Eppu Normaali lauloi aikoinaan – ja vielä vihoviimeisen kerran tänäkin kesänä – ”on vuosi ’85, kauan on aikaa siis”. Kappale julkaistiin 1986, eikä edellisvuodesta ollut vielä silloin kuitenkaan ihan hirveän kauan. Mutta nyt ko. vuodesta, hemmetti soikoon, on vierähtänyt jokunenkin kuunkierto.
Otetaan siitä aasinsilta Budapestiin. Kun Tormentorin ensirykäisyt kuultiin kommunististen takapihojen varjoissa, elettiin nimenomaan vuotta 1985 – eikä silloin termiä ”äärimetalli” taidettu tuntea oikein missään. Mutta niin vain Attila Csihar ja kumppanit perustivat erikoislaatuisen yhtyeen melko monen todennäköisyyslaskelman vastaisesti ja alkoivat möykätä oikein kunnolla. Niin, arvatkaapa seuraavaksi kahdesti, herättivätkö helvetillistä melua tuottaneet pitkätukkaiset nahkatakkihahmot huomiota rautaesiripun takana? Kyllä herättivät, eikä se huomio ollut kovinkaan positiivista. Tormentorin alkumarssi kesti lopulta kuutisen vuotta, mutta sitten pillit menivät pussiin – eivät onneksi kuitenkaan lopullisesti. Viimeisin aktiivikausi on nyt kestänyt vuodesta 2017.
Ja miksi tällainen kurssi historian hämäriin? Esimerkiksi siksi, että tämä mahtava metallipioneeri – nykyään -legenda – esiintyi Steelfest 2026:n päätösbändinä, lauantain juuri vaihduttua sunnuntaiksi. Omat odotukseni keikan suhteen olivat luvalla sanoen hieman maltilliset – jaksavatko sedät vielä heilua? – mutta Tormentor ei onneksi moisesta piitannut tuon taiva… helvetillistä.
Kun pitkät introt olivat viimein takana ja ilkeäriffinen Tormentor I paukahti käyntiin, kaikki epäilykset häipyivät saman tien. Nelikon soitto oli kovassa tikissä ja ärhäkkä livesoundi hyökkäsi armottomasti päälle. Totta kai metallin saralla on tehty temppu jos toinenkin Tormentorin ollessa pois parrasvaloista, mutta bändin moottorit eivät ole silti menettäneet pioneerimaista tehoaan – tämä tuli harvinaisen selväksi jo kättelyssä.
Ja sitten siellä oli tietenkin Attila Csihar. Solisti on toki tehnyt vielä tunnetumman elämäntyönsä erään norjalaisyhtyeen riveissä, mutta kun Csiharin ”alkukoti” Tormentor taas kerran vei tapahtumapaikan täyttäneet metallifanit ihan konkreettisesti death/black metalin vaarallisille alkulähteille, palautui mieleen yksi oleellinen juttu: visuaalisesti vuosi vuodelta yhä näyttävämpi Csihar on mahdollisesti kaikkien aikojen vakuuttavin ja karismaattisin extreme metal -keulakuva. Ainakin kärkikolmikossa mies on ihan pomminvarmasti. Huikeaa toimitusta yhä edelleen – eikä loppua näy. Olipahan perkeleen hieno ja toki myös historiallinen päätös Steelfestille.
Päätöspäivän muista osumista vastasivat pitkälti suomalaiset.
Ennakkotunnelmat kuuden jälkeen lauteille nousseen kuulapääryhmä Torture Killerin suhteen olivat korkealla, ja bändi vastasi huutoon suvereenisti. Pääosin keskitempoinen, paikoin hyvinkin tarttuviin riffeihin nojautuva death metal jyräsi eteenpäin vastustamattomasti, eikä edes auringonpaiste sulattanut jäätävän tiukkaa kuolonmarssia.
Torture Killer on myös malliesimerkki siitä, ettei sen kummempia kikkoja lopulta tarvita: kun biisit ja soitto ovat kohdallaan, päät nytkyvät niin lavalla kuin yleisössäkin koko keikan ajan.
Hieman myöhemmin sisälavalla murskannut Shape of Despair oli funeral doominsa kanssa Steelfestin outolintu, mutta erittäin tervetullut sellainen.
Kun jo aiemminkin mainittu blast beat kuljettaa suunnilleen jokaista tapahtuman bändiä, kevyttä puudutusta ei voi lopulta välttää – paitsi menemällä katsomaan Shape of Despairia. Lyhyen laskutoimituksen jälkeen voinee sanoa, että jylhän 45-minuuttisen keikan aikana kuultiin yhtä monta virveliniskua kuin keskiverron black metal -ryhmän avausbiisin A-osassa.
Musertavasti päällekäynyt soitto ja kahden täysin erilaisen laulajan – Henri Koivula ja Natalie Koskinen – toimitus loivat ilmapiirin, joka oli väkevyydessään taas kerran ihan omaa luokkaansa. Eikä muuten unohdeta Shape of Despairin valoja: biisejä väkevästi tukeneet spotit olivat isossa osassa tunnelmanluontia.
Oliko meillä puhetta blast beatista? Sitä oli taas tarjolla seuraavaksi, kun ulkolavalle karautti majesteettinen Warmoon Lord. Ei silti kannata käsittää väärin: vaikka ”Sotakuun” tempovalinta on usein malllia rivakka, kuusimiehinen orkesteri ei ole mikään yhden tempun… lordi. Vaihtelua, tarttuvuutta, väkevyyttä ja suvereniteettiä on tarjolla koko rahalla.
Warmoon Lord ei välttämättä keksi mustaa pyörää uudelleen – sitä ei muuten tee kovin moni muukaan näinä päivinä! – mutta Lord Vrăjitorin kipparoima porukka tekee kaiken niin vaikuttavalla pieteetillä, taidolla ja sydämellä, että silinteri nousee päästä väkisinkin. Helvetin kova keikka!
Teksti ja kuvat: Timo Isoaho
Lue myös: Epäpyhiä pakanallisia tulia ja vuonojen kokoisia riffejä – kolme poimintaa Steelfestin perjantailta
Lue myös: Varhaisia taistelulauluja ja 90-luvun henkeä – kolme nostoa Steelfestin avauspäivästä
