Jos kuvittelette, että Hanoilla oli vaikeaa jossain Nivalassa 1980-luvun alun homotteluja kuunnellessaan, alkuvuosien X-Japan koki samat vastoinkäymiset potenssiin viisi Tokiossa, jonka nuorilla ei varsinaisesti ollut tapana tehdä itsestään numeroa. Yoshikilla taas ei ollut tapana kuunnella muiden mielipiteitä.

Kaikkitietävät kriitikot yrittivät torpata yhtyeen kaikin keinoin jo lähtökuoppiinsa. X:ää neuvottiin pehmentämään imagoaan, tai sillä ei olisi ikinä asiaa isoille levy-yhtiöille. X vastasi epäilijöille treenaamalla ja keikkailemalla kuin hullut, elämällä nälkärajalla, säästämällä 150 000 nykyeuroa vastaavan jenimäärän ja julkaisemalla siihen aikaan todella harvinaisen omakustannealbumin. Vanishing Vision ilmestyi huhtikuussa 1988, ja yhtye myi sitä omatoimisesti 20 000 kappaletta ilman virallisten levityskanavien apua. Toisen levynsä se tekikin jo Sony/CBS:lle.

X-Japan oli yhtä kaksijakoinen kuin kotimaansa. Yhtyeen musiikki ei ollut puhtaasti sen enempää hard rockia kuin metalliakaan. Siinä yhdistyivät herkändramaattinen orkestroitu rock sekä täysverinen hevirockpörhistely, ja kappaleita oli karrikoiden kuvattuna oikeastaan vain kolmenlaisia: syvästi emotionaalisia, ääri-imeliä balladeja, joiden rinnalla James Hornerin ylipateettinen Titanic-tunnusmelodia saa mennä nurkkaan häpeämään, ja isoja, sykähdyttäviä yleisönhuudatushymnejä sekä tietysti näiden yhdistelmiä.

Kappaleen nopeudella, raskaudella tai oikeastaan edes tyylilajilla ei ole tässä tapauksessa merkitystä, sillä X on kokonaan oma genrensä, jossa avaimia musiikin ymmärtämiseen ovat pikemminkin draama ja esillepano kuin musiikillinen rakenne tai tiiviys. X:n isoimmat hittisinkut eivät ole kolmi- tai neliminuuttisia, vaan seitsemästä yhdeksään minuuttia pitkiä. Jokainen X-biisi on tavalla tai toisella paisuteltuihin mittoihin kasvava, elämää suurempi teos, jonka pinnassa on joko klassinen musiikki tai speed metal – usein molemmat.

Yhtyettä koskaan kuulemattomalle suosittelisin pikakurssiksi sen eepoksista kunnianhimoisinta, kokonaisen vuoden sävellystyön vaatinutta Art of Lifea: yhdessä puolituntisessa biisissä kuulijalle kirkastuu yhtyeen koko mahtipontisuus, järjettömyys, pakahduttava kauneus, linjattomuus ja ehkä samalla se punainen lanka.

Jokaisen osa

Länsimaisten standardien mukaan X:n soundi oli vanhahtava jo kun yhtye alkoi vasta nousta esille. Onneksi musiikki on parhaimmillaan ajatonta. X:n musiikki on rocksoundeineen, rallattavine kertosäkeineen, reippaasti tukuttavine bassareineen, klassisine pianoineen ja massiivisine orkestrointeineen hybridi jostain Hanoi Rocksin, Helloweenin ja Franz Schubertin välimaastosta, kuitenkaan mitään mainituista kovin tarkasti muistuttamatta.

X:n musiikissa on naurettavasti yliammutun mahtipontisuuden ja hauraan kauneuden dualismia, jollaiseen mikään muu yhtye ei kykene. Lapsesta asti omapäisen Yoshikin musiikki ei tunne korniuden käsitettä eikä itsesensuuria, vaan sallii kuulijan katsoa säveltäjän auki reväyttämään sieluun suoraan, ilman suodattimia. Tämä naiivin vereslihainen rehellisyys teki yhtyeestä kotimaassaan ennennäkemättömän suositun.

Suuren suosion myötä X:n jäsenet ottivat pitkän uran aikana tuon tuosta lomaa toisistaan ja keskittyivät kukin omille soolourilleen, joilta tallennettu kappalemateriaali ei ole huonoa sekään. Se myös vahvistaa fanien käsitystä jokaisen jäsenen tärkeästä roolista X:ssä, joka oli paljon enemmän kuin jäsentensä summa.

Laulaja Toshilla (Toshimitsu Deyama) oli karhea mutta harmoninen tenori, joka sopi X:n maineeseen nostaneeseen kappalemateriaaliin kuin Di’Anno Maidenin varhaistuotantoon.

Fanien suurin suosikki oli vaaleanpunaisilla kutreillaan komeillut kitaristi Hide (Hideto Matsumoto), jonka leikkisä soittotapa ja räikeä visuaalisuus olivat suuri osasyy visual kein syntymiseen.

Muuta miehistöä huomaamattomampi komppikitaristi Pata (Tomoaki Ishizuka) suosi perinteisempää, länsimaisempaa rockhabitusta. Hän muodosti soittotaidoillaan Hiden kanssa tiukan kitaraduon, jonka historia jatkui vielä X:n hajottuakin, sillä Pata soitti Hiden kanssa myös joissain tämän sooloprojekteissa.

X:n alkuperäismiehistöön kuulunut, Judas Priestiä jumaloinut Taiji (Taiji Sawada) oli Japanin arvostetuimpia rockbasisteja jo ennen liittymistään X:ään, jossa hänen perinteisempi näkemyksensä rockyhtyeestä ajoi hänet ongelmiin. Yoshikihan ei tavannut kuunnella muiden mielipiteitä. Vuonna 1992 Taiji sai potkut X:stä ja liittyi Loudnessiin. Vuosikaudet bändistä toiseen pompittuaan ja viinapirun kanssa taisteltuaan Taiji palasi X:ään vieraaksi kahden keikan ajaksi vuonna 2010. Vuotta myöhemmin hän hirtti itsensä Pohjois-Mariaaneilla putkassa, jonne oli joutunut lentokoneessa rähistyään.

Taijin korvaajaksi 1992 tullut Heath (Hiroshi Morie) oli taidoiltaan vaatimattomampi mutta yhtyeeseen ehkä sopivampi, sillä X-Japanissa basso on aina ollut rooliltaan kohtalaisen kesy – Yoshiki teki X:n kappaleet aina kaksi kitaraa ja piano mielessään.

Yhtyeen keulahahmo, aivot ja moottori on kuitenkin pianisti-rumpali Yoshiki Hayashi, niin hento ja androgyyni mies, että hänen voisi kuvitella olevan reväisty shoujo manga -sarjakuvan sivuilta. Haurasta illuusiota Yoshikista tukee miehen intohimoinen pianonsoitto, jossa instrumentti, musiikki ja soittaja muodostavat kolminaisuuden, jonka energiat virtaavat osien välillä lähes ihmissilmin nähtävällä intensiivisyydellä. Yoshiki hallitsee myös sellon ja kitaran. Hiljaisen, keskittyneen ja hauraan miehen harha kuitenkin katoaa, kun Yoshiki siirtyy rumpujen taakse ja aloittaa riehunnan, jolla on vaurioittanut niskansakin nyt jo ehkä peruuttamattomalla tavalla. Ihmisen kaularankaa ei ole tehty moshaamiseen.

Juuri Yoshikin melodramaattisuus, Toshin vereslihainen tulkinta ja Hiden hullunhauska pöyhkeys tekivät X:stä lavalla unohtumattoman.

Miesten ikääntyessä ja muiden visual kei -yhtyeiden alettua suorastaan kilpailla siitä, kenellä on raisuin imago, X:n räikeää visuaalisuutta alettiin suitsia. Toshi ja Yoshiki lopettivat meikkaamisen ja leikkasivat taivasta kohti sojottavat kutrinsa säästäen samalla otsonikerrostamme noin neljän hiuslakkapullon ponnekaasujen verran per keikka. Tilalle tulivat sovinnaisemmat rockreleet, ja vaikka ryhmän rajuimmalta näyttänyt Hidekään ei enää vaikuttanut aivan yhtä ulkoavaruudesta tulleelta, hän säilytti uransa loppuun saakka osan visuaalisuudestaan pinkkeine, tupeerattuine tai revittyine hiuksineen. Visual kein aika X:lle oli ohi.

Naula arkkuun 

Yhtye julkaisi vain kaksi indiekiekkoa ja kolme albumia suurille levy-yhtiöille, mutta sen tuotannosta tehtyjen erikoispainosten ja -versioiden määrä on typerryttävä: on minialbumeja, singlekokoelmia, tusina videokokoelmaa, kahdesta albumista sinfoniaorkestereilla soitetut versiot ja jopa albumi, jolla soivat X:n suurimmat hitit soittorasiaversioina.

Oheiskrääsänkin määrä hämmentää: tavallisen paita-, kalenteri- ja muun rojun lisäksi jokaisesta jäsenestä löytyy kirjoja, X-aiheinen Sega Saturn -peli Virtual Shock, X-Japan-aurinkolasit joka soittajan nimikkomalleineen, Act Against AIDS -kampanjan X-kondomi sekä monia muita mielikuvituksellisia myyntiartikkeleita.

Yhtyeen ensimmäisen elämän lopulla X yritti tosissaan läpimurtoa Amerikassa. Los Angelesiin muuttanut ja siellä tuloksetta englanninkielistä albumia pitkän aikaa veistänyt bändi stressaantui ja riitautui pisteeseen, jossa lapsuudesta asti parhaita kavereita olleet Yoshiki ja Toshi eivät enää puhuneet toisilleen. Lopun alun tahdit lyötiin, kun Toshi liittyi tuntemansa naisen johdattelemana epämääräisesti skientologiaa liippaavaan Remuria-uskonlahkoon, muutti elämänarvonsa ja ilmoitti jättävänsä yhtyeen.

Syyskuun 22. päivä 1997 X:n arkkuun iskettiin lopullinen naula ja yhtye ilmoitettiin kymmenen vuoden parrasvalojen jälkeen virallisesti hajonneeksi. X-Japanin viimeiseksi konsertiksi jäi uudenvuodenaattona 1997 valtaisassa, 55 000 ihmistä vetävässä Tokyo Domessa soitettu keikka. X on myynyt Domen loppuun urallaan 18 kertaa.

Bändin loppuaikoina kitaristi Hidellä oli X:n ohella meneillään myös projektit Zilch ja LEMONed. Pian X:n jäähyväiskonsertin jälkeen Hide kokosi uudeksi pääyhtyeekseen pikkutuhmasti nimetyn punkpopryhmän Hide with Spread Beaverin. Vuonna 1998 yhtyeen aikeissa oli julkaista albumi, olihan se kaapannut Japanin singlelistan nelospaikan jo ensisinkullaan.

Hide ei kuitenkaan koskaan saanut nähdä Spread Beaverin esikoisalbumin julkaisua, sillä loppuun saakka todelliset kasvonsa meikillä peittänyt mies kuoli 33 vuoden ikäisenä kotonaan 2. toukokuuta 1998 hirtettyään itsensä humalassa kylpyhuoneen ovenkahvaan. Ruumiinvalvojaisiin Hiden kotinurkille, Honganjin buddhalaisen temppelin läheisyyteen, saapui arvioiden mukaan 50 000 surevaa fania. Monet heistä yrittivät seurata sankariaan ikuiseen uneen, ja jotkut myös onnistuivat pyrkimyksessään.

Tämä päivä 

Vuonna 1999 j-rockin tunnetuimmat artistit, mukana Yoshiki ja Hiden viimeiseksi yhtyeeksi jäänyt Spread Beaver, tekivät Hidelle tribuuttialbumin Spirits.

Aivopesty Toshi toimi Remuria-kultin puhemiehenä, levytti sen omistamalle Home of Heart -levy-yhtiölle ja esitti new age -musiikkia akustisesti pienille yleisöille huhujen mukaan lähes kolmessatuhannessa konsertissa vuosina 1999–2006.

Kun lahko sai vihiä, että Yoshiki suunnitteli X:n comebackiä, se alkoi patistaa Toshia palaamaan bändiin. Laulaja alkoi epäillä Remurian motiiveja, erosi kulttiin kuuluvasta vaimostaan ja haastoi Home of Heartin oikeuteen väittäen muun muassa, että levy-yhtiö oli vienyt kaikki hänen tulonsa 12 vuoden ajan ja ajanut hänet henkilökohtaiseen konkurssiin.

Myöhemmin hän kirjoitti aiheesta kirjan Brainwashing – My 12 Years in Hell.

Marraskuussa 2006 Toshi otti yhteyttä Yoshikiin, joka valmisteli Hidelle tribuuttilevyä. Kaksikko paikkasi välinsä ja nauhoitti Los Angelesissa balladin Without You. Huhut X:n kokoamisesta alkoivat kiertää, olihan Yoshiki avannut kommunikointilinjat myös Heathin ja Patan suuntaan.

Lokakuussa 2007 ilmestyi suositun kauhuelokuvasarjan neljäs osa, Saw IV, jonka lopputekstien aikana soi X-kappale I.V. X-Japan oli virallisesti palannut. Maaliskuussa 2008 yhtye myi Tokyo Domen loppuun kolmesti. Jokaisella keikoista oli eri kitaristi, Wes Borland, Richard Fortus ja japanilaisen, kymmenen miljoonaa albumia pelkästään kotimaassaan myyneen Luna Sea -yhtyeen supertähti Sugizo. Viimeksi mainittu liittyi yhtyeeseen pysyvästi vuonna 2009 Hongkongissa soitettujen keikkojen jälkeen. Vuonna 2010 koko yhtye muutti uudestaan Los Angelesiin ja veti alkusyksystä kaksi konserttia Japanin suurimmalla stadionilla, Jokohaman 72 000 katsojaa vetävällä Nissan Stadiumilla. Loppuvuodesta X teki uransa ensimmäisen Pohjois-Amerikan-kiertueen, jolle pyydettiin alkujaan lämmittelijäksi Nightwishiä. Kiteeläiset eivät kuitenkaan keskeyttäneet hyvin ansaittua taukoaan edes X:n vuoksi, sillä Imaginaerum-albumin esituotanto oli jo aluillaan.

Vuosien 2010 ja 2011 aikana X-Japan esiintyi Euroopassa, Etelä-Amerikassa sekä kotimaansa ulkopuolella Aasiassa. Sen jälkeen yhtyeen kaikki aktiviteetit katkesivat yli kahdeksi vuodeksi. Vuonna 2014 julkaistiin kaksi kokoelmaa, ja loppuvuodesta bändi palasi lauteille Jokohamassa ja New Yorkin Madison Square Gardenissa. Mistä pääsemmekin tähän päivään…

Uutta X-albumia lupailtiin ensimmäisen kerran jo tammikuuksi 2016, mutta tämänhetkisen tiedon mukaan sen pitäisi ilmestyä lopultakin maaliskuussa 2018.

Stephen Kijakin dokumenttielokuva We Are X ilmestyi Sundance-filmifestivaaleille tammikuussa 2016 ja keskittyy kahteen aikalinjaan rinnakkain: X:n valmistautumiseen kohti mainittua konserttia Madison Square Gardenissa ja koko yhtyeen uraan lähtien Yoshikin varakkaasta mutta sairaalloisesta lapsuudesta. Euroopan ensi-iltansa filmi sai Lontoossa Wembley SSE Arenalla 4. maaliskuuta 2017, jolloin X esiintyi viimeksi koko bändin voimin.

Pian Lontoon-keikan jälkeen Yoshiki leikkautti vuosikausia vaivanneen, lukuisia keikkaperuutuksia aiheuttaneen niskansa. Leikkauksen jälkeen mies ei ole vielä pystynyt kääntämään päätään, ei ehkä pysty enää koskaan – puhumattakaan, että soittaisi rumpuja. Lääkäri on sen joka tapauksessa kieltänyt.

Tai mistä sen tietää. Yoshikilla ei ole tapana kuunnella muiden mielipiteitä.

Julkaistu Infernossa 11/2017.